perjantai 13. tammikuuta 2017

Soveltava historiantutkimus on museoiden vahvuus


Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä museoiden olisi hyvä keskittyä soveltavaan historiantutkimukseen.

Petri Hakkarainen lanseerasi Helsingin Sanomien kolumnissaan (HS 10.1.2017) uuden käsitteen: sovellettu historia. Käsite oli ainakin minulle uusi. Hän viittasi kirjoituksessaan Harvardin yliopiston tutkijoihin Graham Allisoniin ja Niall Fergusoniin, jotka ovat ehdottaneet, että Valkoiseen taloon tarvittaisiin menneisyyden asiantuntijoita. Washingtoniin olisi perustettava historiallisten neuvonantajien neuvosto taloudellisten neuvonantajien neuvoston rinnalle.

Historian neuvojien tehtävänä olisi ilmeisesti antaa rautalankamallisia (mahdollisesti twiitin mittaisia) raportteja historiallisista taustoista ja syy ja seuraus -suhteen logiikasta päätöksenteon tueksi. Nykyisten historianoppineiden taidot eivät Harvardin tutkijoiden mielestä tähän riitä. He ehdottavat uutta oppiainetta eli sovellettua historiaa, joka suhteutuisi akateemisen historian tutkimuksen opintoihin samoin kuin insinööriopinnot suhteutuvat akateemisiin fysiikan opintoihin.

Kuten Hakkarainen kirjoittaa, ehdotus on poleeminen. Ehdotus ja historiatiedon käyttöön liittyvä huomio eivät kuitenkaan ole vitsejä. Historiatutkimuksen tuloksena saadun tiedon käyttöön ei varmastikaan kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tämä näkyy heti historiatutkimuksen ensiaskelissa: tutkimusaiheet valitaan pääosin tutkijan oman tiedontarpeen näkökulmasta. Pääsääntönä pitäisi olla ulkopuolinen tarve (sanoisinko asiakastarve). Nykyiseen käytäntöön ohjaa historiaopintojen perinne, jossa graduaiheet valitaan näkökulmalla ”minua kiinnostaa”. Tuloksena on lukemattomia selvityksiä, jotka ihan kivasti avaavat esimerkiksi sitä, kuinka talvisota näyttäytyi Etelä-Afrikan lehdistössä.

Tilanne ei tiedon tarvelähtöisyyden osalta muutu paljoakaan jatko-opintojen aikana. Lisensiaatti- ja väitöstyöt rahoitetaan yliopistojen tai säätiöiden varoilla. Nämä tahot ovat tarkkoja siinä, etteivät puutu akateemiseen vapauteen, joka sisältää myös tutkimusaiheen valitsemisen vapauden. Insinööritieteissä homma painottuu päinvastoin. Jo gradu-/diplomityövaiheessa on kunniaksi, jos tiedolle on ulkopuolinen tarvitsija, joka osoittaa tarpeensa vähintään rahoittamalla tutkimusta. Usein tämä tarve osoitetaan myös tarjoamalla tekijälle työpaikka sekä tutkimuksen ajaksi että sen valmistuttua.

Tutkimustyön ja -tiedon tarvelähtöisyyteen liittyvät erot näkyvät humanististen ja teknisten tieteiden osalta myös opintojen jälkeen. Humanistien akateeminen vapaus jatkuu työmarkkinoilla, ja teknisistä tieteistä valmistuneet sidotaan työpaikkojen normeihin ja sääntöihin.

Tutkimus on yksi museoiden perustehtävistä. Se on myös tehtävä, josta museoiden nykytila-analyyseissa ollaan oltu huolestuneita. Tutkimustyön ja erityisesti perustutkimuksen määrää on pidetty liian vähäisenä. Perusteina on käytetty julkaisujen määrän laskua ja työajan käytön vähentymistä.

Museoissa tehtävästä tutkimustyöstä puhuttaessa unohdetaan liian usein luettelointi, jonka määrä on digitalisaation edetessä ennemmin lisääntymään kuin vähenemään päin. Lieneekö unohtamisen syynä se, että luettelointityö on mitä suurimmassa määrin soveltavaa historiantutkimusta, jota ei aidoksi historiantutkimukseksi tunnisteta. Luetteloinnin lisäksi museot tekevät soveltavaa historiantutkimusta myös näyttelyjen tuottamisessa ja tietopalvelutyössä.

Museoiden on ehdottomasti keskityttävä soveltavaan historiantutkimukseen. Perustutkimus on yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tehtävä. Parantaaksemme onnistumistamme soveltavassa tutkimuksessa tai historiasovellusten tuottamisessa meidän on tiivistettävä yhteistyötä yliopistojen ja mahdollisten muiden tutkimustahojen kanssa. Heille on tarjottava hyviä aiheita ja rohkaisua kysyä museoilta, mitä tarvitaan.

Kunnallisvaalien lähestyessä meidän on hyvä myös järjestää tilaisuuksia, joissa annamme oleville ja tuleville kunnanvaltuutetuille riittävät taustatiedot paikkakuntamme historiasta ja siihen pohjautuvista arvoista ja kulttuurista. Huono tavoite ei myöskään ole se, että tuotteistamme palveluksemme toimia menneisyyden konsultteina ja palkkaamme konsulentit tätä hommaa edistämään.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

9 kommenttia:

  1. Tässä yhteydessä voinee mainita, että TAKO:n kevätseminaarin 7.2.–8.2.2017 yhtenä teemana ovat kokoelmat tutkimuksen lähteenä. Aihepiiriä käsiteltiin myös Espoon kaupunginmuseon aloitteesta järjestetyssä museotutkimusseminaarissa 11.11.2016, jossa käytin lyhyen puheenvuoron. Se julkaistaneen kokonaisuudessaan, mutta tämä kohta voisi toimia kommenttina tämän blogin aiheeseen:

    Nordiska museetin piirissä toimivan etnologian professori Birgitta Svenssonin toimittama kirja (Föremål för forskning: trettio forskare om det kulturhistoriska museimaterialets möjligheter, 2005) on myös sikäli kiintoisa, että hän määrittelee museotutkimuksen luonnetta. Esimerkiksi Tilastokeskuksen käyttämä tutkimusmääritelmä on varsin laaja ja käsittää nähdäkseni paljon sellaista selvitystoimintaa, joka ei akateemisessa mielessä ole tutkimusta. Birgitta Svenssonin – ja myös minun mielestäni – tällainen tutkimus-käsitteen laajempi määritelmä heikentää museoita suhteessa tiedeyhteisöön. Svensson toteaa, että esimerkiksi Nordiska museetin piirissä on tehty ero siinä, että tutkimus ei tarkoita samaa kuin ”tiedon tuottaminen” yleensä, vaan tutkimukselta edellytetään samoja vaatimuksia, joita yliopistoissa tutkimukselle asetetaan. Svensson tarkentaa: ”Dokumentointi, keräystyö ja tiedon kartuttaminen kokoelmista ei siis ole sama asia kuin tutkimus, mutta se voi olla osa tutkimusprosessia tai johtaa tutkimukseen.”

    Itse jatkaisin tähän, että silloin kun museossa tehdään varsinaista tutkimusta, niin sen tunnusmerkkinä on juuri tutkimusprosessin vieminen loppuun asti eli tutkimustulosten julkaisu. Sen tulisi tapahtua vieläpä sellaisessa muodossa, että ne voivat tulla tiedeyhteisön arvion kohteeksi. Kyseessä ei välttämättä tarvitse olla etukäteinen vertaisarvio, myös jälkikäteinen tiedeyhteisön kontrolli on olemassa, mutta kumpikaan ei ole mahdollinen ilman lähdeviitteitä. Yksinkertaistettuna: olemme siis mielestäni tekemissä museotutkimuksen kanssa vain ja ainoastaan silloin, kun sen tuloksena on lähdeviittein varustettu julkaisu. Muuten on kyse popularisoinnista, selvityksistä, keskenjääneestä tutkimuksesta tai sen aineistojen tuottamisesta. Tutkimusta ei ole ilman tiedeyhteisöä, jonka kanssa kommunikoidaan lähdeviittein varustetuilla julkaisuilla.

    FT Alex Snellman, Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. En oikein jaa käsitystä, että tutkimuksesta voidaan puhua vain, jos se on julkaistu kirjana, tai tieto on tuotettu ensisijaisesti tiedeyhteisön käyttöön. Jos näin määritellään, teemme historian tutkimusta vain itsellemme.

      Ei voi olla niin, että historiatieto, joka on tuotettu historiatutkimuksen menetelmin riittävään lähteistöön perustuen ja lähdekritiikkiä noudattaen, ei olisi historiatutkimusta, jos se julkaistaan esimerkiksi esineen luettelointitietona. Tiedon lähteet ovat luonnollisen tärkeitä ja epäilemättä keskeistä polttoainetta tiedeyhteisössä käytävään keskusteluun. Tiedon oikeellisuuden tarkistamiseen niiden julkaiseminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Tämä voidaan hoitaa muutenkin. Yksi hyvä esimerkki löytyy sosiaalipsykologian puolelta. Professori Klaus Helkama toteutti kirjassaan "Suomalaisten arvot" (2015) kevyen viitteytyksen ja totesi, että tarkemmin tietoa lähteistä saa kysyttäessä häneltä. Toistaiseksi kukaan ei ole kiistänyt ettei professori Helkama olisi tehnyt tutkimusta.

      Poista
    2. Vastaan kahdessa kommentissa, koska järjestelmä ei huolinut näin pitkää tekstiä yhteen kenttään...

      Osa 1

      En itse asiassa puhunut kirjoista mitään: julkaisu voi olla artikkeli tai vaikka tietokannan tietue, kunhan siihen on merkitty lähteet. En myöskään puhunut tutkimuksesta sen kaikkein rajatuimmassa merkityksessä (tiedekirjat, opinnäytteet, vertaisarvioidut artikkelit), vaan esitin minimivaatimuksena lähdeviitteet, jotka löytyvät useimmista historiantutkijoiden kirjoittamista tietokirjoistakin, jotka on lähtökohtaisesti tarkoitettu tiedeyhteisöä laajemmalle lukijakunnalle.

      Jos viitteet jätetään pois, esineen luettelointi ei voi olla tutkimusta. Meillähän on vain tutkijan sana siitä, että hän on käyttänyt kriittisesti riittäviä lähteitä, mutta ei mitään keinoa arvioida tilannetta.

      On totta, että professoritasolle kohonneet henkilöt ovat julkaisseet jo niin paljon lähdeviitteellistä tutkimusta, että sen suhteen otetaan vapauksia, mutta meillä on aika vähän professoreita luetteloimassa, eikä lähdeviitteettömyys ole heidänkään kohdallaan kunniaksi. Kun haudan taakse ei sitten pääse kysymään niitä merkitsemättömiä lähteitä, niin seuraavan sukupolven tutkijat joutuvat aloittamaan työn alusta ja monessa tapauksessa jää ikuisesti mysteeriksi, mistä jokin tiedonmurunen on peräisin – ja onko se siis luotettava. Viimeksi eilen keskustelimme kollegoiden kanssa siitä, ettei erään tunnetun professorin eräs näkemys ole kovin vakuuttava: siis edes professoristatus ei takaa tiedon laatua, mutta koska hän osoittaa lähdeviittein, mihin hän perustaa käsityksensä, voimme arvioida sitä.

      Lähdeviitteet ovat oleellisia siksi, että voimme arvioida esitettyä tietoa ja että tieto voi kumuloitua, kun meidän ei tarvitse aloittaa kaikkea työtä alusta. Niiden välityksellä löydämme uusia johtolankoja, ja niiden avulla toteutuu (ihannetilanteessa) tieteen itsekorjautuvuus, kun tiedeyhteisö käy vähitellen läpi esitettyjä argumentteja ja korjaa niitä joko ennen julkaisua vertaisarviomenettelyssä ja/tai sen jälkeen tieteellisessä keskustelussa joskus vuosikymmenienkin kuluttua. Kaikelta tältä lähdeviitteiden poisjättäminen sulkee oven ikuisiksi ajoiksi. Ilman lähdeviitteitä esitetty tieto voi pitää paikkansa tai olla täyttä potaskaa – emme voi tietää, koska viitteet puuttuvat – mutta tutkimusta se ei ole.

      Koska esineiden luettelointitiedot muodostavat esinetutkimuksen dokumentaarisen perustan, tehdään esinetutkimukselle iso karhunpalvelus, jos lähtökohtaisesti jätetään kertomatta, mistä lähteistä luettelointitiedot on koottu.

      Poista
    3. Osa 2

      Kiinnittäisin myös huomiota siihen, että tutkimuslaitokset kutsuvat lähdeviittein varustettuja kevyempiä tutkimuksia selvityksiksi ja tutkimus-sana on varattu jo hyvin perusteelliselle työlle. Jos nyt museoissa halutaan tietoisesti toimia ilman lähdeviitteitä, niin silloin tehdään tiedontuotantoa, joka on tällä mittapuulla selvityksiäkin kevyemmässä kategoriassa.

      Useimmiten kyse on silloin esineen konkreettisen olemuksen dokumentoinnista, jossa lähteenä on esine itsessään ja vaikkapa yleiset hakuteokset. Silloin viitteitä ei toki välttämättä tarvita, koska perinteisesti yleistietoa ei ole pidetty viittaamisen arvoisena, mutta en ymmärrä, miksi tällaista esineen luettelointia haluttaisiin tietoisesti kutsua ”tutkimukseksi”, kun luetteloija todennäköisesti on koulutettu yliopistossa, jossa tutkimus tarkoittaa jotain aivan muuta. Kyse on pikemminkin tutkimusaineiston muodostamisesta, dokumentoinnista, tutkimusprosessin ensimmäisestä vaiheesta.

      Luullakseni se vertautuu arkistoissa tapahtuvaan arkistoaineistojen järjestämiseen ja luettelointiin, joka ei ole historiantutkimusta, mutta mahdollistaa sen. Näkisin, että vastaavasti esineiden *perusluettelointi* ei ole (historian/kansatieteen/arkeologian/taidehistorian) tutkimusta, mutta mahdollistaa sen. Se on välttämätön, arvokas ja arvostettava työvaihe, jota ilman tutkimus ei ole mahdollista, mutta se ei yleensä ole tutkimusta itsessään.

      Poikkeuksena on toki perusteellinen *tutkimusluettelointi*, joka johtaa laajaan lähdeviittein varustettuun tietueeseen, kuten ymmärtääkseni merkitysanalyysimenetelmä, joka Leena Paaskosken esittämässä muodossa menee selvästi tutkimuksen puolelle. Se lienee kuitenkin työläytensä johdosta mahdollinen vain aika rajoitetun esinemäärän kohdalla.

      Kuten tuossa edellisessä kommentissa koetin esittää, tutkimus-käsitteen huoleton käyttö voi johtaa siihen käsitykseen, että meillä olisi kahden kerroksen tutkimusta: ”vain” museotutkimusta, joka ei käytä lähdeviitteitä, ja ”todellista” akateemista/tieteellistä tutkimusta. Minun on vaikea nähdä, miten tällainen jako olisi museoiden etu, kun niiden tutkijat kuitenkin julkaisevat niitä aivan oikeita lähdeviitteellisiä tutkimuksiakin. Varataan tutkimus-sana mieluummin näille loppuunviedyille tutkimusprosesseille, jotka päättyvät lähdeviittein varustettuihin julkaisuihin ja tuodaan nämä museoiden helmet paremmin esiin.

      Museoliittohan voisi vaikka perustaa museoiden tutkimus- ja populaarijulkaisuille valtakunnallisen nettikirjakaupan, koska museoiden julkaisut saavat aivan liian vähän näkyvyyttä ja niiden olemassaolostakaan ei usein tiedä. Monesti museokaupassa ihmettelee, että onko tällainenkin teos olemassa! Museot säästäisivät kuluissakin, kun jokaisen ei tarvitse pystyttää omaa järjestelmää.

      Poista
    4. Kiitos perusteellisesta vastauksesta ja hienoa, että olin ymmärtänyt ensimmäisen kommenttisi pääosin väärin. Sen verran tarkennan myös omaa näkemystäni, etten ole kiistämässä tai kiistänyt tiedot tarkistattavuuden tärkeyttä, joko lähdeviittein tai muilla keinoilla. Tämä on luonnollisen keskeistä historiatutkimuksessa lähdekritiikin ohella. Samalla en edelleenkään näe syytä sille, että museoissa luetteloinnin tai näyttelyjen tuottamisen yhteydessä tehtävä tutkimus olisi eriarvoista perustutkimukseen verrattuna. Epäilemättä on myös niin, että luetteloinnin osalta tutkimuksen määrä kasvaa ja saavutettuja tuloksia myös julkaistaan digitalisaation ja siihen liittyvän kokoelmien saavutettavuuden parnatuessa entistä enemmän.

      Museoiden tutkimus- ja populaarijulkaisujen saatavuudessa ja myynnissä voisimme tosiaankin onnistua paremmin. Yhteinen verkkokauppa joko Museoliiton tai jonkun muun organisoimana on hyvä idea, josta olisi tärkeä tehdä tarkemmat suunnitelmat.

      Poista
    5. Vielä ajattelin kommentoida näitä kohtia, taas kahdessa osassa tekstin pituuden vuoksi...

      Osa 1

      ”Museoiden on ehdottomasti keskityttävä soveltavaan historiantutkimukseen. Perustutkimus on yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tehtävä.”

      ”Samalla en edelleenkään näe syytä sille, että museoissa luetteloinnin tai näyttelyjen tuottamisen yhteydessä tehtävä tutkimus olisi eriarvoista perustutkimukseen verrattuna.”

      ...että itselleni tutkimuksen jako perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen on humanistisen tutkimuksen osalta ehkä hieman vieras, mutta olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että museoiden tutkimuksen tulee tietenkin palvella niiden omaa toimintaa.

      Samoin olen samaa mieltä siitä, että luetteloinnin ja näyttelyiden tuottamisen yhteydessä *voidaan* tehdä tutkimusta, joka on samanarvoista perustutkimuksen kanssa. Näkemykseni on kuitenkin, että kaikki tutkimukseksi sanottu toiminta ei sitä välttämättä ole, vaan esimerkiksi tutkimusprosessin keskeytyminen ennen tulosten julkaisua sellaisena lähdeviittein varustettuna kirjana, artikkelina tai tietueena, joka on tiedeyhteisön saatavissa, tarkoittaa valitettavasti sitä, ettei kyse ole varsinaisesta tutkimuksesta. Sama vaikutus on sillä, jos julkaisusta jätetään lähdeviitteet pois, jolloin se on auttamatta populaarijulkaisu, vaikka sen taustalla olisi kuinka syvällinen selvitystyö.

      Tämä johtuu tutkimuksen prosessiluonteesta. Tieteellistä tutkimusta ei tehdä tyhjiössä, vaan osana tiedeyhteisöä, joka esimerkiksi esinetutkimuksen osalta on Suomessa toki harvalukuinen, mutta kuitenkin olemassa. Jos tutkimuksen tuloksia ei saateta julkaisemalla tiedeyhteisön koeteltavaksi, ei tutkimusprosessia ole saatettu loppuun, eikä silloin ole kyse varsinaisesta tutkimuksesta. Tiedeyhteisö ei myöskään voi arvioida tuloksia ilman lähdeviitteitä. Jos edellisessä kommentissani mainitsemaani tieteen itsekorjautuvuuden mekanismia näin estetään toimimasta, ei kyse ole tieteellisestä tutkimuksesta. Siksi julkaiseminen on niin tärkeää. Se on se päätepiste, joka vasta saattaa tutkimusprosessin valmiiksi.

      En itse ollenkaan tunne museoiden sisäistä toimintaa kokoelmien ja näyttelyrakentamisen osalta, mutta jos haluaisi hahmotella museotutkimusprosessia, joka olisi soveltava, museon omaa toimintaa sekä kokoelma- että näyttelypuolella hyödyttävä ja vielä tutkimuksen mitat täyttävä, niin vaiheet voisivat olla vaikkapa tällaiset:

      1) Esineet tulevat museon kokoelmiin perusluetteloinnin kautta, joka ei itsessään ole tutkimusta, mutta muodostaa tutkimusaineistoa.

      2) Kokoelmista valitaan näyttelyä varten halutut esineet, joiden osalta tehdään syventävä tutkimusluettelointi, joka tuottaa tutkimusmitat täyttävät lähdeviittein varustetut esinetekstit näyttelyjulkaisuun sekä vastaavat tietueet esinetietokantaan. Niistä lyhennetään esinetekstit näyttelyyn.

      3) Näyttelyjulkaisua täydennetään aihepiirin yleisillä lähdeviittein varustetuilla tutkimusteksteillä, joista osan voivat kirjoittaa ulkopuoliset tutkijat. Niistä lyhennetään yleistekstit näyttelyyn.

      4) Tutkimuksen tulokset julkaistaan näyttelynä, näyttelyjulkaisuna ja esinetietueina Finnassa. Näyttely ei säily eikä voi tulla osaksi tieteellistä keskustelua, mutta lähdeviittein varustettu näyttelyjulkaisu ja esinetietueet säilyttävät arvonsa. Tieto voi kumuloitua ja tieteen itsekorjautuvuuden kautta myös vähitellen jalostua.

      Poista
    6. Osa 2

      Tällaisessa museotutkimusprosessissa saavutetaan minusta kaikki hyödyt ja täysi tieteellisyys, vaikka se on samalla tiukasti soveltavaa ja museon omaa tarkoitusta palvelevaa. Samalla se tarjoaa hyvän tilaisuuden museon ja yliopistotutkijoiden yhteistyöhön. Arvaan tosin, että monessa tapauksessa näyttelyjulkaisu on se kohta, josta mieluusti säästettäisiin. Muutamien kirjahankkeiden parissa toimineena tiedän hyvin, ettei yksikään kustantaja kustanna tällaisia teoksia omalla rahallaan, vaan julkaisu on käytännössä ostettava niiltä.

      Jos näyttelyllä on paikallishistoriallista relevanssia, saadaan julkaisukustannuksia ehkä kattamaan paikallinen yhdistys tai kunta, koska julkaisusta on niille pysyvää iloa. Mikäli näyttelyn esineillä on nykyäänkin valmistajia, on sponsorointi vahva mahdollisuus. Jos museotutkimusprosessi on osa yhteistä tutkimushanketta yliopistotutkijoiden kanssa, saattaa muutama ropo olla sieltäkin saatavissa silloin, kun näyttelyjulkaisuista tehdään yhteinen tieteellinen kontribuutio. Yleisesti ottaen tutkimishankkeiden rahoitus on kuitenkin yhtä tiukoilla ellei tiukemmallakin kuin museoilla, joten niiltä kannattaa odottaa ennen kaikkea intellektuaalista tukea.

      Näyttelyjulkaisu voi toki pakon edessä olla ainoastaan sähköinen, vaikka itse olen sitä mieltä, että paperinen käyttöliittymä on edelleen ylivoimainen. Nykypäivänähän ei paperikirjoja tarvitse välttämättä tilata varastoon pölyttymään, vaan tilata aluksi avajaisiin pieni määrä ja myöhemmin lisää kysynnän mukaan, kun käytetään ns. tarvepainatusta (print on demand).

      Olen kuitenkin edellä koettanut selittää, miksi julkaisu on niin oleellinen asia. Näyttelyt tulevat ja menevät, mutta julkaisut pysyvät. Vasta ne tekevät museoiden arvokkaasta kokoelma- ja näyttelytyöstä todellista tutkimusta. Pelkkien tutkimuksellisten esinetietueidenkin julkaisu on toki askel oikeaan suuntaan, mutta vasta näyttelyjulkaisu, jossa niitä analysoidaan kokonaisuutena, vie tutkimusta selvästi eteenpäin. Tieteellisen tutkimuksen keskeisenä tehtävä on luoda kokonaisnäkemyksiä ja lisätä ymmärrystä, mikä ei pidemmän päälle voi toteutua pelkästään yksittäisiä esinetietueita Finnassa julkaisemalla.

      Poista
    7. Kiitos jälleen hyvistä näkökohdista ja argumenteista. Tästä on ehdottoman hyvä jatkaa keskustelua tällä foorumilla (kuten Leena Furu-Kallio on jo tehnytkin), mutta myös muissa tilaisuuksissa, kun pohditaan tiedon tuottamista ja sen julkaisemista museotyössä. Kokoelmiin liittyvän tutkimustyön tärkeyttä on syytä korostaa ja sen pitäisi näkyä myös museotyön priorisoinnissa.

      Poista
  2. Kiitos Alexille perusteellisista kommenteista. Olen samaa mieltä kommenttien 1 ja 2 kanssa. Tutkimukselle on oma määritelmänsä, jota myös museoissa tulisi kunnioittaa. Alexin esiin nostamat lähdetiedot ovat keskeinen osa tutkimista ja tutkimusta.

    Valitettavasti luettelointia ei aina voi kutsua tutkimukseksi tai edes selvitykseksi. Muiden töiden ja kiireiden painaessa päälle kokoelmahallinta, luettelointi ja objektien tutkimus on se, josta joustetaan.
    Luetteloinnissa on myös perinteisesti tallennettu suhteellisen vähän lähdetietoa tietueen yhteyteen eikä aiempia, esimerkiksi 1900-luvun alussa tehtyjä luettelointeja, välttämättä ole tarkasteltu kriittisesti, jolloin vanhentuneet tulkinnat ja käsitykset jatkavat elämäänsä edelleenkin. Olisi tärkeää tallentaa tieto siitä, mihin luettelointitiedot perustuvat sekä tallentaa ajankohta, jolloin luettelointi tehtiin, jotta arviointi jälkikäteen olisi mahdollista. Luettelointia ei tehdä tyhjiössä vaan siihen vaikuttavat vallitsevat olosuhteet, yhteiskunnallinen tilanne, luetteloijan oma persoonakin. Vuonna 2014 käyttöön tullut Museoiden luettelointiohje antaa ohjeita sekä lähdetietojen tallentamisen että oman työn dokumentoinnin suhteen ja toimii hyvänä ohjenuorana luetteloinnissa.

    Kokoelmien parissa työskentelee ammattitaitoista, akateemisesti koulutettua henkilöstöä, jonka aika kuluu paljolti kaikkeen muuhun kuin kokoelmahallintaan. Esimiesten tehtävä on puolustaa luettelointia ja sen yhteydessä tapahtuvaa tutkimusta sekä varmistaa, että kokoelmatyössä oleva henkilökunta pystyy suuntaamaan siihen työaikaansa. Laadukkaasti tehty luettelointi, jossa myös lähdeviitteet on tallennettu, tuottaa hyvää tutkimusaineistoa, joka olisi käytettävissä sekä museoiden omassa toiminnassa että asiakkaiden moniin erilaisiin tarpeisiin.
    Hyvä dokumentaatio ja luettelointi vähentää työmäärää esimerkiksi museon näyttelyissä ja säästää näin resursseja kiireellisissä näyttelyprojekteissa. Olisiko aika panostaa kokoelmatyöhön ja resurssoida se riittävällä tavalla?

    Ehkä luetteloinnin tarkastelu tutkimusaineiston tuottamisen ja tutkimuksen julkaisemisen näkökulmasta olisi ajankohtainen. Ainakin tämä on mielenkiintoinen näkökulma objektien sisältämän/edustaman kulttuuriperinnön tallentamiseen – sillä sitähän luettelointi ja kokoelmahallinta kokonaisuudessaan on.

    Leena Furu-Kallio

    VastaaPoista