maanantai 23. huhtikuuta 2012

Mitä meillä olisi opittavaa Ruotsista?

Vasa-museossa Tukholmassa. Kuva: Janne Saavalainen/SML
Jotakin naapurit tekevät paremmin kuin me, kirjoittaa Kimmo Levä.

Minulla oli tilaisuus osallistua Göteborgissa Ruotsin museoliiton järjestämille museopäiville, jossa aiheena oli Världen här och nu. Teemaan oli motivoinut erityisesti toimintaympäristön nopea muuttuminen. Taloudellisten kysymysten lisäksi keskeisiksi toimintaympäristön muutoksiksi nähtiin muun muassa kansainvälistyminen, eriarvoistuminen sekä sosiaalisen median vaikutukset museotyöhön.

Alustuksissa nousi esiin, että kansainvälistyminen on ennen muuta sisäistä kansainvälistymistä. Kokouspaikkakunnalla eli Göteborgissa asukkaista 30 % on alkuperältään muita kuin perussvenssoneita. Eriarvoistuminen on esitelmöitsijänä toimineen Englannin museoliiton edustajan Gaby Porterin mukaan vauhdissa erityisesti hänen kotimaassaan, jossa vaurain viidennes kansasta omistaa yli seitsemän kertaa enemmän kuin vähävaraisin viidennes. Vastaava kerroin Pohjoismaissa on kolme, joskin sekin kasvamaan päin. Eriarvoistumiskehityksen rinnalla museosektori on ollut Englannissa rajujen säästötoimenpiteiden kohteena. Eriarvoistuminen on johtanut arvojen kovenemiseen ja yhteiskunnan sisäänpäin kääntymiseen.

Egyptiläinen Alaam Wassef nosti esiin museotyön muuttumisen sosiaalisen median näkökulmasta. Hän itse oli ollut keskeinen mielipidevaikuttaja blogiensa kautta Egyptin kansannousussa. Wassefin mukaan yleisötyössä passiivisen kuuntelemisen aika on ohi. Museokävijät haluavat ennen muuta osallistua, vaikuttaa ja jakaa. Keskeistä on luoda edellytykset tiedon saatavuudelle. Tieto pitää olla mahdollisimman helposti ja laveasti kaikkien käytössä ja täydennettävissä. Vain se mahdollistaa uudet innovaatiot ja tiedon jalostumisen.

Museoiden tulee toimia keskustelun herättäjinä ja tilana yhteiskunnalliselle diskurssille, vaatii Wassef. Museoiden täytyy hänen mukaansa tarttua ajankohtaisiin ja mahdollisesti myös melko lyhytaikaisiin ja muusta kuin hallinnon tarpeesta nouseviin ilmiöihin, jopa perustaa jonkinlaisia pop-up museoita meneillään oleville ilmiöille.

Ruotsin museoliiton puheenjohtaja Lars Amréus puolestaan mietti museopäivien avauspuheenvuorossaan, miksi ruotsalaiset ovat niin innokkaita museopalvelujen käyttäjiä verrattuna muihin maihin ja mikä selittää jatkuvasti nousevat kävijäluvut?

Tämä kysymys on vaivannut myös minua sen jälkeen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla yhteenvedon museoiden käytöstä Pohjoismaissa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/politiikka-analyysi_2011_3.pdf?lang=fi). Tilastovertailu osoittaa oikeaksi ruotsalaisten omahyväisen pohdiskelun ainakin suhteessa meihin suomalaisiin. Suomessa museokäyntejä on 95/100 asukasta kohden, kun vastaava luku naapurissamme on 193.

Ruotsalaiset kollegamme osoittautuivat museopäivillä maineensa veroisiksi diskuteeraajiksi. Tuloksena oli enemmän hyviä kysymyksiä ja ajatuksia kuin toimintamalleja. Museokäyttöaste kuitenkin osoittaa, että jotain he tekevät paremmin kuin me, mutta mitä?

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

8 kommenttia:

  1. Alaam Wassef ei voisi oikeammassa olla. Museoiden tulisi tarttua ajankohtaisiin kysymyksiin, herättää keskustelua ja antaa sille tilaa. Museoilla on paikallisena kulttuurisektorin toimijana mahdollisuus vaikuttaa aihevalinnoilla siihen, mikä koetaan ajankohtaiseksi ja tärkeäksi. Museoilla on myös roolinsa kansalaiskeskustelun virittäjänä, kun museossa työskentelevät sen uskaltaisivat ottaa. Mutta se vaatii näkemystä, aikaan ja työtapoihin liittyvää notkeutta ja ennen kaikkea rohkeutta nostaa esiin aiheita. Fokuksen pitäisi olla tässä ajassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän todellakin pitää pyrkiä. HIeman surkuhupaista on, että olemme viimeksi ottaneet voimallisesti museoina ja museoammattilaisina julkisuudessa kantaa vain Guggenheimin perustustamiseen tai perustamatta jättämiseen.

      Poista
  2. Ennenkuin - taas kerran - kääritään hihat, niin pohditaan hetki sitä, onko suomalaisella museosektorilla riittävää itsetuntemusta. Harmi kyllä, pari vuotta sitten ilmestynyt Suomen museohistoria ei tätä synopsista pystynyt tuottamaan. Onko museo olemassa juostakseen (kokoelmapolitiikassaan) kansainvälisen ilmiöteollisuuden perässä? Millä tavoin ja missä määrin sen on reagoitava "toimintaympäristön muutoksiin"? Senkö on vain reagoitava, vai onko sillä lupa pyrkiä ohjailemaan kehitystä? Tiedon ja informaation välillä pitäisi hahmottaa ero. Lukuihinkin on asennoiduttava analyyttisesti.

    1970-luvulla moni museo oli varsinainen keskustelualusta, jossa väiteltiin, jossa soi ja tupakka kärysi. Mutta sitten tuli tupakkalaki ja museolaki. Suomen museoyhteisö kyllä edelleen keskustelee, mutta keskustelu rajoittuu ammattilaisten väliseksi. Meikäläisen museorakenteen suuri volyymi on kuitenkin vapaaehtoisyksiköissä. Niiden ja ammattilaitosten sisällön arvo on yksikkötasolla sama. Onko todella myös niin, että museoalalla ei maassamme ole yhtään kansainvälistä toimijaa? Niitäkö ei voida ottaakaan, kun ne edustavat hampurilaisteollisuutta? Suomessahan hampurilaisia ei tuon logiikan mukaan tehdä. Onko korkeiden museovierailijalukujen takana muualla kuitenkin myös hampurilaisbaareja?

    VastaaPoista
  3. Hyviä kysymyksiä. Nyt kyllä kaivattaisiin vastauksia. Jatketaan pohtimista.

    VastaaPoista
  4. Tein taannoin museokierroksen Tukholmassa ja kiinnitin huomiota pariin seikkaan. Ensinnäkin siihen, että kaupungissa on useita suuria kulttuurihitoriallisten museoiden kansainvälisiä näyttelyitä tarjolla. Helsingin keskustassa ei niitä ole, eikä hyviä suuria näyttelytilojakaan. Ehkä Katajanokalle saisi sellaisen...

    Toinen suuri ero Helsingin museoihin oli ravintolapalveluiden houkuttelevuus. Useassa Tukholman museolla oli niin hyvä ja vetovoimainen lounasravintola tai kahvila, että paikalliset täyttivät ne museonäyttelyistä välittämättä.

    Sinänsä ruotsalaisten tapa ja osaaminen näyttelyiden tekemisessä minusta ollut keskimäärin suomalaista parempi. Rahaa niihin oli kyllä käytetty selkeästi enemmän.

    VastaaPoista
  5. Museoihin ei tosiaankaan tulla enää vain katsomaan näyttelyä vaan ennen muuta viettämään aikaa. Tässä tehtävässä painottuu ruoka- ja juomatarjoilut. Ruotsalaiset ovat ilmeisesti tässä siis meitä edellä.

    Sisältötarjontamme yksi akileen kantapäistä on se, että keskitymme määrään enemmän kuin laatuun tai kokoon, jolloin kansainväliset tuotannot tai kansainvälisen kiinnostuksen herättävät toteutukset ovat vähissä.

    VastaaPoista
  6. On totta, etteivät museot osallistu tarpeeksi yhteiskunnalliseen keskusteluun. Aina silloin tällöin on oireita muustakin. En ole nähnyt vielä Kulttuurien museon Why Gather -näyttelyä mutta se ehkä yrittää - tosin liian myöhään? Museonäyttelyt usein neutraloivat olemalla 'objektiivisia' - provosoivat ja tuoreet näkökulmat jäävät pois, esinefetissi pelittää, virikkeinen oheisohjelma puuttuu.

    On silti muistettava, että museot joilla on kulttuuriympäristötoimintoja käyvät sekä arkista että ajoin suurtakin yhteiskunnallista keskustelua osallistuessaan ja ottaessaan kantaa siihen, millaista ympäristöä kulttuurimme tuottaa nykyisille ja tulevilla kansalaisille. Siinä joudutaan pohtimaan myös suhdettamme tätä maailmaa muuttaviin isoihin voimiin, tosin tavallisesti liian kotikutoisilla ja intuitiivisilla välineillä. Varaa parantaa on, jos ei aina näkyvyydessä niin ainakin julkikuvassa ja tavoissa keskustella, ilmaista itseään.

    Näyttää jopa hieman siltä, että aktiivisuus kulttuuriympäristöasioissa johtaa myös vastareaktioihin - ilmapiiri on ainakin omasta mielestäni polarisoitumassa, ja työalaa puristetaan aika tiukoille.

    Mikko Härö

    VastaaPoista
  7. Meidän taitaa olla hyvä enenevässä määrin valmistauduttava keskusteluun, jossa keskustelun sävy on jyrkempää kuin olemme tottuneet. Pyöreille sekä kaikkia syleileville ja ymmärtäville argumenteille ei kulttuuriarvojenkaan puolustamisessa taida olla paljon sijaa. Keskustelussa meidän pitää olla mieluummin proaktiivisia kuin reaktiivisia.

    VastaaPoista