Open data vs. Open mind

Kimmo Levä tiivistää Purku-klubin keskustelun, jossa käsiteltiin museoiden kuva-aineistojen maksullisuutta.

Valokuvataiteen museo järjesti 9.1.2013 Purku-klubin, jossa pureuduttiin museoiden kuvamateriaalien julkistamisen ehtoihin otsikolla ”Rahastavatko museot kuvallisella kulttuuriperinnöllä?”. Eipä olisi Valokuvataiteen museo voinut paremmin ennakoida tilaisuutensa ajankohtaisuutta, sillä samalla viikolla Vihreän Lanka –lehti nosti Facebook-keskusteluun museoiden perimät palvelumaksut. Jutun pontimena toimi Helsingin kaupungin museon lehdeltä perimä kuvausmaksu.

Keskustelun alustajina toimivat minun lisäkseni filosofian tohtori Ari Häyrinen, joka väitteli äskettäin aiheesta ”Open sourcing digital heritage”, Vapriikin kokoelmapäällikkö Riitta Kela sekä historian harrastaja ja Sukutukijan loppuvuosi -blogia kirjoittava Kaisa Kyläkoski. Tupa oli täynnä, mikä kertoo aiheen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta.

Keskustelun asetelmat olivat selkeät. Museoiden edustajat perustelivat kuvien käyttöön liittyviä maksuja ja toimenpiteitä, joilla kuvien luvatonta käyttöä pyritään estämään sekä tekijänoikeuksien suojaamiseksi että maksutulojen turvaamiseksi. Maksujen perusteina esitettiin kuvien esillepanon aiheuttamia työ- ja järjestelmäkuluja. Yleisesti todettiin, että kuvakorvaukset eivät ole museoiden koko budjetin näkökulmasta kovin merkittäviä. Kuva-arkistopalvelujen näkökulmasta ne kuitenkin ovat tärkeitä. Maksuilla saadaan pääsääntöisesti katettua kuva-arkistojen asiakaspalveluhenkilöstön palkkakulut.

Kuvien käyttäjäpuolelta tilaisuudessa pitivät puheenvuoroja vain ns. open data –käytännön kannattajat. Heidän kantansa oli, että museot pyrkivät ehdoin tahdoin palvelumaksuilla ja muilla keinoilla estämään kuvien käyttöä. Ari Häyrinen jopa epäili, että museot näkevät pahimpana uhkanaan kokoelmissa olevien materiaalien käyttäjät. Lisäksi hän käytti kokoelmien omistajuudesta filosofisesti mielenkiintoista ilmaisua ”museoiden ns. omistama kulttuuriperintö”. 

Häyrinen haluaisi museoiden laittavan kuvat esille roskalava-periaatteella eli kuvien tulisi olla kaikkien nähtävillä, saatavilla ja käytettävissä. Silloin kuvat herättäisivät tällä hetkellä käytössä olevaa mallia enemmän kiinnostusta ja mahdollistaisi kulttuuriperinnön monipuolisemman hyödyntämisen. Kaisa Kyläkoski oli Häyrisen kanssa samoilla linjoilla. Museoiden kuvamateriaalit pitää olla ilmaiseksi kaikkien käytössä kuten Kansallisarkisto ja Kansalliskirjasto ovat tehneet sekä Suomessa että Ruotsissa.

Keskustelun alustajien joukossa ei ollut valokuvaajia, mutta yleisössä heitä oli mukavasti. Heidän kantansa ei ollut yllätys. Valokuvaajat haluavat korvauksen kuvien käytöstä sekä museoilta että niiden jatkokäyttäjiltä. Luonnollisesti he myös edellyttävät tekijänoikeuksien kunnioittamista.

Eräs valokuvaaja esitteli mielenkiintoisen tapauksen, jossa hän oli luovuttanut museolle kuvien digitaaliset versiot, mutta ei negatiiveja. Syynä oli halu varmistaa, että hän pystyy osoittamaan, millaiseksi hän on tekijänä kuvan tarkoittanut. Huolestuttavan tästä tapauksesta tekee se, että alkuperäisyyden turvaaminen on ollut museoiden keskeinen arvo ja tehtävä, mutta tätä luottamusta emme siis kaikilta osin enää nauti.

Taloudellinen vastaus kysymykseen ”Rahastavatko museot?” lienee tullut kaikille tilaisuuteen osallistujille selväksi. Ryöstöhinnoittelusta ei museoiden osalta ole kyse. Kuvista saatavat palvelumaksut eivät kata edes kuvien esillepanon kustannuksia. Liiketaloudellisen kannattavuuden rajaa emme tiedä, mutta jotain suuntaa antaa kaupallisten kuvatoimistojen hinnoittelu. Suomen suurimman palveluntarjoajan eli Lehtikuva Oy:n hinnat ovat käytännössä kaksinkertaiset museoiden perimiin maksuihin verrattuna.

Muissa kysymyksissä jäimme sitten poteroihimme. Kaisa Kyläkoski kysyy blogissaan
(http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2013/01/purku-klubin-purkua.html): Mihin ihmeeseen perustuvat tekijänoikeudettomien aineistojen käyttömaksut? Ja miksi (edes) valtiollisesti omistettuja kokoelmia ei voinut rinnastaa Kansallisarkistoon ja Kansalliskirjastoon, jotka molemmat jakavat digitoimansa materiaalin ilmaiseksi?

Nämä kysymykset ihmetyttävät hiukan Purku-klubin jälkeen, sillä museoiden edustajat pitivät vähintäänkin kiitettävästi ääntä siitä, että palvelumaksuilla katetaan kuvien esillepanon ja -pidon kustannuksia. Niiden suuruuteen ei ole vaikutusta sillä, onko kuva tekijänoikeuden suoja-ajan piirissä vai ei. Museoviraston edustajana osastonjohtaja Vesa Hongisto totesi selkeäsanaisesti, että palvelumaksuilla katetaan kuva-arkiston palveluhenkilökunnan kustannukset ja ilman niitä palvelua jouduttaisiin supistamaan. Lisäksi hän totesi, että Museovirastolla on täysi valmius luopua palvelumaksuista, jos vastaavat rahat saadaan valtion budjettiin. Tällaista muutosta ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Kuten hyvin tiedämme, Museoviraston budjetti on viime vuosina mennyt toiseen suuntaan.

Museoiden erilaisuus ei myöskään näytä olevan ymmärrettävä peruste sille, ettei yleistä museoita koskevaa määräystä kuvien ilmaisesta saatavuudesta voisi tehdä. Mainitun blogin keskustelusta voi päätellä, että vähintäänkin valtion ja kuntien omistamat museot voi laittaa samaan koriin. Kuntien itsehallinnollisen aseman voi kai tässä unohtaa.

Keskustelun perusteella julkisen rahoituksen suuri osuus museoiden rahoituksesta pitäisi sisältää materiaalien ilmaisen käytön. En tunne niin perusteellisesti open data –ajattelua, että voisin sanoa, onko tarkoituksena, että myös muu valtion tai kuntien huomattavalla rahoituksella tuotettava tieto olisi annettava käyttöön korvauksetta. Jos näin on, esimerkiksi puoluetuella rahoitettavat sanomalehdet pitäisi saada käyttöön ilmaiseksi niin tilaajille kuin kaupallisille ilmoittajillekin.

Open data –ajattelun edustajien puheenvuorojen perusteella on pääteltävissä, että materiaalien rajoittamaton saatavuus on museoille huomattava mahdollisuus. Purku-klubin tilaisuudessa mahdollisuuden sisältö ei vielä avautunut. Jos ajattelu perustuu siihen, että ilmainen saatavuus on mainosta museoiden muille, hyväksyttäville maksullisille palveluille, olemme toimimattoman ansaintalogiikan äärellä.

Ainoa oikea malli ei varmasti ole myöskään se, että museot perivät maksun heti, kun kuva ladataan yksityiseen tai kaupalliseen käyttöön. Museot voivat rakentaa kumppanuuksia kaupallisten toimijoiden kanssa siltä pohjalta, että maksua peritään vasta sitten, kun loppukäyttäjiltä saatavia
tuloja alkaa kertyä. Tällöin käyttömaksu on luonnollisesti joustava molempiin suuntiin. Muitakin malleja tietenkin on.

Purku-klubi osoitti, että olemme kuvamateriaalien säilyttämisessä ja käytössä uudessa tilanteessa. Open data edellyttää Open mindiä. Sitä ei ainakaan vielä ole riittävästi, jotta saataisiin aikaan keskustelu, joka päättyisi eri osapuolten yhteisymmärrykseen hyvästä ratkaisusta.

Nyt olisi tilaa uusille ehdotuksille. En usko näkemykseen, jonka mukaan museot haluaisivat maksuillaan estää kokoelmissa olevien kuvien käytön. Tosiasia on kuitenkin, että kuva-arkistojen käyttöjärjestelmät maksavat. Myös museoissa työskentelevät ovat palkkansa ansainneet. Maksuton käyttö lisäisi varmasti kuvien käyttöä, mutta samalla nykymuodossaan vähentäisi ratkaisevasti museoiden tuloja. Ideat ja käytännön mallit tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ovat tervetulleita! Valtio maksaa -ideaa on jo ehdotettu.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto