tiistai 15. tammikuuta 2013

Open data vs. Open mind

Kimmo Levä tiivistää Purku-klubin keskustelun, jossa käsiteltiin museoiden kuva-aineistojen maksullisuutta.

Valokuvataiteen museo järjesti 9.1.2013 Purku-klubin, jossa pureuduttiin museoiden kuvamateriaalien julkistamisen ehtoihin otsikolla ”Rahastavatko museot kuvallisella kulttuuriperinnöllä?”. Eipä olisi Valokuvataiteen museo voinut paremmin ennakoida tilaisuutensa ajankohtaisuutta, sillä samalla viikolla Vihreän Lanka –lehti nosti Facebook-keskusteluun museoiden perimät palvelumaksut. Jutun pontimena toimi Helsingin kaupungin museon lehdeltä perimä kuvausmaksu.

Keskustelun alustajina toimivat minun lisäkseni filosofian tohtori Ari Häyrinen, joka väitteli äskettäin aiheesta ”Open sourcing digital heritage”, Vapriikin kokoelmapäällikkö Riitta Kela sekä historian harrastaja ja Sukutukijan loppuvuosi -blogia kirjoittava Kaisa Kyläkoski. Tupa oli täynnä, mikä kertoo aiheen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta.

Keskustelun asetelmat olivat selkeät. Museoiden edustajat perustelivat kuvien käyttöön liittyviä maksuja ja toimenpiteitä, joilla kuvien luvatonta käyttöä pyritään estämään sekä tekijänoikeuksien suojaamiseksi että maksutulojen turvaamiseksi. Maksujen perusteina esitettiin kuvien esillepanon aiheuttamia työ- ja järjestelmäkuluja. Yleisesti todettiin, että kuvakorvaukset eivät ole museoiden koko budjetin näkökulmasta kovin merkittäviä. Kuva-arkistopalvelujen näkökulmasta ne kuitenkin ovat tärkeitä. Maksuilla saadaan pääsääntöisesti katettua kuva-arkistojen asiakaspalveluhenkilöstön palkkakulut.

Kuvien käyttäjäpuolelta tilaisuudessa pitivät puheenvuoroja vain ns. open data –käytännön kannattajat. Heidän kantansa oli, että museot pyrkivät ehdoin tahdoin palvelumaksuilla ja muilla keinoilla estämään kuvien käyttöä. Ari Häyrinen jopa epäili, että museot näkevät pahimpana uhkanaan kokoelmissa olevien materiaalien käyttäjät. Lisäksi hän käytti kokoelmien omistajuudesta filosofisesti mielenkiintoista ilmaisua ”museoiden ns. omistama kulttuuriperintö”. 

Häyrinen haluaisi museoiden laittavan kuvat esille roskalava-periaatteella eli kuvien tulisi olla kaikkien nähtävillä, saatavilla ja käytettävissä. Silloin kuvat herättäisivät tällä hetkellä käytössä olevaa mallia enemmän kiinnostusta ja mahdollistaisi kulttuuriperinnön monipuolisemman hyödyntämisen. Kaisa Kyläkoski oli Häyrisen kanssa samoilla linjoilla. Museoiden kuvamateriaalit pitää olla ilmaiseksi kaikkien käytössä kuten Kansallisarkisto ja Kansalliskirjasto ovat tehneet sekä Suomessa että Ruotsissa.

Keskustelun alustajien joukossa ei ollut valokuvaajia, mutta yleisössä heitä oli mukavasti. Heidän kantansa ei ollut yllätys. Valokuvaajat haluavat korvauksen kuvien käytöstä sekä museoilta että niiden jatkokäyttäjiltä. Luonnollisesti he myös edellyttävät tekijänoikeuksien kunnioittamista.

Eräs valokuvaaja esitteli mielenkiintoisen tapauksen, jossa hän oli luovuttanut museolle kuvien digitaaliset versiot, mutta ei negatiiveja. Syynä oli halu varmistaa, että hän pystyy osoittamaan, millaiseksi hän on tekijänä kuvan tarkoittanut. Huolestuttavan tästä tapauksesta tekee se, että alkuperäisyyden turvaaminen on ollut museoiden keskeinen arvo ja tehtävä, mutta tätä luottamusta emme siis kaikilta osin enää nauti.

Taloudellinen vastaus kysymykseen ”Rahastavatko museot?” lienee tullut kaikille tilaisuuteen osallistujille selväksi. Ryöstöhinnoittelusta ei museoiden osalta ole kyse. Kuvista saatavat palvelumaksut eivät kata edes kuvien esillepanon kustannuksia. Liiketaloudellisen kannattavuuden rajaa emme tiedä, mutta jotain suuntaa antaa kaupallisten kuvatoimistojen hinnoittelu. Suomen suurimman palveluntarjoajan eli Lehtikuva Oy:n hinnat ovat käytännössä kaksinkertaiset museoiden perimiin maksuihin verrattuna.

Muissa kysymyksissä jäimme sitten poteroihimme. Kaisa Kyläkoski kysyy blogissaan
(http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2013/01/purku-klubin-purkua.html): Mihin ihmeeseen perustuvat tekijänoikeudettomien aineistojen käyttömaksut? Ja miksi (edes) valtiollisesti omistettuja kokoelmia ei voinut rinnastaa Kansallisarkistoon ja Kansalliskirjastoon, jotka molemmat jakavat digitoimansa materiaalin ilmaiseksi?

Nämä kysymykset ihmetyttävät hiukan Purku-klubin jälkeen, sillä museoiden edustajat pitivät vähintäänkin kiitettävästi ääntä siitä, että palvelumaksuilla katetaan kuvien esillepanon ja -pidon kustannuksia. Niiden suuruuteen ei ole vaikutusta sillä, onko kuva tekijänoikeuden suoja-ajan piirissä vai ei. Museoviraston edustajana osastonjohtaja Vesa Hongisto totesi selkeäsanaisesti, että palvelumaksuilla katetaan kuva-arkiston palveluhenkilökunnan kustannukset ja ilman niitä palvelua jouduttaisiin supistamaan. Lisäksi hän totesi, että Museovirastolla on täysi valmius luopua palvelumaksuista, jos vastaavat rahat saadaan valtion budjettiin. Tällaista muutosta ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Kuten hyvin tiedämme, Museoviraston budjetti on viime vuosina mennyt toiseen suuntaan.

Museoiden erilaisuus ei myöskään näytä olevan ymmärrettävä peruste sille, ettei yleistä museoita koskevaa määräystä kuvien ilmaisesta saatavuudesta voisi tehdä. Mainitun blogin keskustelusta voi päätellä, että vähintäänkin valtion ja kuntien omistamat museot voi laittaa samaan koriin. Kuntien itsehallinnollisen aseman voi kai tässä unohtaa.

Keskustelun perusteella julkisen rahoituksen suuri osuus museoiden rahoituksesta pitäisi sisältää materiaalien ilmaisen käytön. En tunne niin perusteellisesti open data –ajattelua, että voisin sanoa, onko tarkoituksena, että myös muu valtion tai kuntien huomattavalla rahoituksella tuotettava tieto olisi annettava käyttöön korvauksetta. Jos näin on, esimerkiksi puoluetuella rahoitettavat sanomalehdet pitäisi saada käyttöön ilmaiseksi niin tilaajille kuin kaupallisille ilmoittajillekin.

Open data –ajattelun edustajien puheenvuorojen perusteella on pääteltävissä, että materiaalien rajoittamaton saatavuus on museoille huomattava mahdollisuus. Purku-klubin tilaisuudessa mahdollisuuden sisältö ei vielä avautunut. Jos ajattelu perustuu siihen, että ilmainen saatavuus on mainosta museoiden muille, hyväksyttäville maksullisille palveluille, olemme toimimattoman ansaintalogiikan äärellä.

Ainoa oikea malli ei varmasti ole myöskään se, että museot perivät maksun heti, kun kuva ladataan yksityiseen tai kaupalliseen käyttöön. Museot voivat rakentaa kumppanuuksia kaupallisten toimijoiden kanssa siltä pohjalta, että maksua peritään vasta sitten, kun loppukäyttäjiltä saatavia
tuloja alkaa kertyä. Tällöin käyttömaksu on luonnollisesti joustava molempiin suuntiin. Muitakin malleja tietenkin on.

Purku-klubi osoitti, että olemme kuvamateriaalien säilyttämisessä ja käytössä uudessa tilanteessa. Open data edellyttää Open mindiä. Sitä ei ainakaan vielä ole riittävästi, jotta saataisiin aikaan keskustelu, joka päättyisi eri osapuolten yhteisymmärrykseen hyvästä ratkaisusta.

Nyt olisi tilaa uusille ehdotuksille. En usko näkemykseen, jonka mukaan museot haluaisivat maksuillaan estää kokoelmissa olevien kuvien käytön. Tosiasia on kuitenkin, että kuva-arkistojen käyttöjärjestelmät maksavat. Myös museoissa työskentelevät ovat palkkansa ansainneet. Maksuton käyttö lisäisi varmasti kuvien käyttöä, mutta samalla nykymuodossaan vähentäisi ratkaisevasti museoiden tuloja. Ideat ja käytännön mallit tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ovat tervetulleita! Valtio maksaa -ideaa on jo ehdotettu.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

10 kommenttia:

  1. Kaupalliset kuva-arkistotkin kiemurtelevat nykyään kannattamattomuuden kurimuksessa, netissä löytyy kilpailuna lukuisia ilmaisia kuvituskuva-arkistoja sekä micro-pricing 1-5 usd tarjontaa. Ainakin nettikuvituslaatua, mutta usein isoja painokelpoisiakin.
    Tosin myös hakusanat ovat yleensä mitä sattuu kansalaiskuvaajien asettamia, vailla yhtenäistä kategorisointia. Ja mainoskäytöistä ei seurantaa / mallilupia. Asiakkaiden maksuhalukkuuteen vaikuttaa kuvien korkea laatu, isot julistepainokoko tiedostot, hyvät hakusanat/metatiedot/luokittelu, osuvien kuvien helppo ja nopea löytäminen, nettiarkiston käytettävyys, käyttötiedot, suojattu/valvottu käyttöoikeus, malliluvat..
    Jos museoiden kuvakokoelmat/lahjoituskuvat olisivat heti vapaina ilmaiseksi käyttöön, eipä niistäkin mitään löytäisi ellei olisi tehty työtä luokitteluun/hakusanat/taustatiedot/nettiarkiston hakuominaisuudet toimivat ..
    Jos ko työ on tehty julkisin varoin, open data ajattelu olettanee ne jakoon kaikille ilmaiseksi, mutta ilmeisesti museot nyt eivät saa siihen tukea tarpeeksi valtiolta/kunnilta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on juuri museoiden osalta jutun ydin. Luotettavasti luetteloidut kuvatiedot ovat museoiden maineen kannalta tärkeitä ja se vie työaikaa. Järjestelmäkustannukset ovat myös museoilla entistä suurempi kulu. Maksaja tarvitaan. Museot eivät niitä toimintamenoistaa saa säästettyä ja julkiset rahoittajat eivät ole ilmaiseet halujaan rahoitustaan lisätä.

      Poista
  2. Purku-tilaisuus oli vetänyt paikalle koko joukon alan aktiiveja,
    ainuttakaan kirjankustantajien edustajaa ei näyttänyt olevan tuossa pienessä huoneessa. Tuoleista ja ahtaudesta huolimatta varattu kaksituntinen kului nopeasti.

    Museoiden kuvakokoelmissa on hyvin eri-ikäistä kuva-aineistoa. Uusinta
    rajoittaa selvästi tekijänoikeus ja intimiteettisuojalaki. Niitä on
    jokaisen syytä noudattaa, jos haluaa säilyttää maineensa ja välttyä
    oikeudenkäynneiltä. Tilaisuudessa olleet nuoret "arvostelijat" museoiden
    aineistosta yhtenä möykkynä - ja sitähän se ei ole.

    Aikoinaan Suomen valokuvataiteen museo loi valokuvaajajärjestöjen vaatimuksesta oman hinnoittelunsa, jota se suositteli muillekin museoille.
    Muutamat museot siirtyivätkin noudattamaan lähes samaa hintatasoa
    kaupallisiin tarkoituksiin kuvia luovuttaessaan. Museovirastoa ja Valtion
    taidemuseota valtion tilintarkastajat "kopistelivat" ennen maksupalvelulain ja -asetuksen tuloa. Kun siirryttiin tulosjohtamiseen, jokainen yksikkö Museovirastossa joutui laskemaan palvelujensa hinnan. Silloin ilmeni mm. kuvapalvelujen kohdalla, että hintojen oikeasti tulisi olla samaa tasoa kuin yksityisissä lehtikuvatoimistoissa. Asetuksessa oli kuitenkin lievennys, että tietyissä tapauksissa voitaisiin olla noudattamatta "kaikki kulut" peittävää hinnoittelua. Tämä periaate näkyy hinnastossa edelleenkin. Yllättävää on ollut, että Kansalliskirjasto, Kansallisarkisto ja nyt Maanmittaushallitus saavat luovuttaa ilmaiseksi aineistojaan tarvitsijoiden käyttöön vain mainitsemalla alkuperä.

    Kuvatarjonnnassa tilanne on muuttunut varsinkin uusien kuvien
    kohdalla, koska verkon kautta nykyisin saa ilmaiseksi hyvinkin korkeatasoista materiaalia. Jos pysyttelemme valokuvissa, niin 1800-luvun puolelta suomalaista aineistoa on rajallisesti, mutta 1900-luvun puolella
    sen määrä kasvaa huikeasti. Sen käyttö on kuitenkin erilaisten säädösten rajoittamaa. Valitettavasti kuvien omistajat eivätkä julkaisijatkaan
    aina muista näitä rajoituksia.

    Levän esilleottamaa ajatusta ns. myyntititilistä tai siihen verrattavasta
    toimesta, on kyllä ollut käytössä ainakin Museoviraston kuvakokoelmissa.

    Anonyymi-nimimerkki kirjoittaa myös hakusanoituksesta. Museoissa on käytössä vahvistettu sanasto, mutta ratkaisevassa asemassa on koodittaja eli luetteloija. Siinä kohtaa taso vaihtelee erittäin paljon -
    jokaisen ihmisen elämä, kokemus, työ, lukeneisuus vaikuttaa näkemiseen.

    VastaaPoista
  3. Kuvien käsittelyn ja säilyttämisen kustannuksista huolimatta, kyllä lähtökohtana tulisi olla tekijänoikeuksista vapaiden kuvien vapaa saatavuus netissä. Se on tätä päivää. Veikkaan että museoissa digitoitujen kuvien käyttäminen yleistyisi huimasti jos niiden käyttöä ei hankaloitettaisi käyttömaksuilla ja käyttölupien pyytämisellä. Tämä puolestaan toisi museoita kohtaan kenties hyvää tahtoa tulevaisuudessa?

    VastaaPoista
  4. Kuvien rajoittamaton nettikäyttö lisäisi varmasti kuvien käyttöä. Samalla varmuudella käyttäjien hyvä tahto museoita kohtaan lisääntyisi.

    Talouden näkökulmasta hyvää tahtoa on esitettävä kuitenkin ennemmin kuin päätös tulojen karsimisesta. Ansaintalogiikka, joka perustuu siihen, että jokin toimenpide muuttuu välillisesti rahaksi määrittelemättömän ajan jälkeen on ns. kurki kuolee ennemmin kuin suo suolaa -malli.

    VastaaPoista
  5. Toisaalta voi ajatella, että mikä museoiden kuva-arkistojen merkitys on, jos ei se, että niitä pyritään saamaan hyötykäyttöön mahdollisimman paljon?

    Maksuilla ja käyttöluvilla estetään kuvien laaja hyödyntäminen, mikä ei voi olla minkään museon strategian mukaista. Olisi mielenkiintoista saada tilastoa ja analyysia museoiden kuva-arkistojen asiakkaista, kenelle palvelu tällä hetkellä on tosiasiassa suuntautunut? Maksujen myötä käy ehkä niinkin, että osittain julkisilla varoilla pyöritetty kuva-arkistotoiminta hyödyttää vain niitä, jotka tarvitsevat kuvia kaupallisiin tarkoituksiin. Toki he pienen maksunkin kuvista sitten maksavat, mutta iso kuva tässä toiminnassa tuntuu olevan hukassa.

    Museot voisivat kokeilla maksuttomuutta määräajan, pohtia avustustilien avaamista digitoinnille, pitää enemmän ääntä kuvakokoelmien hoidon vaatimista resursseista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Museoilla on kuva-, kirja-, arkisto-, teos- ja esinekokoelmia. Niitä käytetään ja on käytetty museoiden näyttely- ja tuktimuskäytössä. Materiaaleja lainataan ja välitettään entistä enemmän myös museoiden oman käytön ja museorakennusten ulkopuolelle. Materiaalien ja museoiden kokoelmiin liittyvän tiedon ja elämyksien saavutettavuutta edistetään laittamalla materiaaleja selailtavaksi internetin kautta.

      Museoissa esillä oleva materiaali on useimmiten kaikkien saavutettavissa pääsymaksullisissa näyttelyissä tai tietopalveluna arkisto- tai kokoelmatiloissa. Museoiden ulkopuolinen näyttely- ja tutkimuskäyttö on useimmiten maksullista tutkimuskäytön ulkopuolla.

      Olisi hyvä tietää, mitä ovat sellaiset yksityiset tarpeet, joihon ei riitä se, että materiaaleja voi selata museoiden tarjoamien väylien kautta?

      Avustustilien avaaminen on keräystoimintaa, johon museot tuskin saavat viranomaisilta pysyvää lupaa.

      Poista
  6. Arvostelijat eivät tiedä museoiden kuvakokoelmien kartunnan perusteita.
    Niin kauan kuin on ollut tallennustyötä ja keruuta, on kohteille, lahjoittajille, lainaajille ja myyjille kerrottu aineistoa hankittavan
    TUTKIMUSKÄYTTÖÖN. Käytännössä näin oli 1990-lukuun asti. Silloin alkaa puhe
    tuotteistamisesta ja digitaalisten toimintojen myötä aineistojen vapaasta
    saatavuudesta. Vaatijat unohtavat, että on myös sekä tekijänoikeus- että
    intimiteettisuojalaki. Museoilla on paljon näiden lakien alaista
    materiaalia, niitä ei voi saattaa edes selattavaksi verkkoon.

    VastaaPoista
  7. 2010-luvun tutkimuskäyttöä kuvakokoelmien osalta voisi aivan hyvin olla niiden "joukkoistaminen" nettiin koko yhteiskunnan tutkittavaksi.

    Voimassaolevista tekijänoikeuksista pitää tietenkin huolehtia, mutta suurin osa museoiden kuvamateriaalista lienee ikänsä puolesta tekijänoikeudetonta.

    Yksityisiä tarpeita museokokoelmien mahdollisimman hyvälle saatavuudelle on varmasti loputtomasti, ja niitä syntyisi lisää sitä mukaa kun ihmiset huomaisivat niiden saatavuuden parantumisen. Harrastajatutkimus, taiteelliset projektit, harrastelijoiden verkkonäyttelyt, omaehtoinen sivistys kuvia katselemalla. En ymmärrä, miksi museot eivät haluaisi helpottaa kuviensa käyttämistä Kimmon mainitsemiin näyttely- ja tutkimustarkoituksiin, eiväthän nämä tarkoitukset tarvitse välttämättä olla kuvien haltijamuseon toteuttamia.

    Yksi rahoitusvaihtoehto olisi olemassaolevan rahoituksen siirtäminen valokuvakokoelmien pariin, tässä tarvittaisiin johtajuutta museoalan kehittämisestä vastaavilta organisaatioilta ja OKM:ltä. Jotain projektirahaa voisi siirtää valokuvakokoelmien saavutettavuuden radikaaliin kehittämiseen.

    VastaaPoista
  8. Joukkoistaminen museoiden kokoelmien tietoarvon nostamiseksi on ehdottoman hyvä ja tärkeä tavoite. Siihen ovat jo muutamat museot aktiivisesti kuvakokoelmien katsojia houkuttaneetkin ks. esim. Mobilia (http://193.65.230.10/mobilia.html). Materiaali on hyvin esillä ja tutkimustiedon tilanne näytetään. Lisäksi kehotetaan korjaamaan esiintulevia virheitä. Mobilia on myös hyvä case kokeilla valokuvien dokumentointia. Lisää tietoja odottaa pitkälti yli 20 000 kuvaa. Selailua ja tutkimista ei haittaa sen enempää pieni koko kuin vesileimatkaan.

    Museoiden internetpalvelut tähtäävät kaikki kuvien sekä muiden materiaalien näyttely- ja tutkimuskäytön lisäämiseen kaikilta osin myös kokoelmien omistajamuseoiden ulkopuolella. Millä ehdoilla tämä tehdään, on toki tämänkin keskustelun ydin.

    VastaaPoista