Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii mediassa vellovaa rahapelikeskustelua. Voiko veikkausvoittovaroista rahoitusta saava museo puolustaa itseään tilanteessa, jossa rahapelihaittojen ehkäiseminen ja kulttuuriperinnön tallentaminen saatetaan asettaa vastakkain?
Viime viikkoina olen törmännyt useasti tilanteeseen, jossa museoalan arvojen puolustaminen on tuntunut epäreilulta ja jopa ahneelta. Syynä on tällä hetkellä mediassa vilkkaana käyvä rahapelikeskustelu, jonka keskiössä ovat rahapelihaitat ja Veikkauksen monopoliasemaan perustuva rahapelijärjestelmä – järjestelmä, jonka legitimiteetti tulee sekä rahapelihaittojen ehkäisemisestä että ns. hyödyllisten liitännäisvaikutusten aikaansaamisesta. Yksi hyödyllisistä liitännäisvaikutuksista on mm. museotoiminnan ylläpitäminen.
Helsingin Sanomat on ollut aloitteellinen nykyisen rahapelijärjestelmän toimivuuden kyseenalaistamisessa. Rahapelihaitat on nostettu esiin uutisissa, artikkeleissa ja mielipideosaston kirjoituksissa. Erityisesti yksittäisten henkilöiden kertomukset riistäytyneen rahapelaamisen aiheuttamista kärsimyksistä ovat olleet riipaisevaa luettavaa. Helsingin Sanomien vanavedessä muut mediat ovat vahvistaneet käsitystä rahapeliongelmien vakavuudesta, ja Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) on jo ehättänyt esittää mahdollisuutta suomalaisen rahapelijärjestelmän purkamiseksi (HS 3.9.).
Nurinkurista sinällään, että Kilpailu- ja kuluttajavirasto perustelee näkökulmaansa sillä, että Veikkauksen monopolina toteuttama mainonta lisää rahapeliongelmaa. Ilmeisesti KKV:n logiikka menee niin, että kilpailun avaaminen vähentäisi markkinointia ja sen mukana pelihaittoja. Näin ei kuitenkaan ole missään päin maailmaa eikä millään toimialalla tapahtunut. Tässä kohtaa virasto ei näytä ymmärtävän sen enempää kilpailua kuin kuluttajaakaan. Nurinkurista on myös se, että vaikka mediasta ja yksittäisistä kannanotoista voisi toisin päätellä, rahapelihaitat eivät viime vuosina ole olleet kasvusuunnassa. Päinvastoin.
Museoiden valtionosuuksista 2/3 tulee veikkausvoittovaroista, ja mm. Kansallisgallerian avustustyyppinen rahoitus on kokonaan niistä riippuvainen. Tämän vuoksi museoalan taloudellisen tulevaisuuden kannalta ei ole yhdentekevää, miten pelitulot kehittyvät. Jos rahoituksen odotetaan kasvavan, se edellyttää käytännössä sitä, että tavoitteeksi asetetaan suomalaisten lisääntyvä pelaaminen. Tämä ei nykyisessä keskusteluilmapiirissä ole mutkaton tavoite.
Pitäisikö museoalan sitten todeta, että rahapelihaittojen ehkäiseminen on kulttuuriperinnön tallentamista tärkeämpi tavoite ja rahoituksemme voi vähentyä, jos sillä korjataan rahapelaamisen aiheuttamia haittoja? Vai pitäisikö meidän seistä tavoitteidemme ja arvojemme takana ja todeta, että yhteisen kulttuuriperintömme tallentaminen ja yleishyödyllinen toimintamme on tärkeää ja sen rahoituksen on oltava kasvusuuntaista pelihaitoista huolimatta?
Valistunut arvaus on, että yleinen mielipide ohjaa ensimmäisen vaihtoehdon valitsemiseen. Kukapa haluaisi, ettei rahapelihaittoja pyrittäisi vähentämään. Rahapelihaittakeskustelua on myös helppo faktoittaa numeroina. Tällä hetkellä peliongelma arvioidaan olevan noin 120 000 suomalaisella. Kun heidän lähipiirinsä otetaan huomioon, ongelmapelaaminen koskee huomattavasti suurempaa ihmisjoukkoa. Inhimillisiä tragedioita ja myös selviämiskertomuksia riittää nostettavaksi esiin eri foorumeille.
Jälkimmäisen vaihtoehdon eli museoiden rahapelituottojen puolustaminen on vaikeampaa ennen muuta siksi, että museotoiminnalla saatujen hyötyjen mittaaminen ja seuraaminen on numeromuuttujilla mahdotonta. On myös niin, että ihmisten on vaikea määrittää ja kertoa, mikä merkitys museotoiminnalla on heidän hyvinvoinnilleen. Museotoiminta on luonteeltaan ikuista, ja sen hyödyt on mahdollista osoittaa vain pitkällä aikavälillä.
On myös niin, että museotoiminnan hyödyt ja arvot näyttävät nousevan laajempaan keskusteluun vain tilanteessa, jossa pitkän aikajänteen työmme kokee lyhyen aikajänteen tuhoutumisen. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Brasilian kivijalkaan palanut kansallismuseo tuhoutuneine kokoelmineen. Savuavan museon raunioille olisi oletettavasti ollut vaikea löytää poliitikkoja ja muita päättäjiä, jotka olisivat todenneet, että olipa kuitenkin hyvä, että takavuosina käytimme museon palotorjuntajärjestelmän uudistamisen sijasta rahat sairaanhoitoon tai pelihaittojen ehkäisemiseen.
Pitäisikö museoiden siis olla pystypäin puolustamassa arvojaan ja rahapelaamisesta saatua rahoitusta? Kyllä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisimme rahapelihaittojen ehkäisemistä vastaan.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Museotoiminnan arvot kohtaavat myös luonnonsuojelun arvot: Vesireittiemme vanhat patorakenteet estävät lohikalojen vapaan kulun ja myös lisääntymisen perinteisillä kutualueillaan (lohikalojen elämän jatkuvuus turvataan istutuksilla). - Museo suojelee rakennettuja kohteita, mutta ei välttämättä huomioi vieläkin merkittävimpiä luonnonsuojelullisia arvoja?
VastaaPoista