Museon alku ja loppu

Museoiden alut ja loput ovat hyvin ihmisten tiedossa – kiitos mediahuomion – mutta koska ymmärrämme puhua museoista myös sinä aikana, joka sijoittuu alun ja lopun väliin? Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa tällä kertaa viestinnän roolista museon elinkaaren eri vaiheissa.


Museoiden taloutta ja toimintaa voi kuvata näin: ”Museo on helppo perustaa, mutta vaikea pitää pystyssä.” Syynä on se, että museon perustaminen on kertakustannus, johon on suhteellisen helppo kerätä rahat asiaa ymmärtäviltä ja muuten myötämielisiltä tahoilta. Palkkioksi useimmiten riittää, että saa nimikyltin tai muun huomionosoituksen museon seinään sekä kutsun avajaisiin ja sopivaa hehkutusta puheissa ja medioissa. Museon perustamisessa ei myöskään tarvitse huolehtia julkisuudesta. Sitä saa ilman aktiivista viestintääkin.

Perustamishuumassa pysähdytään miettimään liian harvoin, mitä museotoiminta on ja mitä museomääritelmän kohta ”museo on pysyvä” tarkoittaa. Kun tämä työ jää tekemättä, arki pakottaa pohtimaan sitä ennemmin tai myöhemmin.

Monelle museotoiminnan ylläpitäjälle myöhemmin on konkretisoitunut julkisen rahoituksen kiristyttyä. Eniten viime viikkoina ovat saaneet julkisuutta presidentti Svinhufvudin koti Kotkaniemi, Riihimäen taidemuseo, Hämeenlinnan vankilamuseo ja Särestöniemen museo. Kotkaniemen, Riihimäen taidemuseon ja Hämeenlinnan vankilamuseon kohdalla on päätetty lakkauttamisesta tai ainakin suunniteltu sitä. Särestöniemen osalta Kittilän kunta ei katso enää perustelluksi rahoittaa museotoimintaa. Toteutuessaan tämä päätös tarkoittaa museon nykyisen toiminnan huomattavaa muutosta, jos ei lakkauttamista.

Museon lakkauttaminen tai lakkauttamisen suunnittelu saa yleensä aikaan yhtä paljon pöhinää kuin museon perustaminen. Niin nytkin. Julkistetut lopettamissuunnitelmat ovat täyttäneet yleisönosastot ja muut keskustelupalstat. Museoiden kannalta myönteistä on, että lopettamispäätösten puoltajia yleisönosastoilla ja muilla keskustelupalstoilla ei juuri näy eikä kuulu. Lopettamispäätökset ovat saaneet myös karvalakkilähetystöt liikkeelle. Museoiden puolesta politiikkoja on lähestytty sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla.

Tämä viestinnän ja kansalaistoiminnan aktiivisuus voidaan epäilemättä tulkita niin, että museon lopettamispäätös on yhteisölle vaikeammin hyväksyttävissä kuin päätöksen taustalla olevat säästösyyt. Tuloksiakin on saavutettu. Ainakin Kotkaniemen ja Riihimäen taidemuseon osalta lopettamispäätökset on peruttu. Tästä huolimatta on pakko kysyä, miksi lehdistö, museoiden ystävät ja muut aktiiviset kansalaiset eivät ole liikkeellä silloin, kun museo toimii normaalisti ja ollaan tilanteessa, jossa pikapäätöksille ei olisi tarvetta?

Onko vika sysissä vai sepissä? Onko niin, että emme riittävästi viesti toiminnastamme, tuloksistamme ja merkityksestämme toimittajille ja päättäjille silloin, kun homma toimii? Vai onko niin, että museoiden arki ei anna riittävästi mahdollisuuksia sankarillisille esiintuloille, jossa toimittajat, poliitikot tai aktiiviset kansalaiset voisivat laittaa maineensa ja osaamisensa likoon museon ja sen työn esiin nostamiseksi.

Syitä on varmasti monia, mutta arjen sankareista on nyt kuitenkin suurin pula. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Kotkaniemi. Ministeri Grahn-Laasonen totesi Ilta-Sanomien sankarillisesti otsikoidussa Ministeri pelasti Svinhufvudin kotimuseon -jutussa (18.11.2015): ”Olemme tehneet viikkoja töitä, että saisimme museon rahoituksen kuntoon”.

Työ tuotti tulosta ja nyt on 2,5 miljoonan rahoitus menossa lisäbudjettiin. Arkisempaa olisi ollut tehdä viikkoja töitä, joiden tuloksena olisi peruttu museoiden ensi vuodelle päätetyt 2,5 miljoonan euron valtionosuusleikkaukset. Selvää on, että jos viikkojen työ olisi tuottanut jälkimmäisen tuloksen, media olisi sen kuitannut korkeintaan viitetietona. Iltapäivälehdet olisivat ohittaneet kokonaan.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri