Mikä on museoiden rooli epämuodollisen oppimisen paikkoina? Kimmo Levä tarkastelee oppimista museoympäristössä.
Strategisen suunnittelun johtaja Marsha Semmel (Institute of Museum and Library Services, USA) ilmaisi Intercomin järjestämässä seminaarissa pitämässään keynote-esitelmässä selväsanaisesti, että ihmisten oppiminen on murroksessa:
“Learners of all ages, through computers, mobile devices, and social media, have begun to take their learning into their own hands, without depending on traditional educational institutions. Although there have been some ‘early adopters’, many museums have been slow to join this learning revolution.”
Suomalaisten saattaa olla monta muuta kansakuntaa vaikeampaa niellä ajatusta siitä, että oppimiseen ei tarvittaisikaan enää virallista koulutusjärjestelmää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olemmehan maailman ykkösiä juuri koulutusjärjestelmän ylläpitämisessä. Semmelin esittelemät tutkimustulokset oppimisesta olivat kuitenkin pysäyttäviä. Virallisen koulutusjärjestelmän tarjoaman koulutuksen osuus kokonaisoppimisesta ei ole missään ikäluokassa yli 20 %. Mitä vanhemmista ikäluokista on kyse, sitä pienemmäksi osuus luonnollisesti laskee. Reilusti alle 10 prosenttiin se laskee jo kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen.
Semmelin esittelemät tulokset oppimisesta ovat niin itsestään selviä, että ainakin Suomessa keskustelu aiheesta on jäänyt kovin vähälle. Tämä on erityisen harmillista museoiden kannalta, sillä koulujärjestelmän ulkopuolisista toimijoista museot lienevät niitä, jotka pystyvät parhaiten tarjoamaan mahdollisuuksia ei-formaaliin oppimiseen monella tasolla ja monien käyttöliittymien kautta.
Museot ovat keskeinen osa elinikäistä oppimista eli kansainvälisesti sanottuna ”Lifelong-learning”-kokonaisuutta. Semmel lanseerasi esitelmässään termin rinnalle käsiteparit ”Life-wide” ja ”Life-deep” korostaakseen oppimisen desentralisoitumista, kokoaikaisuutta ja liittymistä elämän kaikkiin vaiheisiin.
Kansainvälisesti museot ovat suomalaisten tapaan huolissaan siitä, että museoiden rooli koulutusjärjestelmässä ja oppimisen paikkana on jäänyt liian vähälle huomiolle. Konkreettisimpana ratkaisuna esitettiin sitä, että museo-oppimista strukturoitaisiin sen verran, että ihmiset voisivat halutessaan liittää ansioluetteloonsa maininnan museoiden roolista osana kokonaisosaamiskuvaustaan. Lieneekö kehittelemisen väärti idea? Oli niin tai näin, ahkera museoiden käyttö yhtenä CV:ssä mainittuna harrastuksena täytyy tulevaisuudessa tarkoittaa kaikille sitä, että kyseessä on avarakatseinen, luova ja ennen muuta kehittymishaluinen ja -kykyinen ihminen.
Museotulevaisuuden kahdeksas kysymys on, mitä meidän pitäisi tehdä, jotta museo tunnistetaan keskeisenä elämän mittaisen oppimisen paikkana sekä muodollisen että vapaa-ajan oppimisen sektorilla.
Oppimisen vallankumous -kirjoitus on viimeinen Museotulevaisuus-sarjassa. Kirjoituksissa esille nostettuihin ja muihin Euroopan museoliittojen neuvoston (NEMO) –konferenssin aineistoihin voi tutustua osoitteessa: http://www.ne-mo.org/index.php?id=337
ICOMin Intercom–seminaarin aineistot julkaistaan lähiaikoina osoitteessa: http://www.intercom.museum
Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto
Strategisen suunnittelun johtaja Marsha Semmel (Institute of Museum and Library Services, USA) ilmaisi Intercomin järjestämässä seminaarissa pitämässään keynote-esitelmässä selväsanaisesti, että ihmisten oppiminen on murroksessa:
“Learners of all ages, through computers, mobile devices, and social media, have begun to take their learning into their own hands, without depending on traditional educational institutions. Although there have been some ‘early adopters’, many museums have been slow to join this learning revolution.”
Suomalaisten saattaa olla monta muuta kansakuntaa vaikeampaa niellä ajatusta siitä, että oppimiseen ei tarvittaisikaan enää virallista koulutusjärjestelmää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olemmehan maailman ykkösiä juuri koulutusjärjestelmän ylläpitämisessä. Semmelin esittelemät tutkimustulokset oppimisesta olivat kuitenkin pysäyttäviä. Virallisen koulutusjärjestelmän tarjoaman koulutuksen osuus kokonaisoppimisesta ei ole missään ikäluokassa yli 20 %. Mitä vanhemmista ikäluokista on kyse, sitä pienemmäksi osuus luonnollisesti laskee. Reilusti alle 10 prosenttiin se laskee jo kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen.
Semmelin esittelemät tulokset oppimisesta ovat niin itsestään selviä, että ainakin Suomessa keskustelu aiheesta on jäänyt kovin vähälle. Tämä on erityisen harmillista museoiden kannalta, sillä koulujärjestelmän ulkopuolisista toimijoista museot lienevät niitä, jotka pystyvät parhaiten tarjoamaan mahdollisuuksia ei-formaaliin oppimiseen monella tasolla ja monien käyttöliittymien kautta.
Museot ovat keskeinen osa elinikäistä oppimista eli kansainvälisesti sanottuna ”Lifelong-learning”-kokonaisuutta. Semmel lanseerasi esitelmässään termin rinnalle käsiteparit ”Life-wide” ja ”Life-deep” korostaakseen oppimisen desentralisoitumista, kokoaikaisuutta ja liittymistä elämän kaikkiin vaiheisiin.
Kansainvälisesti museot ovat suomalaisten tapaan huolissaan siitä, että museoiden rooli koulutusjärjestelmässä ja oppimisen paikkana on jäänyt liian vähälle huomiolle. Konkreettisimpana ratkaisuna esitettiin sitä, että museo-oppimista strukturoitaisiin sen verran, että ihmiset voisivat halutessaan liittää ansioluetteloonsa maininnan museoiden roolista osana kokonaisosaamiskuvaustaan. Lieneekö kehittelemisen väärti idea? Oli niin tai näin, ahkera museoiden käyttö yhtenä CV:ssä mainittuna harrastuksena täytyy tulevaisuudessa tarkoittaa kaikille sitä, että kyseessä on avarakatseinen, luova ja ennen muuta kehittymishaluinen ja -kykyinen ihminen.
Museotulevaisuuden kahdeksas kysymys on, mitä meidän pitäisi tehdä, jotta museo tunnistetaan keskeisenä elämän mittaisen oppimisen paikkana sekä muodollisen että vapaa-ajan oppimisen sektorilla.
Oppimisen vallankumous -kirjoitus on viimeinen Museotulevaisuus-sarjassa. Kirjoituksissa esille nostettuihin ja muihin Euroopan museoliittojen neuvoston (NEMO) –konferenssin aineistoihin voi tutustua osoitteessa: http://www.ne-mo.org/index.php?id=337
ICOMin Intercom–seminaarin aineistot julkaistaan lähiaikoina osoitteessa: http://www.intercom.museum
Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto
Kun tässä ollaan omankin lehmän kanssa ojassa, nimittäin Tiedetilan, niin pari kommenttia lienee paikallaan. "Virallista opetusjärjestelmää" vaivaa historiattomuus - ajatellaan, että tärkeää on vain se, missä on kakkosella alkava vuosiluku. Esimerkiksi monia tietojärjestelmiä vaivaavia ongelmia olisi voitu korjata tutkimalla historiaa ja oppia asioita sieltä. Kaikkia ihmisen elämään liittyviä asioita ei ole keksitty 2000-luvulla. Toiseksi kun käy paikassa, jossa kaikki on vähän paremmin kuin meillä eli Ruotsissa, niin havaitsee, että lapset on otettu erityisesti huomioon - jopa Nobelin museossa - puhumattakaan Tom Tits experirimenseistä tai Tekniska museetistä. Teknisistä museoista oli tehty oppimiskeskuksia, joissa perheet viettivät aikaa, söivät lounasta, joka oli halvempaa kuin Suomessa ABC:llä ja tutustuivat maailman ilmiöihin. Suomessa on tapana, että museoiden ravintolat yrittävät rahastaa kävijöitä kuin vierasta sikaa - vierailu perheenä tulee kalliiksi - toisin on Ruotsissa. Suosittelisin opettajille ja museoihmiselle asioden benchmarkkaamista Ruotsissa.
VastaaPoista