Oikeus tulla muistetuksi

Vaarantuvatko avoimet aineistot? Kuva: SA-kuva. CC BY 4.0 (Muokattu.)

EU:n tietosuojauudistus parantaa yksityishenkilön tietosuojaa, mutta tuhoaako se samalla hänen oikeutensa tulla muistetuksi? Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä toivoo malttia ja järkeä tietosuoja-asiantuntijoille, jotka lakia tulkitsevat.


EU:n tuomioistuin antoi vuonna 2014 päätöksen, jonka mukaan ihmisillä on oikeus pyytää Googlea poistamaan heitä koskevia hakutuloksia, jos ne ohjaavat vanhentuneeseen tai epäolennaiseen tietoon. Tämän päätöksen taustalla oli tarve sille, että ihmisillä on oikeus tulla unohdetuksi. Ymmärrettävä päätös ja ymmärrettävä tarve. Kukapa meistä toivoisi, että kaikki töppäyksemme tulevat hakukoneen kautta osaksi henkilökuvaamme vuodesta toiseen.

EU:n tuomioistuimen päätös on johtamassa tämän vuoden aikana julkaistavaan EU:n tietosuojauudistukseen, joka tiukentaa yksityishenkilöiden tietosuojaa. Käytännön seurauksena on, että henkilötietoja tallentavien, julkaisevien ja muuten käyttävien organisaatioiden toimintaa ohjataan ja rajoitetaan entistä enemmän. Ohjausta vahvistetaan taloudellisilla sanktioilla. Ennakkotiedon mukaan ne voivat olla jopa 4 % henkilötietoja hallinnoivan yrityksen tai yhteisön liikevaihdosta.

Suomessa henkilötietojen tallentamista ja käyttöä valvoo Tietosuojavaltuutetun toimisto pomonaan Reijo Aarnio. Toimiston tehtävänä on valvoa, että henkilötietolakia noudatetaan. Tietosuojavaltuutettu tekee myös lain käytännön tulkinnat ja nostaa pyynnöstä tai pyytämättä esiin tapaukset, joissa lakia on rikottu.

Tällä hetkellä henkilötietolaki asettaa erityisen arkaluonteisiksi seuraavat tiedot:
• henkilön rotu tai etninen alkuperä
• henkilön yhteiskunnallinen, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus
• kuuluminen ammattiliittoon
• rikollinen teko, rangaistus tai muu rikoksen seuraamus
• henkilön terveydentila, sairaus, vammaisuus tai häneen kohdistetut hoitotoimenpiteet
• henkilön seksuaalinen suuntautuminen tai käyttäytyminen
• henkilön saamat sosiaalihuollon palvelut, tukitoimet ja muut sosiaalihuollon etuudet.

Tietosuojavaltuutetun toimisto tulkitsee käytännössä aina, että nämä kriteerit täyttäviä tietoja ei saa tallentaa kuin erityisluvalla. Tietojen jakaminen verkon kautta on aina kielletty.

Kun arkaluonteiseksi luokiteltujen tietojen listaa katsoo, voisi olettaa, että sen ensimmäinen versio on kirjoitettu 1930-luvun Saksassa. Uusimman version laista olettaisi päivittyvän 1950-luvulle, jolloin sairaus ja vammaisuus olivat vielä häpeällistä ja köyhyys sama kuin epäonnistuminen.

Edellä lainattu henkilötietolakimme ei kuitenkaan valitettavasti päivity 1930-luvulle, vaan se on vuodelta 1999. Sitä ei oletettavasti kuitenkaan sovelleta henkilöön, joka on terveydentilaltaan normaali, valkoihoinen, hetero ja kuuluu kirkkoon. Sen sijaan kriteeristöä on sovellettu paljonkin 1930–1950-luvuilla, jolloin vammaiset ja seksuaalisiin ja rodullisiin vähemmistöihin kuuluvat sijoitettiin leireille ja laitoksiin. Leireiltä säästyneet hakeutuivat pelon ohjaamina omiin maanalaisiin ryhmiinsä. Poissa silmistä, poissa mielistä -periaate toteutui joko pakon tai vapaaehtoisen pakon tuloksena. Yhteiskunta katsoi, että nämä henkilöt piti unohtaa.

Museot tallentavat huomattavan määrään henkilötietoja valokuvina ja luettelointitietoina. Tämän vuoksi henkilötietolaki ja EU:n tietosuojauudistus ja niistä tehdyt tulkinnat vaikuttavat merkittävästi museoiden toimintaan.

Digitalisaation seurauksena henkilötietoja käsitellään paljon, ja paine niiden verkkojulkaisemiseen on huomattava muun muassa KDK:n Finna-hankkeen vuoksi. Toisin kuin haluaisi uskoa, museot ja muut muistiorganisaatiot eivät saa Tietosuojavaltuutetulle tehtyjen tulkintapyyntöjen perusteella erivapauksia. Museot ovat samalla viivalla kaupallisten ja muiden henkilörekisterien haltijoiden kanssa.

Tietosuojavaltuutetun toimisto ja tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio lähtevät siitä, ettei henkilötietoja tule julkaista avoimessa verkossa. Henkilötietojen keräämisen ja säilyttämisen tulee myös olla asiallisesti perusteltua rekisterinpitäjän toiminnan kannalta. Museolla pitää siis olla lupa niiltä henkilöiltä, joiden nimen ja/tai kuvan museo tallentaa ja julkaisee. Valtuutetun mukaan henkilötietolaki koskee myös kuolleita henkilöitä.

Henkilötietolain näkökulmasta yksikään museo ei ole kovalla maalla. Lupia ei ole kysytty, koska oletuksena on ollut, että tarjotessaan materiaalia museoiden kokoelmiin tai asettuessaan valokuvaan ihminen haluaa tulla muistetuksi. Tätä on pidetty ihmisen perustarpeena ja -oikeutena sekä palkkiona materiaalin luovuttamisesta museon kokoelmiin.

Tietosuojalaki sekä erityisesti sen sanktioilla tiukentuvat tulkinnat ovat heittämässä lapsen pesuveden mukana. On tietenkin tärkeää, että ihmisillä on oikeus poistaa verkosta ja tallennuksesta omaan historiaansa liittyvää tietoa. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että laki vie ihmisiltä oikeuden tulla muistetuksi. Ihmisiä, jotka haluavat tulla muistetuiksi, on sekä enemmistössä että vähemmistöissä huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka haluavat tulla unohdetuiksi. Ainakaan ei pitäisi tulkita niin, että esimerkiksi vammaiset haluavat aina tulla unohdetuiksi.

EU:n tietosuojauudistuksen julkistusta ja sen aiheuttamaa tulkintaruuhkaa odotellessa toivon, että Tietosuojavaltuutetun toimistossa henkilöstön koulutus keskittyy talonpoikasjärjen vahvistamiseen. Jos näin ei tapahdu, ainakin saamelaismuseo Siida, työväenmuseo Werstas ja ortodoksinen kirkkomuseo Riisa voivat alkaa ajaa digihankkeitaan alas. Muutkin museot voivat siirtää työn painopistettä luettelointitietojen keräämisestä ja tallentamisesta kuvankäsittelyyn. Kasvot peittävälle photoshoppaukselle tulee tilausta.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri