Käynnissä on suurin viestintämurros kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Viestintäpäällikkö Seppo Honkanen analysoi, mistä murroksessa on kysymys.
 |
| Kirjoitus pohjautuu Seppo Honkasen Suomen museoliiton ajankohtaispäivässä pitämään puheenvuoroon. |
Huomion saaminen oli aikaisemmin yksinkertaista, mutta kallista. Mainostajan täytyi ostaa ilmoitustilaa esimerkiksi sanomalehdistä, televisiosta tai radiosta. Jos rahaa ei ollut, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi itsetyytyväisyydessä kylpevien toimittajien vikittely.
Nyt kuka tahansa voi jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta. Farkkujen taskuissa lojuu hipaisuilla toimivia supertietokoneita: insinööri- ja ohjelmointitaidon puoli-ilmaisia mestarinäytteitä. Laskentatehon lisäksi mukana kulkee huippuluokan kamera, paikannin ja välitön yhteys maailman joka kolkkaan.
Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Jokainen yksilö ja organisaatio – esimerkiksi museo – voi olla media. Eivätkä yleisöt ole enää mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.
Koska viestintävälineitä on kaikilla, kaikki viestivät. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä. Sykli on vuosi vuodelta kiihkeämpi. Informaatiotulvan majakaksi kohoaminen vaatii paljon: ainakin ideoita, sisältöjä, läsnäoloa ja sopivaa ajoitusta. Mutta rahaa siihen ei enää välttämättä tarvita.
Uudessa mediassa hittejä syntyy ennalta-arvaamatta. Esimerkiksi kotivideota vauvasta, joka puree veljeään sormeen on katsottu Youtubesta 520 miljoonaa kertaa. Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa taukoamatta Instagram-kuvapalvelussa 88 000 rakkaudesta huokailevaa pikkutyttöä. Nyt-liitekin heräsi kertomaan Peltosesta 20. syyskuuta. Juttu kannatta lukea, sillä se kertoo paljon myös mediasisältöjen ja niiden käyttötavan muutoksesta.
Nyt kuka tahansa voi jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville. Välineet sisältöjen tuottamiseen ja kuluttamiseen löytyvät kaikilta. Farkkujen taskuissa lojuu hipaisuilla toimivia supertietokoneita: insinööri- ja ohjelmointitaidon puoli-ilmaisia mestarinäytteitä. Laskentatehon lisäksi mukana kulkee huippuluokan kamera, paikannin ja välitön yhteys maailman joka kolkkaan.
Elämme keskellä suurinta media- ja viestintämurrosta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Jokainen yksilö ja organisaatio – esimerkiksi museo – voi olla media. Eivätkä yleisöt ole enää mykkiä vastaanottajia, vaan aktiivisia toimijoita ja kommentoijia.
Koska viestintävälineitä on kaikilla, kaikki viestivät. Teksti-, kuva- ja videovirtojen sinkoillessa ne myös vanhenevat hetkessä. Sykli on vuosi vuodelta kiihkeämpi. Informaatiotulvan majakaksi kohoaminen vaatii paljon: ainakin ideoita, sisältöjä, läsnäoloa ja sopivaa ajoitusta. Mutta rahaa siihen ei enää välttämättä tarvita.
Uudessa mediassa hittejä syntyy ennalta-arvaamatta. Esimerkiksi kotivideota vauvasta, joka puree veljeään sormeen on katsottu Youtubesta 520 miljoonaa kertaa. Kaarinalaista, itseään valokuvaavaa teinipoikaa Benjamin Peltosta seuraa taukoamatta Instagram-kuvapalvelussa 88 000 rakkaudesta huokailevaa pikkutyttöä. Nyt-liitekin heräsi kertomaan Peltosesta 20. syyskuuta. Juttu kannatta lukea, sillä se kertoo paljon myös mediasisältöjen ja niiden käyttötavan muutoksesta.
Benjamin Peltonen on kohderyhmänsä keskuudessa paljon merkittävämpi media kuin suomalaiset maakuntalehdet levikkialueillaan.
Sanomalehdet ja televisiokanavat tavoittavat edelleen suuria yleisöjä, mutta ne ovat tipahtaneet kuolevaisiksi kanaviksi kanavien joukkoon. Media ei enää ole monumentti, joka sijaitsee tuolla jossain ja ilmoittaa sieltä, mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa.
Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille tarjolla on rajattomasti uusia mahdollisuuksia. On mahtavaa, että meidän kaikkien ulottuvilla on loputon digitaalinen aarreaitta, johon uppoutua ja jonka avulla sivistää ja toteuttaa itseään missä tahansa, milloin tahansa. Kyseessä on sellainen kulttuuri- ja tietopankki, josta menneiden vuosikymmenten ihmiset eivät ymmärtäneet edes haaveilla.
Huono puoli on se, että käynnissä oleva globaali ja mobiili murros ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin. Käynnissä olevaa kehitystä voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.
Tuore yksittäinen, mutta paljon puhuva signaali muutoksesta on suomalaisen päivittäistavarakaupan menestyjän, jättimäisen SOK:n pääjohtajan Kuisma Niemelän ero. Jopa hän joutui lähtemään tehtävästään verkkokaupan perinteiselle liiketoiminnalle aiheuttamien haasteiden vuoksi. Tilalle halutaan verkkobisnestä ymmärtävä johtaja.
Ja muutos on vasta alussa.
Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samoina, mutta niitä tyydytetään uusien toimintatapojen ja tekniikoiden avulla.
”Tarvitsemmeko uutta, sosiaalista mediaa?” on vastaava kysymys kuin menneiden vuosien pohdinnat kännyköiden tai sähköpostin tarpeellisuudesta. Jokaisen ei silti tarvitse roikkua Twitterissä tai jakaa kuvia Instagramissa. Pääasia on ymmärtää, että viestintä on muuttunut ja omankin organisaation täytyy olla muutoksessa mukana.
Sanomalehdet ja televisiokanavat tavoittavat edelleen suuria yleisöjä, mutta ne ovat tipahtaneet kuolevaisiksi kanaviksi kanavien joukkoon. Media ei enää ole monumentti, joka sijaitsee tuolla jossain ja ilmoittaa sieltä, mitä tapahtuu ja miten me siihen suhtaudumme. Eikä ilmoitusmyyjillä ole monopolia siihen, paljonko julkisuuden hankkiminen maksaa.
 |
| Helsingin Sanomien paperilehden toteutunut levikkikehitys. Jos trendi jatkuu samana, seitsemän vuoden kuluttua levikki on enää 100–200 tuhatta kpl. |
Perinteisissä mediataloissa ollaan kauhuissaan, koska aiemmin suuria voittoja tahkonnut liiketoimintamalli – tilausmaksut ja ilmoitustilasta tipahtelevat rahavirrat – on hajoamassa käsiin. Paperilehtien tulevaisuus muistuttaa LP-levyjen ja lankapuhelinten tarinaa: eivät ne hetkessä mihinkään katoa, mutta ne muuttuvat valtavirrasta marginaalituotteiksi. Samoin käy perinteisen television yksisuuntaiselle ohjelmavirralle.
“Tv-kanavien tilalle tulevat sovellukset, joista suosikkiohjelmia katsotaan lukulaitteessa tai kännykässä”, Netflixin perustaja Reed Hastings totesi juuri Helsingin Sanomien haastattelussa.
Tuttuja suosikkiohjelmia seurataan siis edelleen, mutta juuri silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Sama kehityskulku pätee kaikkeen sisältöbisnekseen, myös journalismiin. Suuret yleisöt pirstaloituvat erilaisista asioista kiinnostuneiksi yksilöiksi ja ryhmiksi, jotka kokoavat päivittäisen mediapalettinsa mieltymystensä mukaan. Siihen tutustutaan juuri silloin ja siinä muodossa kuin se itselle parhaiten sopii.
Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden – CD-levyjen – ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen.
Kysymyksessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos. Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.
Varttuneemman väen on usein hankala ymmärtää kiihkoilua uudesta ja ihmeellisestä mobiilimediasta – mihin sitä tarvitaan, sillä onhan vanhankin kanssa pärjätty. Mutta mitä nuoret edellä, sitä muu maailma perässä. Muutos ei ole itseisarvo, mutta se on vääjäämätön tosiasia.
Viestintä ei ole enää yksisuuntaista, eikä edes kaksisuuntaista. Se on verkostoitunutta, moniäänistä ja taukoamatonta. Uudessa mediassa avainsanoja ovat nopeus, jakaminen ja joukkoistaminen. Jatkuvasti kehittyvät ja muuttuvat mediapalvelut ja viestintäverkostot ovat koko ajan läsnä – ja niissä ollaan jatkuvasti läsnä. Yhteys verkkoon on aina ulottuvilla.
Tuttuja suosikkiohjelmia seurataan siis edelleen, mutta juuri silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Sama kehityskulku pätee kaikkeen sisältöbisnekseen, myös journalismiin. Suuret yleisöt pirstaloituvat erilaisista asioista kiinnostuneiksi yksilöiksi ja ryhmiksi, jotka kokoavat päivittäisen mediapalettinsa mieltymystensä mukaan. Siihen tutustutaan juuri silloin ja siinä muodossa kuin se itselle parhaiten sopii.
Fyysisistä sisältötuotteista on jo pitkään siirrytty kohti aineettomia, digitaalisia sisältöjä. Musiikin suoratoistopalvelu Spotify on kelpo esimerkki siitä, kuinka kuluttajien rahavirrat ohjautuvat fyysisten tuotteiden – CD-levyjen – ostamisesta sisältöjen käyttöoikeuksien hankkimiseen.
Kysymyksessä on ennen kaikkea ajattelutavan muutos. Teknologian ja kulttuurin nopea muutos jakaa ihmiset diginatiiveihin, joille uusi media on luonnollinen asia, ja perinteisten hitaiden yksisuuntaisten sisältöjen kuluttajiksi kasvaneisiin ikäpolviin.
Varttuneemman väen on usein hankala ymmärtää kiihkoilua uudesta ja ihmeellisestä mobiilimediasta – mihin sitä tarvitaan, sillä onhan vanhankin kanssa pärjätty. Mutta mitä nuoret edellä, sitä muu maailma perässä. Muutos ei ole itseisarvo, mutta se on vääjäämätön tosiasia.
Viestintä ei ole enää yksisuuntaista, eikä edes kaksisuuntaista. Se on verkostoitunutta, moniäänistä ja taukoamatonta. Uudessa mediassa avainsanoja ovat nopeus, jakaminen ja joukkoistaminen. Jatkuvasti kehittyvät ja muuttuvat mediapalvelut ja viestintäverkostot ovat koko ajan läsnä – ja niissä ollaan jatkuvasti läsnä. Yhteys verkkoon on aina ulottuvilla.
Jos jotain ei löydy netistä, ei sitä ole olemassa. Jos jotain ei voi jakaa verkossa, sitä ei kannata tehdä.
Kekseliäille ihmisille ja organisaatioille tarjolla on rajattomasti uusia mahdollisuuksia. On mahtavaa, että meidän kaikkien ulottuvilla on loputon digitaalinen aarreaitta, johon uppoutua ja jonka avulla sivistää ja toteuttaa itseään missä tahansa, milloin tahansa. Kyseessä on sellainen kulttuuri- ja tietopankki, josta menneiden vuosikymmenten ihmiset eivät ymmärtäneet edes haaveilla.
Huono puoli on se, että käynnissä oleva globaali ja mobiili murros ravistelee perinteisistä toimintatavoista leipänsä saavia ihmisiä, organisaatioita ja toimialoja perin pohjin. Järistysaallot eivät rajoitu mediatalojen tuotantoketjuihin. Käynnissä olevaa kehitystä voi verrata lihasvoimalla toimineen yhteiskunnan muutokseen polttomoottorien maailmaksi.
Tuore yksittäinen, mutta paljon puhuva signaali muutoksesta on suomalaisen päivittäistavarakaupan menestyjän, jättimäisen SOK:n pääjohtajan Kuisma Niemelän ero. Jopa hän joutui lähtemään tehtävästään verkkokaupan perinteiselle liiketoiminnalle aiheuttamien haasteiden vuoksi. Tilalle halutaan verkkobisnestä ymmärtävä johtaja.
Ja muutos on vasta alussa.
Ihmisten tarpeet viihtymiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, oppimiseen ja sosiaalisessa hierarkiassa pärjäämiseen säilyvät vuosisadasta toiseen samoina, mutta niitä tyydytetään uusien toimintatapojen ja tekniikoiden avulla.
”Tarvitsemmeko uutta, sosiaalista mediaa?” on vastaava kysymys kuin menneiden vuosien pohdinnat kännyköiden tai sähköpostin tarpeellisuudesta. Jokaisen ei silti tarvitse roikkua Twitterissä tai jakaa kuvia Instagramissa. Pääasia on ymmärtää, että viestintä on muuttunut ja omankin organisaation täytyy olla muutoksessa mukana.
Viisi ajatusta:
1. Kehitystä vastaan käytävää taistelua ei voi voittaa. Kannattaa mieluummin pyrkiä aallon harjalle kuin pyrkiä patoamaan tulva.
2. Viestintä uudessa mediassa muistuttaa improvisaatiota, ei viisivuotissuunnitelmaa. Usein on fiksumpaa tehdä pilkkuvirheitä kuin kierrättää jokaista viestiä työryhmän loputtomissa kokouksissa väittelykierroksilla – ja vaieta virheettömästi.
3. Hieno viestinnän esikuva on hetkessä elävä, yleisön mielialoihin reagoiva stand up -koomikko, ei ministeriön alustavia toimenpiteitä harkitsevan laajapohjaisen työryhmän lausuntoehdotus pohjaratkaisun perusteista.
4. Uudenlaista toimintaa ei synny vanhoja tapoja toistamalla. Muuttuvassa ympäristössä myös toimintatapojen on muututtava.
5. Hyvät ideat ovat aina tekniikkaa tärkeämpiä. Välineet tarjoavat mahdollisuuden tehdä uusia asioita, mutta välineet eivät itse tee saati luo mitään.
Seppo Honkanen
Twitterissä @honkanen.
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö. Aiemmassa elämässään
hän on tarkkaillut mediatodellisuutta toimittajana ja päätoimittajana.
hän on tarkkaillut mediatodellisuutta toimittajana ja päätoimittajana.
Blogiin on hyvin koottu viestinnän muutosten aktuellit asiat. Tähän(kin) aiheeseen on monia mahdollisia näkökulmia, blogin kirjoittaja edustaa kehitysoptimistista ja teknologiauskoista näkemystä.
VastaaPoistaLopun viisi ajatusta ovat muuten hyviä, mutta yksi huomautus: 1. kohdassa ei määritellä mitä on kehitys. Kokemus osoittaa, että kehitys on arvaamaton tekijä ja pitkällä tähtäyksellä mahdoton ennustaa. Menneisyyteen katsottaessa kehitys on jotain jota ei voi enää muuttaa, mutta varmasti siihen aina ovat vaikuttaneet monet tekijät, jonkin kehityssuunnan vastustaminenkin.
Kehityksestä esimerkkinä: Spotify vastaan cd-levyt. Nähtäväksi jää miten konkreettisten, keräiltävien levyjen ja netistä eri tavoin imuroitavan musiikin kamppailu tulevaisuudessa etenee. Varmaa on, että se ei päättynyt nettimusiikin niin nopeaan voittoon kuin monet 5 v. sitten ennustivat. Nettiin, tai omalle kovalevyllekin, varastoitu musiikki on haavoittuvaista, siihen ei voi luottaa, että se säilyy pitkään kuunneltavissa. Teollisesti valmistettujen (siis puristamalla) cd-levyjen käyttöikä lienee sen sijaan varsin pitkä - niitä on nyt ollut olemassa runsaat 30 vuotta, enkä ole kuullut, että niitä olisi itsestään tuhoutunut. (Itse poltettujen levyjen käyttöikä sen sijaan on lyhyt.) Jos siis jonkin tietyn musiikin haluaa olevan itsellään pysyvästi kuunneltavissa, cd-levyn hankkiminen on edelleen varmempi ratkaisu kuin käyttöoikeuksien hankkiminen.
Muutenkin olen sitä mieltä (johtuuko museotaustasta?), että kaikkien valtavirtauksien ohella on syytä pysyä avoimena myös sille mikä on kuulunut kulttuuriimme kauan, olkoonpa painetut lehdet ja kirjat, perinteinen museonäyttely tai mitä tahansa vastaavaa.
Antti, kiitos kommentista.
VastaaPoistaLienee syytä todeta, että paitsi teknologiauskoinen, olen myös suuri paperilehtien ja kirjojen (jopa LP-levyjenkin) ystävä. Ei painettu sana, levytetty musiikki tai elokuvien vhs/dvd/blu-ray -tuotanto minnekään katoa, mutta sisältöbisneksen valtavirta ajaa niistä ohi. Hifistit kuuntelevat edelleen LP-levyjä - ne ovat erityisen kallisarvoisia aarteita monelle - mutta niiden merkitys laajemmassa mittakaavassa on vähäinen.
Trendejä seuraa lähes väistämättä vastatrendi. Samaan aikaan, kun maailma muuttuu entistä kakofonisemmaksi ja nopeasykkeisemmäksi, kaivataan vastapainoksi rauhaa, pitkäjänteisyyttä, hiljaisuutta ja tasaisuutta. Esimerkiksi museoille se voi olla suurikin mahdollisuus.
Huomenta Seppo, olemme tosiaan suunnilleen samaa mieltä näistä kysymyksistä, mutta silti - tai juuri siksi - aihetta oli mukava vähän kehitellä keskustelun muodossa. Hifistien vinyylilevyharrastuksestahan keskustelimme jo Twitterissä, mutta se on hauska esimerkki ottaa mukaan tähänkin. Samoin videopuolella kehitys vhs/dvd/blue-ray.
PoistaElämme hektistä aikaa näilläkin alueilla. Jännityksellä seuraamme trendejä ja niiden vastatrendejä ja rauhoitamme itseämme mahdollisuuksien mukaan erilaisella pitkäjänteisyydellä, hiljaisuudella ja vaikkapa menneisyyteen kurkistamalla. Me museoissa onnistumme siinä usein työmmekin kautta, vaikka mainitsemasi nopeasykkeinen kakofoniakin on läsnä myös meidän työelämässämme.