Elämyksiä museosta

Miten syntyy elämyksellinen museovierailu? Leena Tokila kertoo vierailustaan mielisairaalamuseossa Hollannissa.

Keittiön pöydällä kotona pyöri viimeisin Veikkaaja-lehden numero. Lehdessä HJK:n väistyvä valmentaja Antti Muurinen arvioi uraansa ja sen tähänastisia tähtihetkiä. Muurinen on saavuttanut mm. seitsemän Suomen mestaruutta, kolme Suomen Cupin voittoa sekä valmentanut miesten A-maajoukkuetta viisi vuotta.  Näistä hetkistä hän kertoo muistavansa parhaiten ensimmäisen Suomen mestaruuden sekä pääsyn Mestareiden liigaan.

Näihin voiton ja onnistumisen hetkiin on varmasti liittynyt paljon suuria tunteita, jotka varmistavat, että yhdessä koettu painuu mieleen vahvasti. Hetki on ollut pelaajille, valmentajalle ja faneille valtava elämys.

Elämyksen anatomiaa on mietitty paljon myös museoalalla, viimeksi Lahdessa lokakuun lopulla, kun Museoliiton ja Lahden museoiden yhteistyönä järjestämässä Näyttelycaféssa tarkasteltiin elämysten rakentumista näyttelyissä.  Yksi kouluttajista, Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski, tiivisti elämyksen moniaistiseksi, innostavaksi ja mieleenpainuvaksi oppimiskokemukseksi.

Eräs merkityksellinen museoelämykseni on syyskuun puolivälistä Hollannista. Vierailin Haarlemin kaupungissa sijaitsevassa Het Dolhuys –museossa. Tämän mielisairaalamuseon historia alkaa keskiajalta, jolloin Haarlemin kaupunginmuurin ulkopuolelle rakennettiin talo lepraa ja muita kulkutauteja sairastaville sekä mieleltään sairastuneille. Paikka haluttiin pois kaupunkilaisten tieltä. Kaupunkilaiset tulivat kuitenkin katsomaan hullujenhuoneen (dolhuys) asukkaita ja maksoivat tästä huvista pienen summan, jolla rahoitettiin paikan toimintaa. Rakennuksia lisättiin aina tarpeen mukaan ja ne tarjosivat paikan myös köyhien sairaalalle, jossa asukkaat hoitivat toinen toisiaan.

Nykyään paikka on museo, jonka henkilökunnasta on aina osa mielenterveyskuntoutujia. He työskentelevät muun muasssa ravintolassa ja oppaina. Ryhmämme opas oli erittäin hyvä. Hän johdatteli ryhmämme läpi museon ja mielisairauksien sekä niiden hoidon historian osaavasti ja vuorovaikutuksessa ryhmämme kanssa. Hän esitteli asiantuntevasti museota ja nosti samalla yhteiseen keskusteluumme kysymyksiä: Miten määritellään kuka on normaali ja kuka sairas? Oppaan mukaan neljäsosa hollantilaisista sairastuu mieleltään jossakin elämänsä vaiheessa. Kuinka monta se olisi omasta ryhmästämme? Katselimme toisiamme. Opas pääsi kysymyksillään lähelle meitä ja omassa mielessäni tunteet kierroksen aikana kulkivat sitä kuuluisaa vuoristorataa eli vaihtelivat vahvasta epämiellyttävyyden kokemuksesta kiinnostukseen ja jopa oivalluksiin asti.

Oppaamme oli helppo toimia hyvin suunnitellussa näyttelyssä. Näyttelyn tekijöinä olivat olleet myös kokemusasiantuntijat ja tämä näkyi toteutuksessa ja opastuksessa kunnioittavana otteena näitä ihmisiä kohtaan. Yllätyksellisen näyttelysuunnittelun elementteinä olivat visuaalisuus (suuret kuvat, vahvat värit, videoiden käyttö), tilan autenttisuuden hyödyntäminen sekä esineiden ja kuvien onnistunut ja erilainen esillepano. Seinällä roikkuvia stetoskooppeja sai lainata, jos halusi kuulla tarkempaa tietoa jostakin näyttelyn yksityiskohdasta.

Elämyksiä voi kokea monissa erilaisissa tilanteissa ja paikoissa tai kohtaamisissa, yksin, kaksin tai yhdessä muiden kanssa, tekemällä, katsomalla, haistamalla, maistamalla, kuuntelemalla, osallistumalla, keskustelemalla tai vain olemalla ihan hiljaa. Kannattaa kokeilla museossakin.

Vierailu Het Dolhuysissa oli osa kansainvälisen museoneuvoston ICOM:n museoalan koulutuksen komitea ICTOP:n (International Committee for the Training of Personnel) konferenssiohjelmaa.

Koulutuspäällikkö Leena Tokila, Suomen museoliitto