keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kuinka miksata museossa? Toulouse 10.-14.11.2016

Ryhmät esittäytyvät MuseoMixin avauspäivänä. Kuva: Janne Tielinen/SML

Suomen museoliitto on mukana kolmivuotisessa (2014–2017) The Creative Museum -projektissa, jossa kartoitetaan ja kehitetään uusia ja luovia toimintatapoja museoiden käyttöön. Suomen museoliitto on yksi projektin yhdeksästä partnerista. Museoliiton projektisuunnittelija Janne Tielinen ja Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi Mona Taipale osallistuivat Ranskan Toulousessa järjestettyyn MuseoMix-tapahtumaan osana projektin yhteistyötä.

Musée Saint-Raymond. Kuva: Mona Taipale
Viikonlopun yli kestävä MuseoMix on alun perin ranskalainen tapahtumakonsepti. ”Miksaustapahtumassa” museon tilat ja kokoelmat ovat miksaajien käytössä, ja tuloksena voi syntyä esimerkiksi uusia sovelluksia, pelejä, yleisötyön muotoja tai palvelukonsepteja. Kyse on paljolti myös toimintojen kokeiluista ja ideoiden testaamisesta museoympäristössä. Tapahtuman järjestäminen ja siihen osallistuminen vaatii avoimuutta, mutta myös rohkeutta hypätä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Toulousessa MuseoMix-tapahtuman ympärille oli rakennettu koulutus, johon osallistuimme muiden Creative museum -projektin edustajien kanssa. Ensimmäinen tapaamisemme oli päivää ennen MuseoMix-tapahtuman alkamista. Päivän aikana tutustuimme toisiimme ja MuseoMix-tapahtuman keskiössä olevaan museoon, Musée Saint-Raymondiin. Antiikin löydöksiä esittelevä museo sijaitsee Toulousen keskustassa. Museon esillepano oli melko perinteinen vitriineineen ja runsaine teksteineen. Uutta teknologiaa oli tuotu jonkin verran muun muassa kolikoiden esittelyyn.

Musée Saint-Raymondin kellarikerroksen sarkofageja ja Musée Saint-Raymondin veistoksia. Kuvat: Janne Tielinen/SML

Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului myös tutustumisvierailu Ranskan suurimpaan Fablabiin eli yhteiskäytössä olevaan laboratorioon, jossa on työtilojen ja erilaisten välineiden lisäksi laitteita 3D-skannaukseen, laserleikkaukseen ja robotiikan kehittämiseen. Saimme kuulla, että osa tämän Fablabin työvälineistä siirretään erillistilaan MuseoMix-tapahtuman läheisyyteen viikonlopun ajaksi. Näin osallistujilla olisi mahdollisuus hyödyntää tekniikkaa ja välineitä erilaisten prototyyppien tekemisessä. Kuulosti jo lupaavalta.
Artilect Fablab, Toulouse. Kuva: Mona Taipale

MuseoMixiin osallistuvat eivät tavallisesti ole taustoiltaan museoalan ammattilaisia, ja näin oli myös Toulousessa. Tapahtumaan oli valittu yli 200 hakijan joukosta 36 henkilöä. He olivat joko koodareita, sisällöntuottajia, viestijöitä, makereita, graafisia suunnittelijoita tai konseptisuunnittelijoita. Ensimmäisenä päivänä osallistujat tiimiytyivät idean ympärille, ja muodostuneet ryhmät lähtivät kehittämään valitsemaansa museonäyttelyn osa-aluetta. Jokaisessa ryhmässä oli yksi kunkin osaamisalueen edustaja, eikä tuplarooleja saanut olla.

Meistä museoihmistä koottu porukka tosin muodosti etukäteen sovitusti yhden tiimin. Olimme tavallaan kaksoisroolissa: tutustuimme Museomix-konseptiin ja tarkkailimme muita, ja samalla osallistuimme itse. Seurueemme oli melko sekalainen joukko, mutta tiimiytyminen onnistui loistavasti ja roolit löytyivät luontevasti. Esimerkiksi Monasta tuli viestijä ja Janne otti vastaan haasteen ryhmän makerina.

Ryhmä Hero des Lyres tiimipalaverissa ja Creative Museum -ryhmä eli Team Babylon lepposissa lauantain tunnelmissa. Kuvat: Janne Tielinen/SML

Miksauskohteeksemme muodostui yksi museon vitriineistä, joka esitteli antiikin ajan arkisia esineitä kuten lasten leluja, pelivälineitä ja esimerkiksi hiuspinnejä. Esillepanon yhteys muuhun näyttelyyn ja kokonaiskuva eivät mielestämme välittyneet kävijälle, joten päätimme jalostaa ideaa esineiden ympärille rakentuvasta sovelluksesta. Yhdessä, joskin tiukan väännön jälkeen, päätimme linkittää nykytekniikan antiikin ajan Tabula-nimiseen peliin, ja ryhdyimme kehittämään virtuaalista nopanheittoa. Toteutus käynnistyi.

Luoviminen muiden intensiivisesti työskentelevien ryhmien joukossa ja viikonlopun mittainen tapahtuma-aika pakottivat tarttumaan asioihin heti, reagoimaan nopeasti, hakemaan yhteistyökumppaneita, työskentelemään silloin kun oli tarve ja lepäämään silloin kun ehti. Apua oli aina tarjolla. Kun tarvitsimme koodaria tai videoeditoijaa, löysimme sellaisen. Kehittäminen ei jäänyt kiinni siitä, ettemme osanneet jotakin.

Iltaisin tiimit kokoontuivat yhteen kertomaan, miten kukin on edistynyt omassa projektissaan. Esittelyt tehtiin videoiden muodossa. Oli hienoa seurata muiden tiimien projektien edistymistä. Samalla pääsimme arvioimaan omaa työtämme ja miettimään, kuinka voisimme kehittää ideaamme. Työtahti kiihtyi etenkin viikonlopun jo kääntyessä sunnuntain puolelle, mutta vähäisistä yöunista huolimatta fiilis oli kaiken valmistuessa miltei euforinen. Prototyyppi läpäisi testaukset ja toimi!

Kaikki parhaat prototyypit tehdään pahvista! Se toimii sittenkin! Kuvat: Janne Tielinen/SML

Viimeisenä tapahtumapäivänä eli sunnuntaina museoon tulvi ihmisiä katsomaan, mitä olimme saaneet aikaiseksi. Kuhina museossa oli kova eikä tungokseltakaan vältytty. Oli palkitsevaa, kun kehittämämme nopanheittosovellus Les dés sont joués/The Die is Cast/Alea iacta est herätti kaikenikäisten kävijöiden kiinnostusta. Myös muiden ryhmien kookkaat, värikkäät tai äänekkäät sekä tekniikalla ja ohjelmistoilla ladatut prototyypit keräsivät ihmisiä testaamaan ja keskustelemaan toteutuksista.

Kokonaisuudessaan kaikki ryhmät olivat onnistuneet projekteissaan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi museopalvelu, jossa saisit suunnitella itsellesi oman sarkofagin? Idean toteutuksesta vastasi ryhmä nimeltään YODO (You Only Die Once). Luovuutta ja taitoa edusti myös ryhmä Hero des Lyres, joka toteutti projektissaan Guitar Hero -tyyppisen pelin antiikin ajan soittimien ja musiikin ympärille. Peliohjelmiston lisäksi ryhmä valmisti viikonlopun aikana myös peliohjaimina toimineet instrumenttien prototyypit.

Sunnuntaina yleisöä riitti tungokseen asti. Kuvat: Janne Tielinen/SML

MuseoMixin idea tiimiyttää eri alojen osaajia ja antaa heille vapaat kädet toteuttaa ideoitaan museossa on upea. Idean jalostaminen ja sisältöjen paketointi asiakaslähtöiseksi konseptiksi sekä kokonaisuuden tarjoaminen yleisölle hauskassa ja ymmärrettävässä muodossa 2,5 päivässä tarjoaa ryhmille todellisen haasteen. Intensiivinen työskentelytapa, yhteistyö, kommunikointi ryhmän sisällä ja ryhmien välillä sekä vapaaehtoistyöntekijöiden kesken on tapahtuman sujuvuuden ja viihtyvyyden kannalta olennaista. Toulousessa kaikki onnistui. Tapa, jolla saimme osallistua, kokeilla ja tehdä itse kartutti omaa osaamista ja antoi samalla uusia näkökulmia museoiden tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Musée Saint-Raymondin johtaja Évelyne Ugaglia kertoi tapahtuman päätöstilaisuudessa, että museo on rakentanut ympärilleen yhteisöä osittain sekä perusnäyttelyn uudistusta että MuseoMix -tapahtumaa varten jo kolmen vuoden ajan. Näyttelyuudistuksen kynnyksellä olevan museon johtaja tuntui kuitenkin olevan tyytyväinen, sillä seitsemän MuseoMix-tiimiä muokkasi yhden viikonlopun aikana heille seitsemän uutta ideaa ja konseptia, joilla lähestyä kokoelmia, näyttelyä ja museon tiloja. Yhteisöissä on voimaa.

Suomen museoliitto järjestää 2.6.2017 Creative Museum -työpajan, jossa syvennytään MuseoMix-konseptiin. Kuka tarttuu haasteeseen?

Arpa on heitetty, alea iacta est!


Kirjoittajat
Mona Taipale on Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi ja Janne Tielinen Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämispalveluiden projektisuunnittelija

***

Lisätietoja Suomessa toimivista maker-yhteisöistä, tiloista ja muista toimijoista

Lisätietoja maker-kulttuurista: https://en.wikipedia.org/wiki/Maker_culture
Suomessa toimivat maker-tilat ja hacklabit: http://hacklab.fi
Helsingin kaupunginkirjaston kaupunkiverstas: http://www.kaupunkiverstas.fi
Aalto-yliopisto: http://addlab.aalto.fi

torstai 19. tammikuuta 2017

Suomiko tukemaan Louvrea?


Kulttuurin rahoitus puhuttaa kansaa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä sanoo, ettei kulttuurin arvoa voi mitata vain käytön perusteella.


Tutkimusjohtaja Pasi Holm laittoi vauhtia kulttuurirahoituskeskusteluun esittämällä, että rahoituksen perusteena pitäisi olla kysyntä eikä tarjonta. Alun perin Holm esitti näkemyksensä Taloustutkimuksen Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo -blogipostauksessaan joulukuussa 2016.

Blogin innoittimena oli huomio siitä, että Tavastian ja Musiikkitalon liikevaihto on suurin piirtein samaa tasoa, mutta Tavastia tekee mukavaa taloudellista voittoa, kun Musiikkitalon talous rämpii vuodesta toiseen pakkasella. Tästä yksittäisestä huomiosta Holm tekee yleistyksen ”ylevien periaatteiden ja taloudellisen kannattavuuden negatiivisesta korrelaatiosta”. Tämä tarkoittaa Holmin mukaan sitä, että ”mitä tärkeämmillä ”ylevillä periaatteilla” liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus”. 

Holmin blogi ottaa joko sattumalta tai suunnitellusti kantaa myös meneillään olevaan kulttuurin valtionrahoituksen uudistamiseen. Syksystä 2016 koolla olleet kulttuurin asiantuntijat ovat käyttäneet huomattavan määrän aikaa ja kokoustarjoiluja pohtiakseen, millä perusteella kulttuuria pitäisi rahoittaa tai mitä kulttuurirahoituksella pitäisi saada aikaan. Yleviä periaatteita ja niihin liittyvää negatiivista korrelaatiota ei ole termeinä mainittu, mutta ei Holmin teoria näissäkään pöydissä vieras ole. Siitä on puhuttu taiteellisena riskinä.

Vaikka toisin voisi kuvitella, taiteellinen riski ei tarkoita sitä, että taiteessa otetaan riski, vaan se tarkoittaa taloudellista riskiä, joka otetaan, kun produktioihin lähdetään taide/sisältö ja siten pääosin taiteilijan/sisällön tuottajan oma tarve edellä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi näyttelijöiden osalta sitä, että taiteellinen riski ei ole lähteä mukaan Luokkakokous 3 -elokuvaan, vaikka termi siihen viittaisikin. Sen sijaan taiteellinen riski on lähteä Jumalan teatteri kakkoseen, koska seurauksena on oletettu taloudellinen katastrofi.

Keskeisimpiä kulttuurirahoituksen kysymyksiä ovatkin seuraavat: kenen pitää kulttuurituotantoihin liittyvät taloudelliset vastuut kantaa ja millä perusteella kulttuuria yleensä pitäisi rahoittaa? Holm esittää malliksi kysyntälähtöisyyttä. Julkisesti rahoitettaisiin sitä, mille on kysyntää. Kysynnän määrittäisivät asiakkaat, eli kulttuurilaitos saisi sitä enemmän julkista rahaa, mitä enemmän se saa palveluilleen käyttäjiä. Käyttäjillä Holm viittaa teatterissa, konsertissa tai museossa käyviin henkilöihin.

Blogi on herättänyt ansaittua huomiota sosiaalisessa mediassa erityisesti sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat nosti sen jutuksi 11.1.2017 otsikolla Kulttuurin tuki täysin uusiksi, ehdottaa taloustutkija Pasi Holm: julkista rahaa sinne, minne ihmiset oikeasti haluavat mennä. Lehti vauhditti keskustelua nostamalla aiheen vielä pääkirjoitukseen seuraavana päivänä.

Ymmärtäjiä Holm ei juurikaan ole käydyssä keskustelussa saanut. Onkin niin, että Holm antoi vastauksen joko tuntematta tai pohtimatta kysymystä. Vastaukseen sisältynyt talousmiesten perisynti oli se, että kulttuuri nähdään synonyymina kulttuurimatkailulle, jossa tarve mitataan kävijöinä. Jos tällä mittarilla rahaa jaetaan, kovin paljon ei kulttuuririentoihin Kehä III ulkopuolelle paikkoja jää. Perusteen onttous tulee ehkä parhaiten esiin, jos mietitään kulttuurirahoituksen jakamista EU:n tasolla. Jos EU:ssa kulttuurirahat jaettaisiin kävijämittarilla, Suomessakin olisi hyväksyttävä se, että yhteiset museorahamme suunnattaisiin Louvreen.

Toinen blogissa ja yleisesti kulttuurirahoituskeskustelussa tehty virhe on se, että kulttuurin julkinen rahoitus nähdään samana kuin valtionrahoitus. Kulttuurin julkinen rahoitus tulee enimmäkseen kunnilta. Esimerkiksi museoalalla valtion rahoituksella katetaan kuluista noin 20 %.

Kulttuurin julkisen rahoituksen kehittämisessä tämä on ehdottomasti pidettävä mielessä. Useissa tapauksissa valtionrahoitus on vain toimiva rohkaisu muille rahoittajille. Jos rohkaisu jää antamatta, monen kulttuurilaitoksen valot sammuvat. Lienee kaikille selvää, että tämän seurauksena Kehä III:n ulkopuolella säästyneet paikalliset kulttuurirahat virtaavat Helsinkiin samalla innolla kuin valmiutemme on rahoittaa Pariisin tarjontaa. Kulttuurin kokonaisrahoitus lähtisi syöksykierteeseen.

Kolmas blogissa esitetyn kysyntälähtöisen rahoitusmallin ongelma on se, että kulttuurin merkitystä tai tarvetta on mahdoton määritellä käyttöön perustuvan kysynnän mukaan. Esimerkiksi nykytaiteella, arkistoinnilla tai kulttuuriperinnön tallentamisella kokonaisuudessaan ei ole käyttäjiä silloin, kun teosta tehdään tai materiaalia laitetaan talteen. Myöhemmin niille löytyy käyttäjä – tai sitten ei löydy, mutta haluan uskoa, että kysyntää niille tästä huolimatta on. Hieman synkkä näkymä ainakin näin itsenäisyyden juhlavuonna olisi se, ettei suomalaiselle kulttuurille ja kulttuuriperinnölle ole kysyntää.

Holmin blogin nostamassa keskustelussa professori Pekka Mattila kehottaa kulttuuriväkeä myös katsomaan peiliin, jos kuva rahoituskeskustelusta ei miellytä. Hän toteaa Facebookissaan: ”On osittain alan omaa syytä, että monet toimijat ovat yrittäneet kujerrella itselleen rahoitusta terveys-, hyvinvointi- ja talousväittein. Taide ei sivistysyhteiskunnassa tarvitse välinehyödyn kautta tapahtuvaa oikeutusta. Se on yhtä keskeinen kuin monet yövartijavaltion piiriin lasketut suojelu- ja turvallisuustehtävät. Kun tämä logiikka murtuu, olemme vaarallisessa luisussa kohti hömppä- ja lavasteyhteiskuntaa, jossa totuudellisuus ja kriittisyys kuihtuvat.”

Hyvin sanottu, ja epäilemättä kritiikki osuu sekä omaan nilkkaani että koko alan nykyiseen tapaan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kulttuurin merkityksestä. Alan sisällä toimien ”itseisarvoinen tehtävä” tai ”yövartijuus” tuntuvat vain kovin heppoisilta argumenteilta puolustaa alan julkista rahoitusta sosiaali- ja terveysmenojen kasvun puristuksessa.

Tehty valinta on kuitenkin ainoa oikea, sillä päättäjien mahdollisuus kuunnella ja heidän malttinsa odottaa ajan myötä näyttäytyviä vaikutuksia on liian usein hissimatkan ja maksimissaan vaalikauden mittainen. Toisaalta valinta on henkistä laiskuuttamme. Emme ole riittävästi miettineet konkreettisia argumentteja muusta kuin välittömän tai välinehyödyn näkökulmasta. Tähän alkaa olla viimeistään nyt aika. Argumenttien löytämiseksi voisimme katsoa kulttuuri- ja talousalan ulkopuolellekin. Kiintoisaa olisi esimerkiksi tietää, miten seurakunnat uskontokunnista riippumatta perustelevat hautausmaiden tärkeyttä.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

perjantai 13. tammikuuta 2017

Soveltava historiantutkimus on museoiden vahvuus


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä museoiden olisi hyvä keskittyä soveltavaan historiantutkimukseen.

Petri Hakkarainen lanseerasi Helsingin Sanomien kolumnissaan (HS 10.1.2017) uuden käsitteen: sovellettu historia. Käsite oli ainakin minulle uusi. Hän viittasi kirjoituksessaan Harvardin yliopiston tutkijoihin Graham Allisoniin ja Niall Fergusoniin, jotka ovat ehdottaneet, että Valkoiseen taloon tarvittaisiin menneisyyden asiantuntijoita. Washingtoniin olisi perustettava historiallisten neuvonantajien neuvosto taloudellisten neuvonantajien neuvoston rinnalle.

Historian neuvojien tehtävänä olisi ilmeisesti antaa rautalankamallisia (mahdollisesti twiitin mittaisia) raportteja historiallisista taustoista ja syy ja seuraus -suhteen logiikasta päätöksenteon tueksi. Nykyisten historianoppineiden taidot eivät Harvardin tutkijoiden mielestä tähän riitä. He ehdottavat uutta oppiainetta eli sovellettua historiaa, joka suhteutuisi akateemisen historian tutkimuksen opintoihin samoin kuin insinööriopinnot suhteutuvat akateemisiin fysiikan opintoihin.

Kuten Hakkarainen kirjoittaa, ehdotus on poleeminen. Ehdotus ja historiatiedon käyttöön liittyvä huomio eivät kuitenkaan ole vitsejä. Historiatutkimuksen tuloksena saadun tiedon käyttöön ei varmastikaan kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tämä näkyy heti historiatutkimuksen ensiaskelissa: tutkimusaiheet valitaan pääosin tutkijan oman tiedontarpeen näkökulmasta. Pääsääntönä pitäisi olla ulkopuolinen tarve (sanoisinko asiakastarve). Nykyiseen käytäntöön ohjaa historiaopintojen perinne, jossa graduaiheet valitaan näkökulmalla ”minua kiinnostaa”. Tuloksena on lukemattomia selvityksiä, jotka ihan kivasti avaavat esimerkiksi sitä, kuinka talvisota näyttäytyi Etelä-Afrikan lehdistössä.

Tilanne ei tiedon tarvelähtöisyyden osalta muutu paljoakaan jatko-opintojen aikana. Lisensiaatti- ja väitöstyöt rahoitetaan yliopistojen tai säätiöiden varoilla. Nämä tahot ovat tarkkoja siinä, etteivät puutu akateemiseen vapauteen, joka sisältää myös tutkimusaiheen valitsemisen vapauden. Insinööritieteissä homma painottuu päinvastoin. Jo gradu-/diplomityövaiheessa on kunniaksi, jos tiedolle on ulkopuolinen tarvitsija, joka osoittaa tarpeensa vähintään rahoittamalla tutkimusta. Usein tämä tarve osoitetaan myös tarjoamalla tekijälle työpaikka sekä tutkimuksen ajaksi että sen valmistuttua.

Tutkimustyön ja -tiedon tarvelähtöisyyteen liittyvät erot näkyvät humanististen ja teknisten tieteiden osalta myös opintojen jälkeen. Humanistien akateeminen vapaus jatkuu työmarkkinoilla, ja teknisistä tieteistä valmistuneet sidotaan työpaikkojen normeihin ja sääntöihin.

Tutkimus on yksi museoiden perustehtävistä. Se on myös tehtävä, josta museoiden nykytila-analyyseissa ollaan oltu huolestuneita. Tutkimustyön ja erityisesti perustutkimuksen määrää on pidetty liian vähäisenä. Perusteina on käytetty julkaisujen määrän laskua ja työajan käytön vähentymistä.

Museoissa tehtävästä tutkimustyöstä puhuttaessa unohdetaan liian usein luettelointi, jonka määrä on digitalisaation edetessä ennemmin lisääntymään kuin vähenemään päin. Lieneekö unohtamisen syynä se, että luettelointityö on mitä suurimmassa määrin soveltavaa historiantutkimusta, jota ei aidoksi historiantutkimukseksi tunnisteta. Luetteloinnin lisäksi museot tekevät soveltavaa historiantutkimusta myös näyttelyjen tuottamisessa ja tietopalvelutyössä.

Museoiden on ehdottomasti keskityttävä soveltavaan historiantutkimukseen. Perustutkimus on yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tehtävä. Parantaaksemme onnistumistamme soveltavassa tutkimuksessa tai historiasovellusten tuottamisessa meidän on tiivistettävä yhteistyötä yliopistojen ja mahdollisten muiden tutkimustahojen kanssa. Heille on tarjottava hyviä aiheita ja rohkaisua kysyä museoilta, mitä tarvitaan.

Kunnallisvaalien lähestyessä meidän on hyvä myös järjestää tilaisuuksia, joissa annamme oleville ja tuleville kunnanvaltuutetuille riittävät taustatiedot paikkakuntamme historiasta ja siihen pohjautuvista arvoista ja kulttuurista. Huono tavoite ei myöskään ole se, että tuotteistamme palveluksemme toimia menneisyyden konsultteina ja palkkaamme konsulentit tätä hommaa edistämään.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

torstai 5. tammikuuta 2017

Museovuosi 2017


Uusi vuosi ja uusia mahdollisuuksia. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ennustaa vuodesta hyvää Suomen museoille, mikäli museot pystyvät vastaamaan vuoden tuomiin viestinnällisiin haasteisiin.


Museovuosi 2017 on lupaava. Itsenäisyytemme 100-vuotisjuhla virittää suomalaiset mukavasti historiataajuudelle, joten museoiden on mahdollista onnistua tavoitteissaan ja tehtävissään poikkeuksellisen hyvin. Nyt on aika tarttua ainakin seuraaviin teemoihin ja tekemisiin:


1. Itsenäisyyden juhlavuoden viestintä ja markkinointi

Museot saavat asiakaskyselyissä poikkeuksetta hyvän ellei jopa ylistävän arvioinnin sekä näyttelyjen sisällöistä että palveluasenteestaan. Lisäpanostaminen näihin veisi vain kannattamattoman ylilaadun puolelle, kun nykyinenkin taso näyttää riittävän.

Kehittämisen resurssit onkin suunnattava palveluihin, joita tuotamme asiakkaillemme ennen kuin heidät kohtaamme. Meidän on autettava nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaitamme löytämään meidät ja sitä kautta kokemaan palvelujemme tuottamat hyvät fiilikset entistä helpommin. Arkisemmin tämä tarkoittaa viestinnän ja markkinoinnin nostamista museoammatillisen työmme keskiöön.

Perinteisesti olemme välttäneet tämän askeleen ottamista toteamalla, ettei markkinointibudjettimme sitä mahdollista. Tämä ei ole ollut totta enää moneen vuoteen. Sosiaalisen median kehitys on tuonut kaikille ilmaiset työkalut markkinoinnin ja viestinnän tekemiseen. Kyse on vain siitä, paljonko päätämme käyttää nykyisiä työresurssejamme omissa käsissämme olevan julkisuuden lisäämiseen.

Sosiaalisen median aikakausi on parantanut museoiden mahdollisuuksia hyötyä ansaitusta julkisuudesta. Ansaittu julkisuus edellyttää tekoja, jotka ansaitsevat tulla kerrotuiksi, ja näistä teoista kertomista. Ansaitussa julkisuudessa onnistumisprosentti on suurin Suomen museoliiton hallinnoimien medioiden kohdalla. Meneillään olevan juhlavuoden kannalta medioista tärkein on museo100.fi-verkkosivusto. Jos juhlavuotenne tapahtuma ei näillä sivuilla näy, syy on yhtä lähellä kuin lähin peili.

Maksettu julkisuus sen sijaan jää yksittäisen museon osalta myös juhlavuonna arkisen vähäiseksi. Sen tehoa voimme kuitenkin nostaa ottamalla mainontaamme yhteiseksi elementiksi www.museo100.fi-osoitteen.

Ensimmäinen mittari on tuleva museoiden loppiaisviikonloppu. Jos mediassa ja museoissa on vilkasta, olemme hyvällä tiellä, jos hiljaista, meillä on koko vuosi aikaa parantaa.

Kysy siis itseltäsi ainakin nämä:
- Kerrommeko tulevasta tapahtumastamme omilla verkkosivuillamme ja sosiaalisen median kanavissa aktiivisesti jo suunnitteluvaiheesta lähtien?
- Näkyykö tapahtumamme museo100.fi-sivulla?
- Onko museo100.fi näkyvissä verkkosivuillamme ja markkinointikampanjoissamme?


2. Miljoona ennakkoon maksettua museokäyntiä

Museoiden pääsylippumyynnin osalta vuosi 2017 lähtee hienosti liikkeelle. Museokortti on noin 100 000 suomalaisen taskussa, ja nämä suomalaiset ovat erittäin halukkaita korttia käyttämään. Vuoden 2016 toteutuman perusteella jokainen Museokortin omistaja vinguttaa keltaista korttiaan museoissa 9,4 kertaa vuodessa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että museoihimme on ostettu ennakkoon jo noin miljoona pääsylippua. Sen, missä nämä pääsyliput käytetään, ratkaisee museoiden oma tekeminen.

Kysy itseltäsi ainakin nämä:
- Kerrommeko verkkosivuillamme ja markkinointi- ja viestintämateriaaleissamme, että Museokortti käy meillä?
- Ovatko tietomme ajan tasalla museot.fi-sivulla?
- Onko Museokortin näkyvyys museotiloissamme kunnossa?


3. Kuntien valtuutetut kuulolle

Huhtikuussa järjestetään kuntavaalit, joissa valitaan päättäjät poikkeuksellisen merkittäville vuosille. Lähivuosina näet toteutetaan sote-uudistus ja siihen liittyvä aluehallintouudistus. Tulevien vuosien menestyksemme ratkaisee se, kuinka paljon tulevat valtuutetut tietävät museoiden merkityksestä paikkakuntien elinvoimaisuudelle ja kuntalaisten hyvinvoinnille. Tämän kertomisessa otollisinta aikaa ovat vaaleja edeltävät ja välittömästi vaalien jälkeen tulevat kuukaudet.

Kysy itseltäsi ainakin nämä:
- Olemmeko yhteydessä keskeisimpiin ehdokkaisiin ennen vaaleja?
- Aloitammeko heti vaalien jälkeen aktiivisen verkostoitumisen uusien valtuutettujen kanssa?
- Olemmeko kutsumassa poliitikon museoon 5.–9.6.2017 kampanjaviikon aikana?


4. Osaamisen päivittäminen

Erilaiset tulokset edellyttävät erilaista tekemistä. Ja erilainen tekeminen edellyttää erilaista osaamista tai erilaista olemassa olevan osaamisen käyttöä.

Kysy itseltäsi ainakin nämä:
- Onko toimintasuunnitelmassamme ja siihen liittyvissä työnkuvissa huomioitu lisääntyvät viestinnän ja markkinoinnin tehtävät?
- Olemmeko osallistumassa viestintä- ja markkinointiosaamistamme kehittävään koulutukseen?


5. Museo on palvelu

Vuosi 2017 tarjoaa meille mahdollisuuden päivittää strategioitamme ja pohtia yhteiskunnallista rooliamme. Pohdintaa vievät eteenpäin vuoden 2017 aikana julkaistava uusi Museopoliittinen ohjelma sekä osittain siihen liittyvä valtionosuus- ja koko valtionavustusjärjestelmän uudistaminen.

Myös digitaalisuuteen ja sen tuomiin uusiin mahdollisuuksiin on sekä kuluvana että tulevina vuosina tartuttava tosissaan. Mitä enemmän keskitymme pelkkään museorakennukseen, sitä kauemmas harhaudumme. Asiakkaat ovat verkossa sekä ennen ja jälkeen museorakennuskontaktin että myös sen aikana. 

Harhaan astumme silloinkin, jos ajattelemme, että museoilla on velvollisuuksia, jotka kohdistuvat kulttuuriperinnön tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Meillä ei ole muita velvollisuuksia kuin tuottaa ne palvelut, joita kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämiseen tarvitaan. Ja jotta pääsisimme tekemään velvollisuutemme, meidän on tuotava yhteiskunnallisille ja kuluttaja-asiakkaillemme esiin näiden palvelujen tarve ja tarjonta.

Kysy siis vielä itseltäsi ainakin nämä:
- Onko toimintasuunnitelmassamme strategian päivitys tai uuden laadinta?
- Olemmeko määritelleet palvelumme ja niiden kohderyhmät?
- Olemmeko aktiivisesti hakemassa tietoa museoalan tulevaisuuteen vaikuttavista linjauksista?

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri