Kansainvälisten sopimusten rikkaudesta

Kuva: Eero Ehanti/Museo 2015

Kulttuuriperinnön kanssa työskentelevät ihmiset eivät voi välttyä suurten kansainvälisten organisaatioiden julkistamilta sopimuksilta ja suosituksilta. Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti kertoo, kuinka hän itse tutustui kansainvälisten sopimusten laajaan kirjoon.

Pitkät ajat olen pohtinut sitä rikasta verkostoa, joka muodostuu kulttuuriperintötyötä ohjaavista yleissopimuksista, julistuksista, suosituksista, koodistoista ja muista asiakirjoista, joita eri toimijat ovat julkaisseet 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Kiehtovaa se on ollut, joskin aavistuksen turhauttavaa. Mitä nämä kaikki tarkoittavat ja miten niihin pitäisi suhtautua?

Vihdoin, äskettäisessä loistavasti organisoidussa ja sisällöltään briljantissa Pohjoismaisen konservaattoriliiton Monumental Treasures -konferenssissa, sain pohdinnoilleni kunnollisen viitekehyksen, jonka antoi ICCROMin Jukka Jokilehto hienossa keynote-puheenvuorossaan "Significance and Values of Cultural Heritage; Appreciation of Conservation".

Taannoin aihepiirin tiimoilta esitelmöidessäni kerroin 1800-luvun puolella alkaneesta Punaisen ristin työstä ja ensimmäisistä Haagin yleissopimuksista vuosilta 1899 ja 1907, joissa kaiketi ensi kertaa hahmoteltiin kulttuuriperinnön suojeluun yhteisiä suuntaviivoja. Etenin kuvaan ensimmäisen maailmansodan sotilaan kypärästä, kiehtovasti ruostuneesta ja koskettavasti lukuisten samanlaisten kanssa esiin asetetusta, joka väistämättä vei ajatukset tuon sodan suuruuteen ja toisaalta yksittäisen sotilaan kohtaloon. Niin dramaattinen oli tuo sota, että sen jälkeen kansat totesivat painokkaasti: "Ei koskaan enää!" Syntyi Kansojen liitto takaamaan rauhaa ja kehittämään yhteisiä toimintamalleja. Kulttuuriperinnön suojeluunkin ryhdyttiin entistä painokkaammin, ja sen tuloksena syntyi ainakin arkkitehtuurin suojelun olennainen askel, Ateenan julistus.

Mutta edellistäkin suurempi sota yhä pahemmin tuhoin katkaisi kehityksen. Sen jälkeen Kansojen liitto loi nahkansa uudelleen Yhdistyneinä kansakuntina ja totesi vieläkin painokkaammin "Ei koskaan enää!" Katto-organisaation alle syntyi Unesco, jonka tehtäväkenttään organisoitiin muun muassa nykymuotoinen kulttuuriperintötyö. Samalla Euroopan yhdentyminen eteni kohti Euroopan neuvostoa ja myöhemmin EU:ta, jotka myös ottivat roolin kulttuuriperinnön suojelussa.

Verkosto kehittyi, kun Unescon sateenvarjon alle syntyi heti sodan jälkeen erikoistuneempia organisaatioita, kuten museoasioihin keskittyvä ICOM, ja vähän myöhemmin kulttuuriympäristöön suuntautunut ICOMOS, joihin kumpaankin Suomi liittyi heti organisaatioiden alkutaipaleella. Ammattikunnittainkin järjestäydyttiin, josta esimerkkinä mainittakoon konservaattoreiden ICCROM ja IIC. Kansallisella tasolla toki tapahtui oma kehityksensä toimijoineen, lainsäädäntöineen ja kansallisine ohjeistuksineen.

Kaiken tämän tuloksena on syntynyt lukuisia erilaisia asiakirjoja, joista toiset määrittävät paljonkin toisten ollessa vain suosituksia. Unescolla on useita tärkeitä ja sitovia yleissopimuksia, joista tunnetuimpia lienevät maailmanperintösopimukset, mutta antaa Unesco suosituksiakin. Euroopan neuvoston puolelta olemme kuulleet viime aikoina Faron puiteyleissopimuksesta kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä. ICOMOS julkaisee julistuksia, ICOM taas tunnetaan muun muassa Museotyön eettisistä säännöistä, joihin kaikki järjestön jäsenet ovat sitoutuneet, vaikka lain voimaa niillä ei tietenkään ole.

Paljon muitakin asiakirjoja on. Ne ovat kiehtovaa luettavaa, mutta kokonaisuus on mielestäni vaikeasti hahmotettavissa. Sitä paitsi kehitys näyttäytyy kovin synkeänä, jos sodat toimivat kehityksen kimmokkeina. Sellaisia ne varmasti ovatkin olleet, mutta kehityskulkua voi hahmottaa toisinkin. Monumental Treasures -konferenssissa Jukka Jokilehto pohjusti konservointialankin taustalla olevaa aatepohjaa aloittaen klassisesti muinaisista roomalaisista ja edeten renessanssin ajattelijoiden kautta Viollet-Le-Ducin ja Ruskinin restaurointidebatteihin ja Alois Rieglin aatteisiin. Pääsipä Nietzchekin ääneen "Jumala on kuollut" -huudahduksellaan. Yleissopimukset, julistukset ynnä muut tulivat esiin tässä kattavassa kronologisessa esittelyssä. Lopuksi kysyin Jokilehdolta kommenttia erilaisten dokumenttien runsaudesta, johon hän vastasi hienosti sitoen samalla yhteen vasta pitämänsä esitelmän teemat.

"Ne näyttävät inhimillisen ajattelun prosessin", sanoi hän ja viittasi siihen, kuinka dokumenttien kautta hahmottuu kiehtova tarina kulttuuriperinnön tärkeydestä viimeisen sadan vuoden aikana. Kaunista! Dokumentit ovat olennaisia kodifioidessaan ja yhtenäistäessään kulttuuriperintötyötä, mutta kaltaiselleni museoihmiselle vasta Jokilehdon tarjoama laaja humanistinen viitekehys antoi pontimen perehtyä itse dokumentteihin niiden ansaitsemalla tarkkuudella.

Keskustelu muuten syventyy 14.–15.4.2016 Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden yhdessä ICOM Suomen komitea ry:n kanssa järjestämässä seminaarissa, jonka tämänkertaisena aiheena ovat juuri kansainväliset sopimukset.

Eero Ehanti

Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö