"Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät", kirjoittaa visuaalisen journalismin professori (ma.) Anssi Männistö. Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttaa maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu.
 |
| Anssi Männistö |
Sinä aikana, kun luet tämän kolumnin, f-alkuiselle some-sivustolle on ladattu puoli miljoona uutta valokuvaa. Päivittäin naamakirja karttuu yli 350 miljoonalla kuvalla.
Nämä luvut tainnuttavat. Kamerapuhelinten ansiosta miljardit ihmiset ovat yhtäkkiä voineet alkaa valokuvata elämäänsä ja julkaista näitä kuvia. Se on 2000-luvun suurimpia sosio-kulttuurisia muutoksia. Tätä ilmiötä ja sen vaikutuksia on tutkittu vielä kovin vähän.
Valokuvaaminen oli digi-ajalle asti lähinnä kehittyneiden yhteiskuntien vauraimpien ja keskiluokkaisten ihmisten huvia ja hyötyä. Aivan kohta kaikki kuvaavat kaikkea.
Tuleeko kuvaamisesta uusi, universaali kansalaistaito, niinkuin luku- ja kirjoitustaito ovat? Miten siihen liittyvää etiikkaa pitäisi opettaa? Miten joka suunnista sihtaava, kaikkialle takertuva ja ehkä ikuisesti pysyvä kuva muuttaa historiaa?
Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttanee maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu sinänsä. Metadata, eli tieto tiedosta, voi kertoa, kuka otti kuvan ja milloin. Kännykän GPS-paikannin lisää metadataan tarkan sijaintitiedon, elektronisen kompassin avulla tallentuu linssin suunta. Paljon muutakin on luvassa, kuten keitä kavereita oli läsnä kuvaushetkellä (laitteet voivat kertoa sen toisilleen), minkälainen syke kuvaajalla oli, minkälainen oli säätila. Tämä on vasta alkua.
Miten historiantutkimus tai museot voisivat tästä hyötyä? Ajatellaanpa kesällä 2013 internetiin avautunutta SA-kuva-arkistoa. Se sisältää lähes 160 000, TK-kuvaajien ottamaa valokuvaa Suomen sodista vuosilta 1939-1945. Arkisto on kenen hyvänsä katsottavissa ja siinä on hyvät hakutoiminnot.
Sama pätee legendaariseen FSA-kuva-arkistoon, joka taltioi Yhdysvaltain 1930-luvun lamakautta ja myöhemmin sotatoimia. Oheistietoa, metadataa, molempien arkistojen kuvissa on niukasti. Jokaisen tiedonmurun on jonkun täytynyt kirjoittaa käsin ensin kuvan taakse tai saatekaavioon ja siirtää sitten digimuotoon. Mobiilikuvassa metadata seuraa kuvaa sen tallentamishetkestä saakka. Tulevat arkistomme elävät.
Ihmisluonnonvarojen haurain ainesosa on tarkka tietoisuus historian hetkistä: kuka mitenkin vaikutti ja toimi jonain aikana. Laulut kertovat ja sananlaskut. Kirjapaino ja muut viestintävälineet hiukan kohensivat tilannetta. Mutta sitä, missä sinun esi-isäsi kulki kerran talvella 20-vuotiaana, tietää tuskin kukaan. Mitä hän näki, keitä oli rinnalla. Ikipetäjät kertoisivat, jos osaisivat.
Vielä 1800-luvulla harva ikuistui lapsuudessaan kuvaan. Oma isoisoisäni syntyi vuonna 1846, hänestä ei tiettävästi ole valokuvia – ei kai aikuisiältäkään.
Mobiilikuvassa meistä kaikista tulee kuolemattomia. Me elämme jo nyt tulevaisuudessa, tägättyinä toistemme aikajanoilla. Kun kävelemme kaupungilla, lukuisat erityyppiset kamerat tallentavat meitä. Näistä erillisistä kuvista voidaan varsin helposti jo nykyisin rakentaa vaikkapa kolmiulotteinen kuvapilvi.
Tulevaisuudessa kurkistetaan menneisyyden haluttuihin hetkiin tällaisten kuvapilvien avulla.
Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät. Tulevaisuudessa on vain harvoja henkilöitä, paikkoja ja hetkiä, joista ei olisi piirtynyt tiivistä digipolkua menneisyyden metsiin.
Anssi Männistö
Kirjoittaja on visuaalisen journalismin professori (ma.)
Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikössä
Kirjoittaja on visuaalisen journalismin professori (ma.)
Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikössä
Kolumni on julkaistu Museo-lehdessä 4/13, jota voit selata myös näköislehtenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti