Nyt on aika tuplata kulttuurin rahoitus

Hallituksen royal flush, jolla se ei uskalla pelata.

Kulttuuriin kannattaisi panostaa silloin, kun talous sakkaa ja leipäjonot pitenevät. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä ihmettelee, miksi hallitus ei ole panostusta tehnyt.


Paikkakuntien ja yhteisöjen hyvä taloustilanne ja panostukset kulttuuriin korreloivat. Tämän korrelaation perinteinen tulkinta on se, että paikkakunnilla ja yhteisöillä on varaa kulttuuripanostuksiin, kun talous on kunnossa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi huhtikuun alussa Anne Brunilan työryhmän esityksen Luova talous ja aineettoman arvon luominen kasvun kärjiksi. Esityksen nimi ja työryhmän ehdotukset eivät ole luovimmasta päästä, mutta sen taustatyö ja päätelmät ovat ansiokkaita. Aineeton pääoma nostetaan yritysten ja yhteisöjen keskeiseksi kilpailukykytekijäksi.

Perinteinen korrelaatiotulkinta kulttuurin ja talouden välillä on viimeistään nyt aika unohtaa tai ainakin kyseenalaistaa. Paikkakuntien ja yhteisöjen talous on kunnossa, kunhan kulttuuriin on investoitu riittävästi.

Brunilan työryhmän esityksessä todetaan: ”Kansakunnan tai yrityksen kilpailukyky ei määräydy enää yksinomaan perinteisiä tuotannontekijöitä (työvoima, pääoma ja tuotantovälineet) ja niiden välisiä suhteita kehittämällä, vaan aineettomasta pääomasta on tullut uusi keskeinen tuotannontekijä. Lisääntyvä osa investoinneista kohdistuu aineettomaan pääomaan aineellisen pääoman sijaan, koska aineettomasta pääomasta on tullut merkittävä kasvun ja tuottavuuden ajuri.”

Tämä on merkittävä huomio. Erityisen merkittävää on toteutunut kehitys. Aineettoman pääoman osuus yritysten kokonaisarvosta on 1970-luvulta lähtien kasvanut nopeasti. Kun vuonna 1975 aineettoman pääoman osuus yrityksen markkina-arvosta oli alle 20 %, on sen osuus tällä hetkellä reilusti yli 80 %.

Esityksessä konkretisoidaan myös erittäin hyvin kulttuurin merkitys kansantaloudelle. Tällä hetkellä kulttuuritoimiala tuottaa noin 3% kansantulostamme. Riippuu tietenkin näkökulmasta, onko 3% paljon vai vähän, mutta joka tapauksessa se on enemmän kuin esimerkiksi elektroniikka-, metsä- tai paperiteollisuuden tai hotelli- ja ravintola-alan osuudet.

Tärkeä huomio on myös se, että kulttuurialan osuus työllisestä työvoimasta on sen bkt-osuutta merkittävästi suurempi. Tämän myönteisen suhteen kielteinen selitys on siinä, että kulttuuritoimialalla palkat ovat keskimäärin muita toimialoja matalammat. Kulttuurialalla vähemmällä tulolla pystytään työllistämään enemmän.

Kulttuuritoimialan osuus bkt:sta ja työllisestä työvoimasta on viime vuosina ollut laskusuuntainen. Enimmillään kulttuuritoimialan osuus bkt:sta oli 3,2 % ja työllisestä työvoimasta 4,2 % 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Tämän jälkeen osuus on laskenut. Selitystä laskevalle osuudelle ei tarvitse kaukaa hakea. Bkt ja työllisyys lähtivät laskuun, kun julkinen sektori alkoi vähentää panostuksiaan.

Kun lukee Brunilan työryhmän esityksen ja tietää kulttuurirahoituksen viimeaikaisen kehityksen, tulee vähintäänkin kummallinen olo. Miten on mahdollista, ettei Sipilän hallitus, jonka keskeisin tavoite on kilpailukyvyn parantaminen ja työllisyysasteen nostaminen, ole tehnyt historiallisen suurta kulttuurirahoituksen nostoa?

Entistä kummallisemmaksi tunteen tekee se, että historiallisen suuri kulttuurirahoituksen nosto ei olisi kilpailukyvyn parantamisen ja työllisyyden nostamisen viitekehyksessä mitenkään historiallisen suuri panostus. Jos hallitus vaikkapa päättäisi tuplata kulttuurirahoituksen, se tarkoittaisi 400 miljoonan investointia. Se lisäisi valtion menoja 0,7 %, eli valtionbudjettiraamissa puhuisimme pyöristyksestä.

Sekä Brunilan työryhmän esitys että talonpoikasjärki sanovat, että kulttuurirahoituksen tuplaaminen kannattaisi tehdä. Erityisesti nyt. Koska näin ei ole toistaiseksi tapahtunut, olisi kohtuullista tietää, missä vastaavalla panostuksella saisi paremman tuloksen kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi? Jos tämä kysymys on liian hypoteettinen, olisi vähintäänkin aika avata se poliittisen päätöksenteon logiikka, jolla kulttuurirahoituksen leikkauksiin on päädytty.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri