torstai 22. elokuuta 2013

Museot ovat aina poliittisia


Museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden pitäisi tarttua kipeisiin ja ristiriitaisiakin tunteita herättäviin aiheisiin, kirjoittaa museolehtori Mari Jalkanen.



Osallistuin ensikertalaisena ICOM -konferenssiin, josta pääsihteeri Levä kirjoitti aiemmin tällä blogilla INTERCOM-komitean näkökulmasta. Kuulun itse CECA -komiteaan, joka keskittyy museokasvatukseen ja yleisötyöhön (CECA = Committee for Education and Cultural Action).

CECA:n ohjelmassa kuultiin useita Euroopan ulkopuolisia puheenvuoroja. Museoiden suurvallasta, Englannista, taisin kuulla vain yhden, mutta sitäkin vaikuttavamman esimerkin Victoria and Albert -museon nuoriso-ohjelmista.

Useat puhujat edustivat museota, joka toimii meidän kotoisesta yhteiskunnastamme hyvin poikkeavassa ympäristössä. Esimerkkinä voisi mainita The Tower of David -museon Jerusalemista, joka kutsuu toimintaansa mukaan niin juutalaiset kuin arabitkin. Puheenvuorojen taso vaihteli komiteassamme suuresti, mutta monet esitykset olivat äärimmäisen kiinnostavia, innostavia ja koskettavia kertomuksia käytännön museotyöstä tai ideologiasta työn taustalla. Mieleeni jäi kolme monissa esityksissä toistuvaa teemaa: museoiden poliittisuus, yhteisöt sekä henkilökunnan koulutus.



Museot ovat aina poliittisia. Neutraali asema ei ole mahdollinen, sillä museo kertoo aina jonkin kertomuksen valitsemallaan tavalla ja jättää muita kertomuksia ja vuorovaikutuksen tapoja käyttämättä. Museoiden tulisi siis olla hyvin tietoisia siitä, kenelle ne puhuvat ja kenelle näyttelyt ovat saavutettavia tiedollisesti, taidollisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti.

Jotta museo voi sitoutua tiettyyn arvomaailmaan ja jotta se tulisi selväksi myös muille, arvojen pitäisi olla selvät ja yhteiset koko henkilökunnalle museon johtajasta lipunmyyjään. Liverpoolissa kansallismuseo on valinnut poliittiseksi ja ideologiseksi lähtökohdakseen ihmisoikeudet ja kaikenlaisesta syrjinnästä kieltäytymisen. Heillä ei ole esimerkiksi tarvetta antaa tilaa ”maahanmuuttokriittisille” näkökulmille.

Museoiden pitäisi tarttua kipeisiinkin ja ristiriitaisia tunteita herättäviin aiheisiin. Joskus nopea reagointi, juuri nyt kuumana käyvään keskusteluun on tärkeää ja joskus museo voi lisätä tietoisuutta historian vaietuimmista tapahtumista. Ensimmäisestä hieno esimerkki oli ”lasten vaalit” Dominikaanisessa tasavallassa vastarintaliikkeen historiasta kertovassa museossa presidentin vaalien alla.

Eräs isä toi lapsensa toisesta kaupungista tapahtumaan, koska ei osannut vastata itse tämän kysymyskin käynnissä olevasta vaalitaistosta. Tämän museon tavoitteena oli tukea vastuullista kansalaisuutta. Amsterdamin merimuseossa taas avautui orjuudesta kertova näyttely, joka käsittelee historian osaa, jonka moni nykyhollantilainen haluaisi sivuuttaa. Näyttelyprosessiin osallistui ja siellä vieraili sekä valtaväestöä että orjuutettujen jälkeläisiä. Näyttely kysyi myös, mitä orjuus on nykyaikana.



En tainnut kertaakaan kuulla koko konferenssin aikana sanoja kävijä tai asiakas. Sen sijaan puhuttiin yhteisöistä. Suurissa miljoonakaupungeissa yhteisö on se, mitä museon oven ulkopuolelta löytyy. Sao Paulossa Pinacoteca do Estadossa tämä tarkoittaa sitä, että taidemuseo on työskennelty jo kymmenen vuoden ajan yhdessä museon lähialueiden asunnottomien ja narkomaanien kanssa.

Joskus museo hakeutuu vuorovaikutukseen kaukaisemman yhteisön kanssa, esimerkiksi Ecuadorissa museo matkusti eristyneisiin vuoristokyliin, joista matka toiseen suuntaan olisi ollut monessakin mielessä ylivoimainen. Kaikissa tapauksissa yhteisöjen kanssa toimiminen edellyttää lujan luottamuksen rakentamista oli sitten kyseessä kodittomat Sao Paolon kadulta, huonosti koulutetut ja työttömät Lontoon skidit tai vaikkapa erilaisten vammaisjärjestöjen jäsenet.

Vaikka konkreettiset esimerkit olivat suomalaisesta näkökulmasta vieraita, niin näkökulman soveltaminen jokaisessa museossa kyllä onnistuu. Mitä ovat meidän yhteisömme? Millaisiin yhteiskunnan ongelmiin me voimme tarttua ja ketkä ovat ne ihmiset, joiden hyvinvointia museo voi lisätä? ”Museot tarvitsevat kuraattoreja, jotka tuntevat yhteisönsä paremmin kuin kokoelmansa!”


Henkilökunnan koulutus tuntui olevan tapetilla monessa museossa. Esimerkiksi jo mainitsemassani Pinacoteca do Estadossa museoavustajat ja ilmeisesti muukin henkilökunta osallistui jatkuvasti pedagogisen osaston ja henkilöstöosaston yhdessä laatimaan koulutusohjelmaan. Ohjelmassa mm pohdittiin omaa ja asiakkaan roolia museossa, ohjelmassa oli työpajoja erilaisista taidetekniikoista sekä opastetut vierailut jokaiseen museon näyttelyyn, joita tässä paikassa oli todella paljon.

Lisäksi henkilökunta tutustui kaupungin muihin kulttuurilaitoksiin vertaillakseen toimintatapoja ja oppiakseen uutta. Toisessa esimerkissä henkilökunta pidettiin tietoisena yleisöstään velvoittamalla jok’ikinen museon työntekijä viettämään yhden päivän kuukaudessa näyttelysaleissa kohdaten kävijöitä ja seuraten heidän etenemistään näyttelyissä.

Kaiken kaikkiaan minulle välittyi Rion konferenssista museokäsitys, jonka keskiössä on toiminta, vuorovaikutus, yhteisöllisyys ja vastuullisuus. Vapaa käännös yhdestä mieleeni jääneestä lauseesta:

”Usein museoiden menestyksestä kerrotaan kävijämääriä mittaamalla, olisiko oikeampi onnistumisen mittari museoissa käytyjen keskustelujen määrää?


Mari Jalkanen
Museolehtori, Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelma
Tampereen kaupunki
Hyvinvointipalvelut
Museopalvelut/kulttuurikasvatusyksikkö TAITE

2 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitat. Näyttää tosiaan olevan nyt pinnalla, että museoilta odotetaan puolueellisuutta eli selkeitä kannaottoja yhteiskunnallisiin tai muihin kysymyksiin. Totta tietenkin on sekin, että vaikka objektivisuus/puolueettomuus on meille perinteisesti tärkeä arvo, emme de facto ole puolueettomia, koska teemme aina valintoja.

    Olin myös kuuntelemassa mielenkiintoista esitelmää (engaltilaisen pitämänä kuinkas muuten...), jossa hän nosti yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen lisäksi esiin näkökulman, että puolueeton on tylsää ja puolueellinen on kiinnostavaa. Hän heitti meille herättävän esimerkin, kysymällä, kumpi vaihtoehto on kiinnostavampi esitystapa:

    1) Herra Smith syntyi Lontoossa 1930 ja kuoli Liverpoolissa 1983. (tätä hän piti museoiden nykyisenä esitystapana)

    vai

    2) Todella ärsyttävä herra Smith syntyi Lontoossa 1930 ja kaikkien onneksi kuoli Liverpoolissa 1983.

    Sama engelsmanni myös korosti sitä, että kantaa ottaminen on tärkeää myös museoiden tulevaisuudelle ja hengissä pysymiselle. Jos rahoituksen hiipuessa emme pysty tuottamaan mielenkiintoisia suurproduktioita, joilla pääsemme osaksi ihmisten elämää, meidän on tehtävä se mielipiteiden kautta. Tähän ei hänen mukaansa riitä, että otamme kantaa vaan meidän pitää ottaa kantaa äänekkäästi.

    Minulla ei nyt ole konfreressimuistiinpanoja käsillä, mutta taisin nämä ajatukset tulla David Flemingiltä. Hän muuten tosiaan on hyvä tyyppi.

    VastaaPoista
  2. Itse ajattelen näitä isoja asioita aina pienessä mittakaavassa. Kolmen hengen museossa kun ollaan ja pienellä paikkakunnalla. Pienellä paikkakunnalla museon rooli voi parhaimmillaan olla omassa mittakaavassaan juuri tällaista yhteisöllistä ja kantaa ottavaakin (enkä tarkoita sillä ainoastaan esim. vanhojen rakennusten suojelukysymyksiä jne.). Pienessä yhteisössä koko henkilökunta myös tuntee ympäröivän yhteisön ja ne asiakkaat (ei ainoastaan museoon sisään tulevat). Tuo Marin kirjoituksen viimeinen lainaus herättää heti ajatuksia. Perään aina ja jatkuvasti niin paikallisesti kuin esim. vos-tilastointiin keinoja, miten tämä vaikuttavuus voidaan mitata. Me emme saa pieniin tiloihimme millään lukumääräisesti massoja. Mutta miten mitata se, mitä merkitsemme yhteisöllemme? Esimerkiksi se, että vastaamme päivittäin kysymyksiin kertoen faktaa ja mielipiteitä. On kysyjä sitten paikallistoimittaja, mielenterveyskuntoutujan ohjaaja, urheiluvalmentaja, opettaja, matkailuyrittäjä tms. (kaikki esimerkit kuluneelta viikolta).

    VastaaPoista