tiistai 11. joulukuuta 2012

Museotulevaisuus 3: Valitsevilla museoilla ei ole valitettava tulevaisuus

Museotulevaisuussarjan kolmannessa kirjoituksessa Kimmo Levä tarkastelee, millä keinoilla museot pärjäävät kilpailussa.

Kansallisten linjanvetojen ja kansainvälisten esimerkkien perusteella museoidemme tulevaisuuden ennustaminen ei näytä olevan vaikeaa. Alle on listattu muutama näkemys tulevasta. Uskon, että näiden ennustusten kerroin olisi Veikkauksen vedonlyöntipeleissä melko pieni.
  • Poliittisessa keskustelussa kulttuuripalvelut nousevat helppona kohteena uudelleenarvioinnin kohteeksi. Pitkäjänteiset ja hidasvaikutteiset kulttuurihyödyt on helppo kyseenalaistaa arjen ahdistaessa.
  • Museoiden taloudessa julkisen rahan vaje jatkaa kasvamistaan. Julkinen raha vähenee sekä absoluuttisesti mutta ennen muuta suhteellisesti.
  • Museotyö muuttuu digitalisoitumisen sekä siihen liittyvän internet- ja some-verkottumisen seurauksena. Valintaa ei enää tehdä siitä, tarvitseeko museo käyttöliittymäkseen muuta kuin rakennuksensa, vaan siitä, mitä ns. sähköistä mediaa painotetaan.
  • Lakikirja on käytössä entistä useammin, kun on ratkaistava verkottumisen ja aikaisempaa suuremman digitaalisen käytön mukanaan tuomat tekijänoikeudelliset, yksityisyyden suojaan ja taloudellisiin sopimuksiin liittyvät kysymykset.
  • Kokoelmien ja museoiden pysyvyys poistunee museotoiminnan määrittelystä. Sanapari museoiden palvelut ja osaaminen korvaa entistä useammin sanaparin museoiden tehtävät ja vastuut

Museoiden menestykselle ei ole yhtä ratkaisua, vaan kunkin museon on rakennettava menestys omien tämänhetkisten vahvuuksiensa varaan. Vahvuuksien miettimisen keskiössä on asiakas, joka maksaa ammattimaisen toimintamme joko välillisesti avustuksina tai suoraan palvelumaksuina.

Museoiden on valittava asiakkaansa. Tässä valinnassa ensimmäinen askel on pohtia, millainen tilanteemme on tällä hetkellä. Olemmeko ”itseisarvoinen museo”, jonka toiminnallinen asema on kirjattu lakiin tai muihin taustayhteisöjen vaikeasti muutettaviin asiapapereihin vai olemmeko ”rikas museo”, jonka pitkäjänteinen toiminta rakentuu vahvan taloudellisen pääoman varaan? ”Köyhällä museolla” ei puolestaan ole yhteisössään lakiin tai taustavoimiensa asiapapereihin kirjattua asemaa tai vahvaa pääomaa.

Kun olemme arvioineet lähtökohtamme, valitaan toimiala, josta:
  • museolla on erityistä osaamista
  • on riittävästi volyymia 
  • on vähän kilpailua  
  • on hyvä kannattavuus

Kolmanneksi valitsemme, haluammeko olla mukana ja ylläpitää osaamistamme yhdellä vai useammalla toimialalla. Jos esimerkiksi valitsemme toimialaksemme matkailun, on arvioitava, riittävätkö voimamme lisäksi tallennukseen (tiedon- ja materiaalihallinnan, korjaamisen ja kunnostamisen toimialat), tiedon tuottamiseen (tutkimuksen ja kustantamisen toimialat) tai pedagogiaan (koulutuksen ja konsultoinnin toimialat). Jos emme erikoistu, vaarana on, että annamme erikoistuneille kilpailijoillemme huomattavan etulyöntiaseman määritellä asiakasodotukset sekä palvelujen hinnan että sisällön suhteen tasolle, jolla emme pärjää.

Näiden valintojen jälkeen edessä on osaamisemme tuotteistaminen, markkinointi ja myynti. Paremman puutteessa voimme käyttää Philip Kottlerin 4 P- tai 7 P -mallia eli mietimme palvelumme sisällön, hinnan, sijainnin, prosessin, ulkoasun, työntekijöidemme koulutuksen sekä tietenkin myös promootiovälineet ja resurssit.

Valintatyötä meillä on siis edessä enemmän kuin tarpeeksi. Kun teemme sen itse, kenenkään ei tarvitse tulevaisuudessakaan valitella puolestamme.

Museotulevaisuuden kolmas keskeinen kysymys on: ”Jos meidän pitäisi keskittyä vain yhteen asiaan, mikä se olisi?”.

Seuraava 13.12.2012 julkaistava ”Hyvin suunniteltu jää kokonaan tekemättä” -kirjoitus kysyy, ovatko toimintamallimme liian hitaita uuden luomiseen.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

1 kommentti:

  1. Kaikki Museotulevaisuus-blogit ovat olleet tosi kiinnostavia, mutta tartun nyt tähän valinnan ongelmaan.

    Selvää on, että museoilla on tosi paljon tekemistä, ja monet meistä yrittävät hanskata useampia kokonaisuuksia kuin mitä pitkän päälle on mahdollista inhimillisesti tai resurssien näkökulmasta mahdollista.

    Mutta erikoistumiseen: Kuten Kimmo toteaa, ensi viikon työtehtäviä pitäisi suunnitella muutaman vuoden tulevaisuusperspektiivistä käsin. Mitä seuraa siitä, että nyt vaikkapa päätämme panostaa vimmatusti ohjelmatuotantoon ja jättää kokoelmien kartunnan väliin? Tai mitä meillä tapahtuu pitkällä tähtäimellä, jos panostamme pari vuotta täysillä kokoelmiin, ja jätämme kesänäyttelyt tekemättä?

    Nämä eivät ole oikein/väärin kysymyksiä. Tarkoitan vain, että strategian miettiminen on oikeasti tärkeää, ja että näkökulman pitäisi olla muutaman vuoden päässä. Täytyykö jokaisen toimintavuoden olla samanlainen kuin edellinen?


    VastaaPoista