torstai 26. syyskuuta 2013

Viestinnän vallankumous: me kaikki olemme medioita



Käynnissä on suurin viestintämurros kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Viestintäpäällikkö Seppo Honkanen analysoi, mistä murroksessa on kysymys.



Kirjoitus pohjautuu Seppo Honkasen Suomen museoliiton
ajankohtaispäivässä pitämään puheenvuoroon. 
Huomion saaminen oli aikaisemmin yksinkertaista, mutta kallista. Mainostajan täytyi ostaa ilmoitustilaa esimerkiksi sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta. Jos rahaa ei ollut, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi itsetyytyväisyydessä kylpevien toimittajien vikittely.

Nyt kuka tahansa voi jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta. Farkkujen taskuissa lojuu hipaisuilla toimivia supertietokoneita: insinööri- ja ohjelmointitaidon puoli-ilmaisia mestarinäytteitä. Laskentatehon lisäksi mukana kulkee huippuluokan kamera, paikannin ja välitön yhteys maailman joka kolkkaan.

Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Jokainen yksilö ja organisaatio – esimerkiksi museo – voi olla media. Eivätkä yleisöt ole enää mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.

Koska viestintävälineitä on kaikilla, kaikki viestivät. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä. Sykli on vuosi vuodelta kiihkeämpi. Informaatiotulvan majakaksi kohoaminen vaatii paljon: ainakin ideoita, sisältöjä, läsnäoloa ja sopivaa ajoitusta. Mutta rahaa siihen ei enää välttämättä tarvita.

Uudessa mediassa hittejä syntyy ennalta-arvaamatta. Esimerkiksi kotivideota vauvasta, joka puree veljeään sormeen on katsottu Youtubesta 520 miljoonaa kertaa. Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa taukoamatta Instagram-kuvapalvelussa 88 000 rakkaudesta huokailevaa pikkutyttöä. Nyt-liitekin heräsi kertomaan Peltosesta 20. syyskuuta. Juttu kannatta lukea, sillä se kertoo paljon myös mediasisältöjen ja niiden käyttötavan muutoksesta. 

Benjamin Peltonen on kohderyhmänsä keskuudessa paljon merkittävämpi media kuin suomalaiset maakuntalehdet levikkialueillaan.



Sanomalehdet ja televisiokanavat tavoittavat edelleen suuria yleisöjä, mutta ne ovat tipahtaneet kuolevaisiksi kanaviksi kanavien joukkoon. Media ei enää ole monumentti, joka sijaitsee tuolla jossain ja ilmoittaa sieltä, mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa. 

Helsingin Sanomien paperilehden toteutunut
 levikkikehitys. Jos trendi jatkuu samana, seitsemän
vuoden kuluttua levikki on enää 100–200 tuhatta kpl.
Perinteisissä mediataloissa ollaan kauhuissaan, koska aiemmin suuria voittoja tahkonnut liiketoimintamalli – tilausmaksut ja ilmoitustilasta tipahtelevat rahavirrat – on hajoamassa käsiin. Paperilehtien tulevaisuus muistuttaa LP-levyjen ja lankapuhelinten tarinaa: eivät ne hetkessä mihinkään katoa, mutta ne muuttuvat valtavirrasta marginaalituotteiksi. Samoin käy perinteisen television yksisuuntaiselle ohjelmavirralle. 

“Tv-kanavien tilalle tulevat sovellukset, joista suosikkiohjelmia katsotaan lukulaitteessa tai kännykässä”, Netflixin perustaja Reed Hastings totesi juuri Helsingin Sanomien haastattelussa.



Tuttuja suosikkiohjelmia seurataan siis edelleen, mutta juuri silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Sama kehityskulku pätee kaikkeen sisältöbisnekseen, myös journalismiin. Suuret yleisöt pirstaloituvat erilaisista asioista kiinnostuneiksi yksilöiksi ja ryhmiksi, jotka kokoavat päivittäisen mediapalettinsa mieltymystensä mukaan. Siihen tutustutaan juuri silloin ja siinä muodossa kuin se itselle parhaiten sopii.

Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden – CD-levyjen – ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen.



Kysymyksessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos.  Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.

Varttuneemman väen on usein hankala ymmärtää kiihkoilua uudesta ja ihmeellisestä mobiilimediasta – mihin sitä tarvitaan, sillä onhan vanhankin kanssa pärjätty. Mutta mitä nuoret edellä, sitä muu maailma perässä. Muutos ei ole itseisarvo, mutta se on vääjäämätön tosiasia.

Viestintä ei ole enää yksisuuntaista, eikä edes kaksisuuntaista. Se on verkostoitunutta, moniäänistä ja taukoamatonta. Uudessa mediassa avainsanoja ovat nopeus, jakaminen ja joukkoistaminen. Jatkuvasti kehittyvät ja muuttuvat mediapalvelut ja viestintäverkostot ovat koko ajan läsnä – ja niissä ollaan jatkuvasti läsnä. Yhteys verkkoon on aina ulottuvilla.

Jos jotain ei löydy netistä, ei sitä ole olemassa. Jos jotain ei voi jakaa verkossa, sitä ei kannata tehdä.

Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille tarjolla on rajattomasti uusia mahdollisuuksia.  On mahtavaa, että meidän kaikkien ulottuvilla on loputon digitaalinen aarreaitta, johon uppoutua ja jonka avulla sivistää ja toteuttaa itseään missä tahansa, milloin tahansa. Kyseessä on sellainen kulttuuri- ja tietopankki, josta menneiden vuosikymmenten ihmiset eivät ymmärtäneet edes haaveilla.

Huono puoli on se, että käynnissä oleva globaali ja mobiili murros ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin. Käynnissä olevaa kehitystä voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.

Tuore yksittäinen, mutta paljon puhuva signaali muutoksesta on suomalaisen päivittäistavarakaupan menestyjän, jättimäisen SOK:n pääjohtajan Kuisma Niemelän ero. Jopa hän joutui lähtemään tehtävästään verkkokaupan perinteiselle liiketoiminnalle aiheuttamien haasteiden vuoksi. Tilalle halutaan verkkobisnestä ymmärtävä johtaja.

Ja muutos on vasta alussa.

Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samoina, mutta niitä tyydytetään uusien toimintatapojen ja tekniikoiden avulla.

”Tarvitsemmeko uutta, sosiaalista mediaa?” on vastaava kysymys kuin menneiden vuosien pohdinnat kännyköiden tai sähköpostin tarpeellisuudesta. Jokaisen ei silti tarvitse roikkua Twitterissä tai jakaa kuvia Instagramissa. Pääasia on ymmärtää, että viestintä on muuttunut ja omankin organisaation täytyy olla muutoksessa mukana. 


Viisi ajatusta:

1. Kehitystä vastaan käytävää taistelua ei voi voittaa. Kannattaa mieluummin pyrkiä aallon harjalle kuin pyrkiä patoamaan tulva.

2. Viestintä uudessa mediassa muistuttaa improvisaatiota, ei viisivuotissuunnitelmaa. Usein on fiksumpaa tehdä pilkkuvirheitä kuin kierrättää jokaista viestiä työryhmän loputtomissa kokouksissa väittelykierroksilla – ja vaieta virheettömästi.

3. Hieno viestinnän esikuva on hetkessä elävä, yleisön mielialoihin reagoiva stand up -koomikko, ei ministeriön alustavia toimenpiteitä harkitsevan laajapohjaisen työryhmän lausuntoehdotus pohjaratkaisun perusteista.

4. Uudenlaista toimintaa ei synny vanhoja tapoja toistamalla. Muuttuvassa ympäristössä myös toimintatapojen on muututtava.

5. Hyvät ideat ovat aina tekniikkaa tärkeämpiä. Välineet tarjoavat mahdollisuuden tehdä uusia asioita, mutta välineet eivät itse tee saati luo mitään.

Seppo Honkanen
Twitterissä @honkanen.


Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö. Aiemmassa elämässään
hän on tarkkaillut mediatodellisuutta toimittajana ja päätoimittajana. 

torstai 19. syyskuuta 2013

Museilua matkailun merkeissä

Museoliitossa on aloitettu uusi hanke "Museot kulttuurimatkailun kärkeen". Hankkeen etenemistä seurataan P.S.-bogissa. Ensimmäisessä kirjoituksessa Leena Tornberg pohtii, mitä museomatkailijalla tarkoitetaan ja onko museomatkailu in. 

Naapurimaassamme Ruotsissa on museomatkailijoita, miksi ei siis olisi meilläkin. Ruotsin museoliiton (Riksförbundet Sveriges museer) sivustolla käytetään termiä museiturist. Sillä tarkoitetaan matkailijaa, joka tulee Ruotsiin ensisijaisesti vieraillakseen jossakin ruotsalaisessa museossa (http://www.sverigesmuseer.se/nyheter/2013/05/utlandska-turister-en-guldgruva-for-sveriges-museer/). Ruotsissa näitä matkailijoita on artikkelissa esitetyn arvion mukaan 376 000 – 1000000. Määrä on Ruotsissakin vasta arvio, mutta tarkoittaa 15-45 % kaikista museokävijöistä.  

Jäin pohtimaan, voitaisiinko Suomeen tulevista kulttuurimatkailijoista erottaa arvio museomatkailijoiden tai museoturistien lukumäärästä. Kuinka moni tulee Suomeen juuri tietyn museon vuoksi? Museossa vieraillessaan he tuovat samalla mukanaan taloudellisen vaikutuksen muille aloille esimerkiksi hotelleille, kulkuvälineille ja yrityksille.

Museilu on in!

Näin museilu-sanan kesällä pikaisesti televisiossa. Sitä käytettiin ymmärtääkseni hotelliketjun mainoksessa, jossa lueteltiin syitä lähteä kotimaan kaupunkilomalle. Mainoksessa oli useita toimintoja ilmaistu samalla tavalla lu-päätteellä, esimerkiksi ”Shoppailu on in”. Kokeilin museilu-sanaa hakukoneella. Yksi linkki meni mainossivulle, jossa sanaa käytettiin kuvitellun nuoren kielessä. Jos saisimme museilun yhtä muodikkaaksi asiaksi nuorten keskuudessa kuin shoppailu, niin miljoona uutta kävijää museoissa ei olisi mikään ongelma. Museilu on varmasti jo joillekin matkailijoille syy lähteä matkalle.  

Vakavasti

Edellä mainitut ajatukset kumpuavat kulttuurimatkailun määritelmästä, jota käytetään tällä hetkellä sekä työ- ja elinkeinoministeriössä että opetus- ja kulttuuriministeriössä. Heidän esitteissään kirjoitetaan:

Kulttuurimatkailussa tuotetaan alueellisia ja paikallisia kulttuurin voimavaroja arvostaen matkailutuotteita ja -palveluja paikallisille ja alueen ulkopuolisille ihmisille liiketaloudellisin perustein. Tavoitteena on luoda elämyksiä ja mahdollisuus tutustua näihin kulttuurisiin voimavaroihin, oppia niistä ja osallistua niihin. Näin vahvistetaan ihmisen identiteetin rakentumista, sekä oman että muiden kulttuurien ymmärrystä ja arvostusta. Kulttuurimatkailun voimavaroja ovat kaikki ihmisen aikaansaama ja historian muokkaama: historia, kulttuurimaisemat, rakennettu ympäristö, arkeologiset kohteet, museot, esittävä taide, visuaalinen taide, tapahtumat, käsityö, kieli, maut, perinteet, tavat, arvot, aatteet, elämäntyyli, uskonto, luonteenpiirteet sekä saavutukset tieteessä, taiteessa, teknologiassa ja elinkeinoissa.

Määritelmässä on ehkä tarkistamisen varaa erityisesti museomatkailun näkökulmasta. Mitä mieltä olet? Tule mukaan keskutelemaan!

Leena Tornberg
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliiton Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

maanantai 16. syyskuuta 2013

Särkyneiden sydämien museo rikkoo todennäköisyyksiä

Seitsemässä vuodessa maailmanmaineeseen noussut pieni kroatialaismuseo
välittää vahvoja tunteita.


Artikkeli on julkaistu 
Museo-
lehden numerossa 3/2013.
Lähtökohdat ovat vaatimattomat. Zagrebissa sijaitseva museo on vuokralla pienessä huoneistossa.
Vau-arkkitehtuuri loistaa poissaolollaan, eikä museo saa senttiäkään julkista rahoitusta.

Siihen vaatimattomuus päättyy. Museosta ovat kertoneet esimerkiksi BBC, CNN, New York Times, The Economist, Daily Mail, Le Monde, Der Spiegel ja lukuisat muut kansainväliset tiedotusvälineet. Kun Googleen kirjoittaa museon nimen – Museum of Broken Relationships – löytää yli miljoona mainintaa.

Eikä siinä vielä kaikki.

Särkyneiden sydämien museolla on myös kiertävä näyttely, joka on vieraillut 26 kaupungissa ympäri maailmaa. Kun näyttely oli Lontoossa, brittiläiset tiedotusvälineet kehuivat sitä kaupungin kiinnostavimmaksi kohteeksi. Vuonna 2011 museo palkittiin Kenneth Hudson -palkinnolla, joka myönnetään Euroopan innovatiivisemmalle museolle.

Vaikuttaa siltä, että museo on tehnyt jotakin oikein.



Hääkuva-albumi, jossa pariskunta poseeraa maireasti hymyillen. Video, jossa vanha nainen kertoo Napoleonin aikaisesta kultarahasta, jonka hän sai rakastetultaan 1940-luvulla. Auton takapeili, joka on hajonnut mustasukkaisuuskohtauksessa. Tyynyn päälle aseteltu kroaattisotilaan jalkaproteesi.

”Proteesi kesti kauemmin kuin rakkautemme. Se oli tehty vankemmasta materiaalista”, esittelytekstissä kerrotaan.

Kun ilta Balkanilla pimenee, museon ovet ovat edelleen auki. Huoneet ovat täynnä ihmisiä, jotka tutkivat keskittyneesti esineitä. Tai oikeastaan he lukevat esineiden vieressä olevia, pienellä kirjasinkoolla tulostettuja tarinoita. Yksikään museovieras ei näytä siltä, että lukemista olisi liikaa.

Esineet ja niiden tarinat on koottu eri puolilta maailmaa. Rakkaus ja sen menetys ovat universaaleja
tunteita, joihin kaikki osaavat samaistua. Ne ylittävät kulttuurien ja valtioiden rajat.

Olinka Vištican ja Dražen Grubišici lomamatkoilla mukana
ollut rakkausnalle löytyy museon kokoelmista.


Museon perustajat Olinka Vištica ja Dražen Grubišięc kipuilivat oman vaikean parisuhteensa kanssa pitkään.

”Kun kävimme läpi eroprosessiamme, ajatus pälkähti mieleemme. Yhtäkkiä tuntui selvältä, että ex-pariskuntien yhteisille esineille ja kokemuksille pitäisi perustaa museo”, Vištica kertoo.

”Keskustelimme ajatuksesta ystäviemme ja tuttaviemme kanssa. Kaikki suhtautuivat siihen innostuneesti.”

Kesti pari vuotta, ennen kuin jo eronneen taiteilijapariskunnan ideasta tuli totta. Näyttely avattiin Zagrebissa vuonna 2006. Ensimmäiset esinelahjoitukset Vištica ja Grubišięc kokosivat ystäviltään, tuttaviltaan ja heidän tuttaviltaan. He eivät osanneet arvata, että taideprojektia katsomaan saapuisi myös uutistoimisto Reutersin toimittaja.

”Meille alkoi tulvia puheluita ja sähköposteja eri puolilta maailmaa. Ihmiset rakastivat ideaa, tahtoivat lahjoittaa esineitä tai isännöidä näyttelyä omassa kaupungissaan. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, olemme tässä pisteessä.”

”Onhan tämä uskomatonta”, Vištica nauraa.

Pettynyt hän on ainoastaan siihen, että kansainvälisestä huomiosta huolimatta kotikaupunki ei suostu tukemaan museon toimintaa millään tavalla.

”Kaupunki omistaa paljon tyhjillään olevia tiloja, mutta me joudumme maksamaan kovaa vuokraa yksityiselle vuokranantajalle. Tuntuu hieman siltä, että kotijoukot ovat pettäneet meidät. Tripadvisorin mukaan olemme sentään Zagrebin houkuttelevin turistikohde.”



Olinka Vištica kertoo, että museon ansiosta hän on oppinut entistäkin syvemmin kunnioittamaan sitä hämmästyttävää voimaa, joka henkilökohtaisesti kerrotuissa tarinoissa on.

”Niiden jakaminen yhdistää ihmisiä, auttaa selviämään vastoinkäymisistä ja ymmärtämään toisiamme. Tarinoiden merkitys elämässämme on käsitykseni mukaan paljon tietopuolta voimakkaampi.”

Kun museokävijä uppoutuu toisten ihmisten tarinoihin, hän ei ole vain passiivinen tarkkailija, vaan hän tutkii samalla omaa elämäänsä.

”Näen tarinallisuuden ja perinteisen museotyön rajojen hämärtämisen suurena mahdollisuutena museoille”, Vištica pohtii.

Yksi tärkeä asia on selvittämättä.  Koska kiertävä näyttely saapuu Suomeen?

”Meillä ei ole valmista listaa kohteista joihin menemme. Kaikki riippuu siitä, mihin meidät kutsutaan ja mistä löydämme sopivan paikallisen kumppanin. Toivottavasti ei tarvitse odottaa kauan, että löydämme sellaisen Suomesta!”

”Olisi hienoa myös kasvattaa museomme kokoelmia suomalaisilla tarinoilla rakkaudesta ja sen menetyksestä.”

Särkyneitä sydämiä verkossa: Museum of Broken Relationship


Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö

torstai 12. syyskuuta 2013

Museologiaa ja muuta opiskelua

Leena Tokila kertoo museologian opinnoista Suomessa, Brasiliassa ja Intiassa.

Viikko sitten alkoi Museoliiton museologian perusopintojen Verso 2 -kurssi. Innostusta oli ilmassa, aivan kuten muillakin koulua ja opiskelua aloittavilla syksyisin. Eri puolilta Suomea saapuneet opiskelijat työskentelevät monenlaisissa museoammateissa ja haluavat kehittää itseään ja osaamistaan lisää. Heistä suurin osa viettänyt jo viime kevään museologian parissa. Nyt nämä aikuisopiskelijat suorittavat museologian perusopinnot loppuun töiden ohella jouluun mennessä.

Museologia on suosittu oppiaine yliopistoissa. Museoammatissa ja Museoliiton jäsenmuseoissa jo toimiville vaihtoehtona on opiskella museologian perusopinnot (25 opintopistettä) Museoliiton toteuttamalla monimuotokurssilla vuoden aikana. Opinnoista on hyötyä, sillä museoasetus edellyttää museologian perusopintoja museonjohtajiksi hakeutuvilta.

Elokuussa tutustuin brasilialaiseen museologian opiskeluun osallistuessani Rio de Janeirossa järjestettyyn kansainvälisen museoneuvoston (ICOM) yleiskokoukseen. Museologian opetuksella ja opiskelulla on pitkät perinteet Brasiliassa ja laki edellyttää museoammattilaisilta koulutusta, johon sisältyy myös museologiaa. Nykyisin yliopistot tarjoavat useita museologian ohjelmia tutkinnon suorittaneille ja museologiasta on mahdollista suorittaa myös maisterin tai tohtorin tutkinto. Museologian kurssien sisällöstä ja koordinoinnista vastaa museologian kouluttajien ja professorien verkosto.

Yhteistyö ja yhdessä tekeminen on havaittu tulokselliseksi pienemmissä ja suuremmissa ympyröissä. Brasilialaiset tekevät yhteistyötä intialaisten museoammattilaisten kanssa esimerkiksi jälkikolonialistisen museologian kysymyksissä.

Toimivaa yhteistyötä ja yhteistyöhalukkuutta on tarvittu myös British Museumin ja intialaisten museoalan toimijoiden kuuden viikon koulutuksen toteuttamisessa. Ensimmäiset kaksi viikkoa opiskellaan New Delhissä, kaksi viikkoa Britanniassa ja viimeiset kaksi viikkoa jälleen Intiassa. Intialaiskollegat pitävät brittiläistä ja amerikkalaista museologian koulutusta hyvänä, vaikka museoalan toimintaympäristö ja tilanne eroavat huomattavasti intialaisesta. Intialaisille museoammattilaisille tarkoitetussa koulutuksessa onkin korostettu erityisesti kansallisen museoalan toimintaympäristön merkitystä koulutuksen sisältöjen suunnittelussa. Intialaisilla kollegoilla oli hyviä kokemuksia jaettavaksi yhteistyöstä British Museumin kanssa ja toiveena on jatkaa koulutusta edelleen. 

Intialais-brittiläisen yhteistyökoulutuksen pedagoginen malli voisi olla kokeilun arvoinen myös meillä. Suomalaisen koulutuksen ja kansainvälisen näkökulman yhdistämistä on kokeiltu myös museologian opiskelussa. Esimerkkinä voisivat olla vaikka ne tyytyväiset museoammattilaiset, jotka ovat suorittaneet museologian perusopintoihin sisältyvän lyhyen harjoittelun ulkomaisessa museossa.

Leena Tokila
Kirjoittaja on Suomen museoliiton koulutuspäällikkö


PS. Museologiasta löytyy lisätietoa esimerkiksi Jyväskylän yliopiston sivuilta: https://www.jyu.fi/hum/laitokset/taiku/opiskelu/museologia/esittely

tiistai 3. syyskuuta 2013

Matkailubusineksessä virka-aikana

Kannattaako museoiden kilpailla matkailubusineksessä perinteisillä museotavoilla, kysyy Kimmo Levä.

Kuten P.S.-blogissa on aiemmin todettu, museoiden ehdoton vahvuus on monipuolinen ja korkeatasoinen osaaminen (kesäkuu 2013: Missä busineksessa olemme? ja joulukuu 2012: Valitsevilla museoilla ei ole valitettava tulevaisuus). Osaamisen korkeatasoisuudesta kertoo myös pian julkistettava Kalle Kallion tekemä Museoväki 2013 -tutkimus. Sen mukaan museoiden henkilöstöstä yli 60 prosentilla on korkeakoulututkinto. ”Lieneekö Suomessa muita aloja, jossa prosenttiosuus on samaa tasoa”, pohti Kalle Kallio Museonjohtajien seminaarissa viime viikolla alustavia tutkimustuloksia esitellessään.

Museoväki-tutkimuksen tulos tuo väistämättä mieleeni viimevuotisen tapaamiseni Helsingin kaupungin ylipormestari Jussi Pajusen kanssa. Hän pohti silloisen Guggenheim-päätöksen alla, että paras osaaminen hakeutuu kulttuurialan tehtäviin. Tämän päätelmän taustalla oli tieto siitä, että kulttuurialan koulutukseen pääsy edellyttää maassamme lukiotodistukselta korkeinta keskiarvoa.

Usein todettuna ja ulkopuolisten olettamana museot valitsevat keskeisimmäksi osaamisalueeksemme matkailubusineksen. Kun meiltä kysytään ”Kuinka menee?”, vastaamme lähes aina näyttelyjen kävijämäärän ja muut näyttelymenestyksen tunnusluvut. Alan ulkopuoliset osaavat harvemmin muuta kysyäkään.

On syytä kysyä, ovatko osaamisemme ja toimintamallimme kohdallaan matkailubusineksessä menestymiseksi. Päätoimisesti matkailulla elävät matkailuyritykset ovat keskimäärin hyvin pieniä, noin 400 000 euron liikevaihtoa pyörittäviä pyydyksiä, jossa toimintaa pyörittävät yksi henkilö tai perheyritys. Akateemisuus ei ensimmäisenä tule mieleen, kun rakentaa mielikuvaa menestyvästä matkailuyrittäjästä ja -yrityksestä.

Pieni koko ja yrittäjyys rakentavat matkailupalvelujen asiakkaille mielikuvaa joustavuudesta sekä palvelujen sisältöjen että niiden saatavuuden osalta. Asiakkaat olettavat, että palveluja on saatavilla silloin, kun heillä on aikaa niitä käyttää. Tämä olettamus koskee luonnollisesti myös niitä museoita, jotka ovat valinneet matkailubusineksen omakseen.

Sekä aukioloaika että jakelukanava liittyvät palvelun saatavuuteen. Elokuussa Suomen museoliiton Facebook-sivuilla käytiin amerikkalaisten museoiden esimerkkien innoittamana keskustelua menestyksekkäistä museon ja yleisön kohtaamisista. Esimerkeiksi nousivat museobileet ja muut iltatapahtumat.

ICOMin Rio de Janeiron konferenssissa sain kuulla muutamia esimerkkejä onnistuneista museoiden näyttely- ja tapahtumatuotteista. Taiwanissa menestystä oli niitetty suuntaamalla palvelut kiireisille liikemiehille ja muille työntekijöille. Resepti oli yksinkertainen: museo laajensi aukioloaikojaan klo 20 jälkeen. Hollannissa Van Gogh –museo tarjoaa dj-viihdettä, cocktaileja, erikoishintaisia aterioita ja opastettuja kierroksia illalla kuuden ja kymmenen välillä.

Jakelukanavan osalta keskustelua on käyty vähemmän. Silloin kun aiheesta on keskusteltu, on lähinnä arvioitu, että jakelukanava olisi liiankin laaja eli museoita olisi liikaa.

Esille nousseiden esimerkkien ja talonpoikasjärjenkin mukaan matkailubusineksessä menestyminen edellyttää aukioloaikoja, jotka osuvat ihmisten vapaa-aikaan. Käytännössä meidän on luovuttava ”Avoinna ti-su klo 10-16” –ajattelusta. Museoiden pitäisi olla avoinna samaan aikaan kilpailijoidemme kanssa eli käytännössä iltaisin, viikonloppuisin, kesäaikana ja tilauksesta.

Tämä kirjoitus ei toki ole ensimmäinen keskustelunavaus tästä asiasta. Kuten Museoliiton Facebook-sivun keskustelusta voi päätellä, menestyksekkäitä kokeiluja on jo tehty. Useimmiten tuloksena on kuitenkin ollut toteamus, että ilta- ja viikonlopputyö on aivan liian kallista. Näin onkin, jos haluamme edelleen olla samaan aikaan koulu- tai kokousbusineksessa, jossa kysyntä kohdistuu kellö 10-16 väliin. Oletettavasti matkailubusineksessa menestyvät museot avaavat ovensa vasta klo 17 jälkeen.

Meillä on mahdollisuus valita kannattavasti joko tai, muttei sekä että. 

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri