Kotoutumista ja Koiramäkeä

Satu Savia kirjoittaa museoiden roolista maahanmuuttajien kotoutumisessa.

Helsinkiläisen Pelimannin päiväkodin lasten kodeissa puhutaan lähes kolmeakymmentä eri kieltä. Lasten kesken ei sanoilla maahanmuutto tai kotoutuminen ole kaikupohjaa. Yhtä outoja olisivat museoretkellä nähdyt vanhat juustomuotit, jollei lepohetkellä olisi luettu yhdessä Koiramäen talossa – kirjaa. Monien Pelimannin lasten vanhempien elämässä maahanmuutto ja kotoutuminen ovat tuttuja käsitteitä. Museoillakin voisi olla enemmän annettavaa kotoutumisessa.

Kolme vuotta voimassa ollut laki kotoutumisen edistämisestä selittää kotoutumisen seuraavasti: kotoutuminen on maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. 

Kotoutumiseen liittyvät toimenpiteet ja palvelut järjestetään osana kunnallisia peruspalveluja sekä työ- ja elinkeinohallinnon palveluja. Museoilla on paljon osaamista ja palveluja, joiden myötä niillä on hyvät lähtökodat olla kotoutumisessa mukana. 

Museoilla on jo toimivaa yhteistyötä kotoutumiseen liittyvien koulutusten tarjoajien kanssa. Museot tarjoavat esimerkiksi opastuksia ja työpajoja kotoutujille. Missäpä suomalaiseen kulttuuriperintöön perehtyminen tapahtuisi paremmin kuin museossa? Samat sisällöt kiinnostavat sekä maahanmuuttajia että kantaväestöä, joten aina ei tarvitse suunnata palvelua erityisesti maahanmuuttajille muuten kuin kieltä vaihtamalla. Tietoa museoista ja niiden palveluista ei kuitenkaan ole vielä saatavilla tarpeeksi.

Kotouttamisen ja etnisten suhteiden seurantajärjestelmän osana työstetystä maahanmuuttajabarometristä ilmenee, että maahanmuuttajille ovat kotoutumisessa tärkeintä työ, kielitaito, turvallisuus, terveyspalvelut sekä itselle ja perheelle sopiva asunto. Palveluista puolestaan parhaiten toimivat maahanmuuttajien mielestä lasten päivähoito, neuvola ja nuorten harrastustoimintaan liittyvät palvelut sekä kirjasto-, liikunta- ja kulttuuripalvelut. Vastaajista 59 % koki saaneensa melko vähän, vähän tai ei lainkaan tietoa tarjolla olevista palveluista. Museoiden siis kannattaisi kartoittaa, miten ne vielä enemmän voisivat kertoa palveluistaan maahanmuuttajille. Kunnan muiden päättäjien lisäksi ainakin maahanmuuttajien yhdistykset voisivat toimia tiedonvälittämisen yhteistyökumppaneina. Yhdistysten avulla museot saattaisivat saada myös tietoa siitä, millaisia sisältöjä ja palveluita maahanmuuttajat toivoisivat niiltä.

Entäpä kotoutumisen toinen osa, maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin ylläpito? Museoiden nykydokumentointiprojekteissa on tallennettu maahanmuuttajien elämää uudessa kotimaassa. Tällöin maahanmuuttajat ovat olleet lähinnä kohteena, eivät niinkään aktiivisina tuottajina. Oman kielen ja kulttuurin ylläpito näyttää jääneen maahanmuuttajien omalle vastuulle. Museoiden kokoelmapolitiikoissa ei vielä laajemmin näy monikulttuurisuuden vastuunkantoa. Sen sijaan näyttelyprojektien yhteydessä maahanmuuttajien kanssa tehtävä yhteistyö tuntuu luontevalta tavalta toteuttaa kotoutumista museoissa. Siinä oppivat varmasti eniten museon työntekijät, jotka edustavat suurimmaksi osaksi kantaväestöä.

Maahanmuuttajien ja kantaväestön kanssakäyminen muuttaa Suomea avoimemmaksi. Museot voivat aidosti olla tätä edistämässä. Pelimannin päiväkodin lapset ovat edelläkävijöitä, jotka kasvavat aivan erilaisessa, monikulttuurisessa Suomessa verrattuna vanhempiinsa. Heitä yhdistävät Koiramäen talossa –kirjan tarinat ja moninaisuus on osa arkea. 

Satu Savia

Kirjoittaja on Helsingin kaupunginmuseon tutkija,
joka aiemmin työskenteli Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkönä.