Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä miettii tällä kertaa, miksi vasta raunioihin laitetaan rahaa. Voisiko ylläpidostakin tehdä yhtä kiinnostavan sijoituskohteen?
Notre Damen palaminen on avannut ranskalaisten ja jopa suomalaisten kukkarot. Rahaa katedraalin kunnostamiseen ja suurelta osin uudelleen rakentamiseen löytyi muutamassa päivässä yli miljardi. Maailman johtajat Trumpia myöten ovat olleet järkyttyneitä tapahtumasta. Hyvä näin.
Notre Damen kohtalo toteuttaa karulla tavalla alamme rahoituksen ja julkisuuskynnyksen dilemmaa: museoiden ja kulttuuriperintökohteiden rahoitus- ja julkisuuspiikit osuvat perustamiseen/avaamiseen ja sulkemiseen/tuhoutumiseen.
Näiden piikkien välillä on hiljaista. Rahoitus jää yksityiseltä sektorilta vähäiseksi, koska yritykset keskittyvät avainalueisiinsa. Julkisen sektorin rahoitus pysyy parhaimmillaan leikkaamattomana, koska talous on kokonaisuudessaan kurjassa tilassa ja sosiaalimenoihin on joka tapauksessa varattava rahaa aikaisempaa enemmän kansan ikääntyessä ja erikoissairaanhoidon kustannustason noustessa.
Notre Damen ylläpidon rahoitustaso ennen nyt saatua julkisuus- ja rahoituspiikkiä oli 2 miljoonaa euroa vuodessa. Nyt viikossa saatiin tämän tason rahoituksen jatkuminen 500 vuodeksi. Mutta kuten olemme lukeneet, rahoituksen taso oli ollut alimittainen, katedraali oli päässyt rapistumaan ja korjausvelkaa oli kertynyt melkoisesti. Korjausvelan maksun aloittaminen sai nykyisen tiedon mukaan aikaan rajun lisävelkaantumisen tulipalon muodossa. Vielä ei ole tiedossa, riittääkö korjaamiseen nyt kerätty reilu miljardi euroa, mutta epäilemättä pitkälle sillä päästään.
Notre Damen kulttuurihistoriallisen arvon näkökulmasta parempi vaihtoehto olisi ollut se, että katedraalia ei olisi päästetty rapistumaan. Kun nyt on tiedossa, että rahoitushalukkuutta olisi ollut ainakin miljardiin saakka, tästä casesta (joka sinällään on oikein sammutettu) olisi hyvä saada tietämystä, miten miljardi olisi pystytty keräämään ilman paloa. Jos miljardi olisi käytetty 100 vuoden aikana, ylläpidon vuosibudjetti olisi ollut 10 miljoonaa euroa eli viisinkertainen toteutuneeseen nähden.
Maallikkona voisi ajatella, että edellä mainitulla tasolla katedraalin rapistuminen olisi voitu ehkäistä. Ainakin se olisi ollut hitaampaa. Tasoon pääseminen olisi tarkoittanut, että yritykset ja valtio olisivat allekirjoittaneet 100 vuoden sopimuksen, jossa sitoutuvat vuosittaiseen ja inflaatiokorjattuun 10 miljoonan euron vuosirahoitukseen. Nimien saaminen tähän sopimukseen olisi taatusti vienyt kauemmin kuin viikon. Onnistuminen olisi myös edellyttänyt sitä, että ylläpidon rahoittamisesta olisi tehty yhtä hohdokasta kuin uudelleen rakentamisesta.
Helpommin sanottu kuin tehty, mutta palava tarve tämän tyyppisten ratkaisujen löytämiselle on monella museolla ja kulttuuriperintökohteella.
***
Paras ajankohta pitkäaikaisen ylläpidon rahoituksen saamiselle on kohteen perustamisen kohdalla. Tämä edellyttää, että ennen kuin päätetään rahoittaa avaamiseen/perustamiseen liittyvä kertainvestointi, korkoa kasvavaa rahaa on kerätty alkuinvestoinnin päälle tai yhteistyösopimuksia allekirjoitettu sen verran, että korjausvelka on hallittavissa ainakin ensimmäiset 50–100 vuotta. Tältä osin esimerkiksi muutama viikko sitten julkaistu arkkitehtuuri- ja designmuseon konsepti on hyvä, kunhan perustamisinto ei myöhäisemmissäkään vaiheissa hämärrä laskimen näyttämiä lukuja.
Olemassa olevien kohteiden osalta tilanne on hankalampi. Samanlaista rahoitushypeä on vaikeampi rakentaa, jos mitään varsinaista uutta ei olla tekemässä tai avaamassa. Arki pitäisi paketoida juhlaksi.
Mikä on sinun ideasi?
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti