 |
| Alkuperäinen kuva: Ancient Corinth Ruins / Erik Drost (Wikimedia Commons/CC BY 2.0) |
Historialla politikoidaan ja kulttuuria omitaan. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä nyt tarvitaan museoiden ydinosaamista.
Museoiden perinteiset ydintehtävät ovat historian ja kulttuuriperinnön tallentaminen, tutkiminen ja esittäminen. Tällä hetkellä näiden ydintehtävien ympärillä käydään hämmentävää keskustelua, joka on nostanut arkiseen käyttöön termit ”historiapolitiikka” ja ”kulttuurinen omiminen”.
Historiapolitiikkaa on se, että historiaa hyödynnetään tietoisesti jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Tämän tyyppisessä historian hyödyntämisessä arvoa ei anneta historiantutkimukseen kiinteästi liittyville objektiivisuudelle ja lähdekritiikille. Päinvastoin. Historiasta poimitaan tapahtumia ja tulkintoja, joita voi hyödyntää omien poliittisten tavoitteiden toteuttamisessa. Räikeintä historiapolitiikka on yleensä diktatuureissa ja muissa epädemokratioissa sekä kriisien, kuten sotien, yhteydessä.
Historiapolitiikka on luonnollisesti myös populistien yhteiskunnallisen vaikuttamisen työkalupakissa. Historiasta haetaan jos mitäkin faktaa oman itsen korostamiseen ja toisten väheksymiseen. Lähteeksi riittää yleensä sosiaalinen media.
Historiapolitiikassa on lähimaistamme viime vuosina kunnostautunut erityisesti Puola. Siellä kiellettiin vankeustuomion uhalla kutsumasta toisen maailmansodan aikana Puolan maaperällä sijainneita keskitysleirejä puolalaisiksi leireiksi. Lisäksi maan johto on ohjannut vahvasti Gdanskissa avatun Toisen maailmansodan museon sisältöjä. Myös naapurimaamme Venäjä on jatkanut historiapolitiikkaperinteitään mm. Krimin valtauksen yhteydessä.
Eniten historiapoliittista silmien pyöritystä on viime viikkoina aiheuttanut Intia. Siellä maan johtavat hindunationalistit ovat tehneet Intian historiasta vähintäänkin kummallisia päätelmiä ja olettamuksia, joihin on sisältynyt mm. se, että intialaisilla oli käytössään internet ja tietoliikennesatelliitteja jo tuhansia vuosia sitten.
Tällä hetkellä historiapolitiikkaa enemmän Suomessa puhutaan kuitenkin kulttuurisesta omimisesta. Keskustelu ryöpsähti liikkeelle, kun YLE hyllytti lastenohjelma Herra Heinämäen, koska ohjelmassa oli hahmo, joka pukeutui intiaanipäähineeseen. Kulttuurisesta omimisesta käydyssä keskustelussa esiin nostettujen esimerkkien keskiössä ovat etenkin olleet saamelaiset ja heidän kulttuuriinsa liittyvien tunnusten, kuten saamenpuvun, käyttö.
Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on noussut esiin kysymys siitä, kenellä on oikeus alkuperäiskansojen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja esittämiseen. Jyrkimmät ovat rajaamassa näitä oikeuksia vain alkuperäiskansojen edustajille. Samassa yhteydessä on kysytty, kuinka alkuperäisiä alkuperäiskansat ovat kulttuuriinsa liittyvien tunnusten käyttäjinä ja omistajina, kun käytännössä kaikilla asioilla on juuret, jotka johtavat kansallisten rajojen ja yksittäisten kansanryhmien ulkopuolelle.
Suomen museoliitto on saanut valmiiksi vuoteen 2023 ulottuvan strategiansa ja siihen liittyvän toimintaympäristöanalyysin. Yksi selkeä näkymä on, että museoiden odotetaan enenevässä määrin osallistuvan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiapolitiikkaan ja kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa alamme on toistaiseksi ollut ainakin julkisesti sivussa. Tämä on hieman kummallista, sillä keskusteluhan koskee museoiden toiminnan keskeisintä ydintä.
Uskoakseni olemme yksimielisiä siitä, että museoiden sisältötyöhön ei saa kohdistua poliittista ohjausta missään muodossa. Museopäivillä pitämässään esitelmässä Berndt Arell Fotografiskasta totesi, että Ruotsissa tämä on mainittu erikseen museolaissa. Kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa puolestaan epäilen mielipiteiden jakautuvan, mutta toivottavasti kukaan ei ole rajaamassa museoiden autonomisuutta sisältöjen tuottamisessa myöskään kulttuuriseen omimiseen liittyvän argumentoinnin perusteella.
Ei ole museoiden eikä etenkään yhteiskunnan ja sen sisällä olevien eri kulttuurien edustajien etu, jos näyttelyt kertovat ja kokoelmat karttuvat vain näkökulmalla ”meidän historiamme ja kulttuurimme”. Tällaisesta ei ole koskaan ole seurannut mitään hyvää. Museoilla onkin tämän näkymän edessä merkittävä tehtävä toimia kehityksen jarruna. Tähän tehtävään museoilla on riittävästi osaamista, joka perustuu sekä objektiivisuuteen että museoetiikkaan.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti