keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Museoiden pitää uskaltaa nostaa esille myös superlatiiveja

"Yksittäisen superlatiivin — museoihmeen  — kautta esillä olemisen pelätään jollakin tavalla vähentävän muiden kokoelmien ja museotyön arvoa", kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä. 



Suomen katsotuin musiikkivideo vuonna 2013 oli Cheekin Timantit on ikuisia. Suomen eniten katsottu mainosvideo oli Johanna Tukiaisen syntymäpäiväonnittelu 7-päivää –lehdelle. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei tunnetusti diggaa Cheekin musiikkia ja kulttuuripiirien arvostama räppäri Paleface nostaa julkkis Johanna Tukiaisen tikunnokkaan kappaleessaan Helsinki Shangri-La.

Kahden otoksen perusteella voi tehdä hätäisen johtopäätöksen siitä, että suuren yleisön kiinnostus ja kulttuuripiirien käsitykset hyvästä ja kiinnostavasta ovat ristiriidassa. Ajatus ei ole uusi. 1950-luvulla kulttuuripiirit eivät antaneet ymmärrystä Reino Helismaan rillumareille ja 1970-luvulla Pertti ”Spede” Pasanen sai turhaan hakea valistunutta tukea uunolle elokuvataiteelleen.




Museot eivät seiso, tai ole seisoneet, täysin kummassakaan joukossa. Yleensä olemme halunneet välttää kulttuurielitistisen leiman — siinä myös melko hyvin onnistuen. Todisteena ovat miljoonat asiakkaamme ja se, että taloudellinen kynnys museopalvelujen käyttöön on kenen tahansa kukkarolle sopiva.

Arvostamme kansan syviä rivejä palvelujemme käyttäjinä, mutta ammatti-ihmisinä haluamme identifioitua suomalaisen kulttuurin, tieteen, opetuksen ja taiteen eliittiin. Pyrimme välttämätään ulostuloja, jotka näyttävät kulttuurieliitin silmissä liian halvoilta, kaupallisilta tai kosiskelevilta. Valitsemme viestimme viejäksemme mieluummin Klingen kuin Cheekin.


Suomen museoliitto on avaamassa Museot.fi –sivulleen Museoihmeet-tietokannan. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua museoiden kokoelmissa oleviin esineisiin, kuviin, taideteoksiin ja muihin materiaaleihin, joihin liittyy poikkeuksellinen tarina tai historia. Sellaiset harvemmin kuuluvat museoiden kokoelmapolitiikkojen keskeisimpään ytimeen.

Useimmiten näihin materiaaleihin liitetään superlatiiveja sisältäviä kuvauksia, joista käytetyimpiä ovat:

  • Maailman tai Suomen ensimmäinen ja vanhin.
  • Ainoa valmistettu tai säilynyt.
  • Superlatiiviset ihmiset, vrt. presidentit, kuninkaat, laulajat, näyttelijät. ”Mannerheim on käyttänyt tätä.”
  • Maailman ja Suomen historian käännekohdissa vrt. sisällissodassa, talvisodassa jne. on käytetty tätä.

Tälläiset superlatiivit nostavat yleensä enemmän objektien keräily- kuin museoarvoa.  Se tuntuu olevan aiheesta syntyneen keskustelun perusteella ainakin kulttuurihistoriallisen materiaalin osalta Museoihmeet –hankkeen Akilleen kantapää. Yksittäisen superlatiivin kautta esillä olemisen pelätään jollakin tavalla vähentävän muiden kokoelmien ja museotyön arvoa — vievän museoalaa pois opetus-, tiede- ja kulttuuriviitekehyksestä ja kohti massaviihdettä.

Superlatiivitaustat nostavat väistämättä objektien, ja mikä tärkeintä, niiden säilyttäjien ja esillä pitäjien julkisuusarvoa. Tähän mahdollisuuteen meidän on mielestäni tartuttava rohkeasti, vaikkakin viestimme siltä osin yksinkertaistuu ja pelkistyy. Totta kai myös kaupallistuu.

Kannattaa muistaa, että mahdollisesti yksittäisen superlatiivin vuoksi museon ovesta sisään astuva ihminen pääsee näkemään ja kokemaan myös kaiken muun sisällön.  Kyllä maineemme, kunniamme ja arvoperustamme sen kestää.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

PS. Tein haun Finnasta ja löysin tiedon, että suomalaiset ovat oletettavasti pystyttäneet maailman ensimmäinen harustetun sähköpylvään. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?


Osallistu keskusteluun superlatiiveista, kaupallisuudesta ja Museoihmeistä joko alla olevalla kommenttipalstalla tai täällä

torstai 16. tammikuuta 2014

Mobiilikuva muuttaa kaiken — myös museoissa


"Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät", kirjoittaa visuaalisen journalismin professori (ma.) Anssi Männistö. Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttaa maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu. 

Anssi Männistö

Sinä aikana, kun luet
tämän kolumnin, f-alkuiselle some-sivustolle on ladattu puoli miljoona uutta valokuvaa. Päivittäin naamakirja karttuu yli 350 miljoonalla kuvalla.

Nämä luvut tainnuttavat. Kamerapuhelinten ansiosta miljardit ihmiset ovat yhtäkkiä voineet alkaa valokuvata elämäänsä ja julkaista näitä kuvia. Se on 2000-luvun suurimpia sosio-kulttuurisia muutoksia. Tätä ilmiötä ja sen vaikutuksia on tutkittu vielä kovin vähän.

Valokuvaaminen oli digi-ajalle asti lähinnä kehittyneiden yhteiskuntien vauraimpien ja keskiluokkaisten ihmisten huvia ja hyötyä. Aivan kohta kaikki kuvaavat kaikkea. 

Tuleeko kuvaamisesta uusi, universaali kansalaistaito, niinkuin luku- ja kirjoitustaito ovat? Miten siihen liittyvää etiikkaa pitäisi opettaa? Miten joka suunnista sihtaava, kaikkialle takertuva ja ehkä ikuisesti pysyvä kuva muuttaa historiaa?


Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttanee maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu sinänsä. Metadata, eli tieto tiedosta, voi kertoa, kuka otti kuvan ja milloin. Kännykän GPS-paikannin lisää metadataan tarkan sijaintitiedon, elektronisen kompassin avulla tallentuu linssin suunta. Paljon muutakin on luvassa, kuten keitä kavereita oli läsnä kuvaushetkellä (laitteet voivat kertoa sen toisilleen), minkälainen syke kuvaajalla oli, minkälainen oli säätila. Tämä on vasta alkua.

Miten historiantutkimus tai museot voisivat tästä hyötyä? Ajatellaanpa kesällä 2013 internetiin avautunutta SA-kuva-arkistoa. Se sisältää lähes 160 000, TK-kuvaajien ottamaa valokuvaa Suomen sodista vuosilta 1939-1945. Arkisto on kenen hyvänsä katsottavissa ja siinä on hyvät hakutoiminnot. 

Sama pätee legendaariseen FSA-kuva-arkistoon, joka taltioi Yhdysvaltain 1930-luvun lamakautta ja myöhemmin sotatoimia. Oheistietoa, metadataa, molempien arkistojen kuvissa on niukasti. Jokaisen tiedonmurun on jonkun täytynyt kirjoittaa käsin ensin kuvan taakse tai saatekaavioon ja siirtää sitten digimuotoon. Mobiilikuvassa metadata seuraa kuvaa sen tallentamishetkestä saakka. Tulevat arkistomme elävät.

Ihmisluonnonvarojen haurain ainesosa on tarkka tietoisuus historian hetkistä: kuka mitenkin vaikutti ja toimi jonain aikana. Laulut kertovat ja sananlaskut. Kirjapaino ja muut viestintävälineet hiukan kohensivat tilannetta. Mutta sitä, missä sinun esi-isäsi kulki kerran talvella 20-vuotiaana, tietää tuskin kukaan. Mitä hän näki, keitä oli rinnalla. Ikipetäjät kertoisivat, jos osaisivat. 

Vielä 1800-luvulla harva ikuistui lapsuudessaan kuvaan. Oma isoisoisäni syntyi vuonna 1846, hänestä ei tiettävästi ole valokuvia – ei kai aikuisiältäkään.


Mobiilikuvassa meistä kaikista tulee kuolemattomia. Me elämme jo nyt tulevaisuudessa, tägättyinä toistemme aikajanoilla. Kun kävelemme kaupungilla, lukuisat erityyppiset kamerat tallentavat meitä. Näistä erillisistä kuvista voidaan varsin helposti jo nykyisin rakentaa vaikkapa kolmiulotteinen kuvapilvi. 

Tulevaisuudessa kurkistetaan menneisyyden haluttuihin hetkiin tällaisten kuvapilvien avulla.
Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät. Tulevaisuudessa on vain harvoja henkilöitä, paikkoja ja hetkiä, joista ei olisi piirtynyt tiivistä digipolkua menneisyyden metsiin.  


Anssi Männistö
Kirjoittaja on visuaalisen journalismin professori (ma.)
Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikössä

Kolumni on julkaistu Museo-lehdessä 4/13, jota voit selata myös näköislehtenä. 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Kotoutumista ja Koiramäkeä


Satu Savia kirjoittaa museoiden roolista maahanmuuttajien kotoutumisessa.


Helsinkiläisen Pelimannin päiväkodin lasten kodeissa puhutaan lähes kolmeakymmentä eri kieltä. Lasten kesken ei sanoilla maahanmuutto tai kotoutuminen ole kaikupohjaa. Yhtä outoja olisivat museoretkellä nähdyt vanhat juustomuotit, jollei lepohetkellä olisi luettu yhdessä Koiramäen talossa – kirjaa. Monien Pelimannin lasten vanhempien elämässä maahanmuutto ja kotoutuminen ovat tuttuja käsitteitä. Museoillakin voisi olla enemmän annettavaa kotoutumisessa.

Kolme vuotta voimassa ollut laki kotoutumisen edistämisestä selittää kotoutumisen seuraavasti: kotoutuminen on maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. 

Kotoutumiseen liittyvät toimenpiteet ja palvelut järjestetään osana kunnallisia peruspalveluja sekä työ- ja elinkeinohallinnon palveluja. Museoilla on paljon osaamista ja palveluja, joiden myötä niillä on hyvät lähtökodat olla kotoutumisessa mukana. 

Museoilla on jo toimivaa yhteistyötä kotoutumiseen liittyvien koulutusten tarjoajien kanssa. Museot tarjoavat esimerkiksi opastuksia ja työpajoja kotoutujille. Missäpä suomalaiseen kulttuuriperintöön perehtyminen tapahtuisi paremmin kuin museossa? Samat sisällöt kiinnostavat sekä maahanmuuttajia että kantaväestöä, joten aina ei tarvitse suunnata palvelua erityisesti maahanmuuttajille muuten kuin kieltä vaihtamalla. Tietoa museoista ja niiden palveluista ei kuitenkaan ole vielä saatavilla tarpeeksi.

Kotouttamisen ja etnisten suhteiden seurantajärjestelmän osana työstetystä maahanmuuttajabarometristä ilmenee, että maahanmuuttajille ovat kotoutumisessa tärkeintä työ, kielitaito, turvallisuus, terveyspalvelut sekä itselle ja perheelle sopiva asunto. Palveluista puolestaan parhaiten toimivat maahanmuuttajien mielestä lasten päivähoito, neuvola ja nuorten harrastustoimintaan liittyvät palvelut sekä kirjasto-, liikunta- ja kulttuuripalvelut. Vastaajista 59 % koki saaneensa melko vähän, vähän tai ei lainkaan tietoa tarjolla olevista palveluista. Museoiden siis kannattaisi kartoittaa, miten ne vielä enemmän voisivat kertoa palveluistaan maahanmuuttajille. Kunnan muiden päättäjien lisäksi ainakin maahanmuuttajien yhdistykset voisivat toimia tiedonvälittämisen yhteistyökumppaneina. Yhdistysten avulla museot saattaisivat saada myös tietoa siitä, millaisia sisältöjä ja palveluita maahanmuuttajat toivoisivat niiltä.

Entäpä kotoutumisen toinen osa, maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin ylläpito? Museoiden nykydokumentointiprojekteissa on tallennettu maahanmuuttajien elämää uudessa kotimaassa. Tällöin maahanmuuttajat ovat olleet lähinnä kohteena, eivät niinkään aktiivisina tuottajina. Oman kielen ja kulttuurin ylläpito näyttää jääneen maahanmuuttajien omalle vastuulle. Museoiden kokoelmapolitiikoissa ei vielä laajemmin näy monikulttuurisuuden vastuunkantoa. Sen sijaan näyttelyprojektien yhteydessä maahanmuuttajien kanssa tehtävä yhteistyö tuntuu luontevalta tavalta toteuttaa kotoutumista museoissa. Siinä oppivat varmasti eniten museon työntekijät, jotka edustavat suurimmaksi osaksi kantaväestöä.


Maahanmuuttajien ja kantaväestön kanssakäyminen muuttaa Suomea avoimemmaksi. Museot voivat aidosti olla tätä edistämässä. Pelimannin päiväkodin lapset ovat edelläkävijöitä, jotka kasvavat aivan erilaisessa, monikulttuurisessa Suomessa verrattuna vanhempiinsa. Heitä yhdistävät Koiramäen talossa –kirjan tarinat ja moninaisuus on osa arkea. 

Satu Savia
Kirjoittaja on Helsingin kaupunginmuseon tutkija,
joka aiemmin työskenteli Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkönä.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Pidetään lepotauko - pistäydytään museossa ja kahvilla

Leena Tornberg tarkastelee automatkan varrelle osuvia matkailuopasteita. Löytääkö niiden perusteella museoon?

Ajoin loppuvuodesta noin 3000 kilometriä pitkin Suomen teitä, lähinnä 4- ja 5 -teitä Helsingistä pohjoiseen. Koska olen kulkenut näitä teitä useamman kerran, mietin olenko matkailija tällä tutulla
tiellä. Tilastokeskuksen määritelmä antaa tähän vastauksen: Matkailijalla (tourist, overnight visitor)
tarkoitetaan yöpyvää matkailijaa, joka viettää vähintään yhden yön matkan kohteessa joko maksullisessa tai maksuttomassa majoituksessa... Kotimaanmatkailija on matkailija, joka viettää ainakin yhden yön matkan kohteena olevassa paikassa.


Päättelin täyttäväni matkailijan määritelmän ja heittäydyin siten osallistuvaan havainnointiin satojen kilometrien kiitäessä ohitseni. Otin roolikseni automatkailijan, joka liikkuu reitillä mahdollisesti ensimmäistä (ainoaa) kertaa elämässään, eikä hän ole ottanut etukäteen selvää, mitä reitti voisi matkailijalle tarjota.

Ryhdyin tarkastelemaan matkan varrelta löytyvien opasteiden tarjoamaa tietoa. Reitin varrelta löytyi tarkasteltavaa yllättävän paljon: opasteita ruskealla pohjalla, opasteita sinisellä pohjalla, opasteita sinisellä pohjalla, jonka sisässä ruskea opaste jne.

Opasteiden ja kylttien moninaisuus on muutosvaiheessa. Tieliikennelain vuonna 2007 voimaan
tullut asetus on mahdollistanut kylttien muutoksen, mutta jonka ilmeisesti vain osa toimijoista on toteuttanut. Asetuksen mukaan palvelukohteiden viitoituksessa siirrytään käyttämään kansainvälistä käytäntöä. Vanhat kyltit olisi pitänyt vaihtaa uusittuihin kyltteihin vuoden 2013 loppuun mennessä. Mikäli näin ei ole tehty, Tieliikennelaitoksella on oikeus poistaa vanhanmalliset kyltit vuoden 2014 alusta lähtien tai toimijalla on mahdollisuus uusia ne maksua vastaan.

Ajattelin, että asia olisi suhteellisen yksinkertainen – koska viitoituksen tulee olla erittäin yksinkertaista ja selkeää – ja katsoin netistä, minkälainen kulttuurikohteen viitoituksen tulisi olla. Ohjeistus ei ollut yhden sivun mittainen teksti, vaan 128-sivuinen pdf-tiedosto, Palvelukohteiden viitoitus. Teksti oli yllättävän mielenkiintoista luettavaa ja se avasi minulle maantieviitoituksen
moninaisuutta.

Virikkeen tähän blogitekstiin antoi erityisesti vieressä oleva museoviitoitus. Kyltti on vilkkaasti liikennöidyn päätien varrella. Ennakkokyltti oli samanlainen – eli ei kovin informatiivinen. Jossakin oikealla puolella on museo. Mutta mikä museo, onko se avoinna ympäri vuoden, kannattaako minun matkailijana poiketa tuonne? En poikennut tieltä muuten kuin ottamaan tämän kuvan. Pysähtyessäni näin pienemmän kyltin, joka kertoi, että kyseessä oli kotiseutumuseo, joka todennäköisesti joulukuun räntäsateessa oli kiinni. Ainakin viitoituksen osoittama pihapiiri oli pimeänä. Jäin miettimään, ketä ja mitä palvelee tällainen viitoitus. Viitoitus ei ole uuden ohjeistuksen mukainen, joten seuraan mielenkiinnolla, tuleeko paikalle uusi opaste tämän vuoden aikana.




Aiemmin mainitussa Tiehallinnon julkaisussa ilmaistaan ytimekkäästi: Nähtävyysmerkkiryhmän
(esim. museo tai historiallisesti merkittävä rakennus/luontokohde/maailmanperintökohde) tunnuksen yhteydessä käytetään aina kohteen nimeä tai kohteen laatua kuvaavaa tekstiä.
Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta juuri siitä syystä ohje saattaa unohtua. Uusissa opasteissa tämä kohta yleensä oli kunnossa, mutta kokeillessani matkan aikana suomea taitamattoman ulkomaalaisen matkailijan roolia, vastaan tuli myös seuraavanlaisia esimerkkejä (kts. vieressä oleva kuva). Ölkky-sanan lausuminen lisätiedon kysymiseksi saattaa aiheuttaa haastavia tilanteita sekä kielitaidottomalle kysyjälle että vastaajalle.

Esimerkkinä Julma Ölkky -opaste on ajantasainen ja hyvä: nähtävyyttä osoittavan palvelukohteen opastustaulun ja palvelukohteen osoiteviitan sekä tämän ennakkomerkin pohjaväri on ruskea. Se on Tiehallinnon ehdottamilla oikeilla väreillä ja kansainvälisellä merkillä ilmaistu. Valistunut matkailija tietää, että tämä merkki tarkoittaa kansallispuistoa, luontokeskusta tai merkittävää luonnonnähtävyyttä taikka muuten arvokasta luontokohdetta. Olisi vain ollut mukava tietää, onko Julma Ölkky luontokeskus vai merkittävä luonnonnähtävyys kuten rotko, koski vai ehkä peikonnäköinen ölkkykivi. Eikä olisi ollut pahitteeksi, vaikka sama olisi kerrottu vielä ruåtsiksi ja lontoon murteella.

Toinen esimerkki Tiehallinnon mukaisesta viitoituksesta: Pohjaväriltään ruskeassa nähtävyyttä osoittavassa palvelukohteen opastustaulussa voi esiintyä joitakin sinipohjaisia tunnuksia, jotka tällöin esitetään valkoisessa tunnuskentässä mustana varustettuna sinisellä reunanauhalla. Lopulta kun ymmärsin lukea opasteiden kirjoa Tiehallinnon ohjeistuksen mukaan (eri väreillä ym.) aloin huomata, että niitähän on jo kaikkialla.

Löysimmekö lopulta museoita levähdys- ja kahvipaikaksi? Emme. Selityskin löytyy ehkä samasta Tiehallinnon teoksesta: Taajaman ulkopuolella olevan museon tai historiallisen rakennuksen
viitoitus: Moottoritiellä, moottoriliikennetiellä ja runkotiellä ei yleensä osoiteta museota tai historiallisesti merkittävää rakennusta, ellei alueellisessa opastussuunnitelmassa todeta toisin.
Toisaalta samassa teoksessa ilmaistaan: Muilla maanteillä voidaan osoittaa tienvarsipalveluihin kuuluva tai tienvarsipalvelujen ulkopuolella oleva museo tai historiallinen rakennus. Yleensä valta- ja kantatieltä voidaan osoittaa tienvarsipalvelujen ulkopuolella risteävän valta- tai kantatien suunnassa oleva museo tai historiallinen rakennus vain, jos kohde on maakunnallisesti erittäin tärkeä. Edelleen kirjoitetaan: Museoista viitoituskelpoisia ovat yleensä ainakin maakunnan merkittävimpään neljännekseen kuuluvat kohteet. Jonkin verran näitä matkan aikana näkyi, mutta jos kerran neljännes jokaisen maakunnasta kaikista museoista voitaisiin kyltittää, ehkä niitä olisi voinut näkyä enemmänkin.

Jotta satunnainen matkailija löytäisi reitiltään muutakin kuin erittäin hyvin kyltitetyn ABC-huoltoaseman, automatkailijan näkökulmasta uusittaviin opasteisiin olisi suotavaa liittää tietoa kohteiden aukioloajoista ja kahvilan kylttikin. Asetus sallii nämä lisätiedot: Merkin yhteydessä voidaan käyttää lisäkilpeä, jossa ilmoitetaan kohteen aukioloaika. Aukioloaikojen merkinnöissä käytetään tieliikenneasetuksen liikennemerkkejä koskevia säännöksiä (tieliikenneasetus 182/82, 21 §). Automatkailevat modernit humanistit etsivät ehkä juuri näitä toisia vaihtoehtoja, museoistakin.

Leena Tornberg
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa