Miten houkutella venäläisiä?

Pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa Venäjän tuntijoiden antamista vinkeistä

Suomessa ei taida olla matkailuorganisaatiota tai museota, joka ei pitäisi venäläisiä eräänä potentiaalisimmista asiakasryhmistä. Oikeassa kaikki ovat.

Pääsin jokin aika sitten EMMA:an kuuntelemaan erinomaisten Venäjän tuntijoiden, Anne Sidorovan ja Leena Liskin, näkemyksiä siitä, mitä museoiden pitäisi nyt tehdä. 

Sidorova ja Liski totesivat venäläismatkailijoiden olevan erityisesti museoille hieno mahdollisuus. Venäläiset on kulttuuriystävällinen kansa. He pitävät kulttuurin tuntemusta yhtenä keskeisimmistä kansalaisosaamisen mittareista. Venäläiset ovat myös tottuneita museoiden käyttäjiä tai kuten he totesivat: Museot ovat venäläisille luonteva vapaa-ajan viettomuoto. 

Museoiden menestystä venäläiskohderyhmässä lähitulevaisuudessa vahvistaa se, että naapurimaamme keskiluokka kasvaa nopeasti. Entistä useammalla on taloudelliset mahdollisuudet matkailuun. Uusi keskiluokka ei ole lähtökohtaisesti ostosmatkailijoita, vaan he etsivät elämyksiä. 

Parhaiten venäläistä kohderyhmää houkuttavat aiheet, jotka edes viitteellisesti liittyvät venäläisten hyvin tuntemaan omaan historiaan tai kulttuuriin. Luontevia aiheita ovat esimerkiksi sellaiset, jotka liittyvät autonomian aikaan tai toiseen maailmansotaan. 

Näkemyksen vahvisti myös suurlähettiläs Heikki Talvitie. Hän kertoi, että autonomian aika kiinnostaa venäläisiä erityisesti siksi, että siltä ajalta olevia materiaaleja on Venäjällä säilynyt suhteellisen vähän. Lisäksi Talvitie kertoi, että kiinnostus kansalliseen ikoniimme C.G.E. Mannerheimiin on lisääntynyt vahvasti.

Sidorova ja Liski antoivat EMMA:n tilaisuudessa käytännön vihjeitä, mitä museoiden pitäisi tehdä venäläisten houkuttamiseksi:

• 1) Laittakaa perustiedot (aukioloajat, lippujen hinnat) venäjäksi museoiden sivuille.
  
• 2) Rekrytoikaa venäjänkielisiä osa-aikaoppaita, joita voi kouluttaa Suomessa asuvista venäläisistä. He ovat tottuneet kotimaassaan tähän käytäntöön. Osa tekee hommaa myös vapaaehtoistyönä.
  
• 3) Huomioikaa palvelutarjonnassanne ja viestinnässänne venäläinen ”lomakalenteri”: esimerkiksi koulujen lomat, naistenpäivän loma, vapun ajan loma, uuden vuoden loma. Venäjänkielisiä palveluja ei välttämättä tarvitse olla ympärivuotisesti tarjolla.
  
• 4) Huolehtikaa, että kaupungissanne, tai alueellanne asuvat venäläiset tietävät palveluistanne. Usein venäläiset hankkivat ensimmäisenä tietoa soittamalla kaverille. Sen jälkeen on tapana mennä someen esimerkiksi Vontakte- tai Facebook-sivuille kyselemään tietoa. Vasta kolmantena listalla ovat tavalliset internet-sivut.
  
• 5) Lisätkää Suomessa asuvien venäläisten tietämystä museotarjonnasta esimerkiksi koululaisvierailujen avulla, kutsumalla venäläisiä yhdistysaktiiveja näyttelyjen avajaisiin, tai tehkää suoramarkkinointia venäjänkielisiin koteihin (osoitetiedot saatavissa). 

Venäläisten löytäminen asiakkaiksi ei ole siis mitään rakettitiedettä, tai edellytä valtavia markkinointikampanjoita. Tehkää tänään päätös toteuttaa edes yksi yllämainituista vihjeistä. Työ sataa varmasti laariin. 

Kertokaa myös ehtiessänne lisää hyviä käytännön vihjeitä kommenttikenttään. Miten olette saaneet venäläisia houkuteltua museoonne? Millaisia toimenpiteitä olette suunnitelleet toteuttavanne? 

Spasiba!

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri.
Hänet löytää Twitteristä tunnuksella @KimmoLev

Loputtomasti tekstiviestejä mielenkiintoisilta henkilöiltä

Museoliiton viestintäpäällikkö Seppo Honkanen koettaa vakuutella, että Twitteriin kannattaa tutustua.

 

Yllättävän monessa yrityksessä oltiin 1990-luvun lopussa varmoja, että kotisivuja ei tarvita. Eikä siitäkään kauaa ole, kun monet pitivät kännyköitä ja  sähköposteja turhina villityksinä. Mutta taidan aloittaa vielä kauempaa.

Kun puhelinlinjoja vedettiin Kainuun korpiseuduille, isomummoni Alma totesi, että he eivät turhuuden markkinoille höynähdä. Kirjeet riittävät. Maailmaa nähnyt isoisoisäni Ferdinand  uhmasi voimakastahtoista vaimoaan. Hän vedätytti peltojen poikki puhelinlinjan heti, kun se oli mahdollista.

Hetken Alma jaksoi mököttää, sitten uteliaisuus voitti. Pian hän oli talon innokkain puhelimessa lörpöttelijä. Naapuritaloissa kyläillessään Alman kerrotaan ihmetelleen äänekkäästi, että minkä ihmeen takia muut eivät ole vielä puhelinta hankkineet.

”Ainakaan me emme todellakaan pärjäisi ilman.”

Sosiaalista mediaa ei ole pakko käyttää, kuten ei ole puhelintakaan. Mutta se  helpottaa elämää, tarjoaa uusia mahdollisuuksia, on hauskaa ja hyödyllistä. Ulkopuolella sinnittelevät muuttuvat  poikkeustapauksiksi, sillä verkkoyhteisöt ovat jo nyt viestinnän standardi.


Museoliitto on nyt Twitterissä, eikä liitto ole siellä yksin. Rekisteröityneitä käyttäjiä palvelulla on yli puoli miljardia, heistä 200 miljoonaa on aktiivisia. Yhteisöpalveluista ainoastaan Facebook on Twitteriä suositumpi.

Facebook on useimmille vanha tuttu. Siellä näkymisen merkitys ymmärretään yleisesti, mutta esimerkiksi Twitter ei voisi monia vähempää kiinnostaa. Ei se minuakaan aluksi suuremmin houkuttanut, vaikka oman Twitter-tilin näön ja uteliaisuuden vuoksi perustinkin.

Suomessa Twitteristä on ylipäätään innostuttu hitaammin kuin monessa muussa maassa: palvelun käyttäjämäärä on täällä kasvanut vasta hetki sitten yli kriittisen pisteen. Nykyään televisiossakin pyydetään katsojia osallistumaan lähetykseen tweettaamalla. 

Mikä paljon puhuttu Twitter oikeastaan on?


Sosiaalisen median palvelut (esimerkiksi Twitter) eivät ole rakettitiedettä insinööreille. Ne ovat tavallisten ihmisten ja organisaatioiden tavalliseen kommunikaatioon tarkoitettuja välineitä. Uutta on, että ne mahdollistavat nopean vuorovaikutuksen, uudet kohtaamiset ja verkostoitumisen aiempaa helpommin.

Twitter muodostaa viestien, kommenttien ja seuraajien verkon: rajattoman tiedonvälitys-, rupattelu ja juoruilukerhon, jossa kuka tahansa voi liittyä kuuntelijaksi tai keskustelijaksi. Käyttäjät voivat kirjoittaa viestejä, tweetata, missä ja millä internetyhteydellä varustetulla laitteella tahansa.

Koska tweetit ovat todella lyhyitä, enintään 140 merkkiä pitkiä, niiden tuottaminen  on yhtä nopeaa ja vaivatonta kuin perinteisten tekstiviestien: viestien lyhyys tekee seuraamisestakin helppoa. Tweetit voivat sisältää myös linkkejä ulkopuolisiin verkkosivuihin, kuviin ja videoihin.

Sosiaalisen median kentällä Twitter on tapana sijoittaa yhteisö- ja mikroblogi-palveluihin, siis erittäin lyhyiden blogien ja bloggaajien verkostoksi. Hahmottamista saattaa auttaa, jos käsittää Twitterin valtavaksi ryhmätekstiviestien järjestelmäksi, jossa kenen tahansa lähettämät tekstiviestit ovat kaikkien kiinnostuneiden tavoitettavissa missä päin maailmaa tahansa. Jokainen käyttäjä voi valita itse, kenen tekstiviestejä hän tahtoo lukea.

Twitter muistuttaa hieman myös valtavaa radioasemien verkostoa. Käyttäjät ”kuuntelevat” toisten käyttäjien ”kanavia” tilaamalla heidän tuottamaansa sisältöä eli tweettejä.  ”Kuuntelijat” voivat myös halutessaan lähettää sisältöä eteenpäin, toisin sanoen retweetata. Mahdollista on myös osallistua ”lähetykseen” vastaamalla tweetteihin omilla 140-merkkisillä viesteillään.

Museoliiton oma  ”kanava” eli Twitter-tili on nimeltään museoliitto (@museoliitto). Sitä voi kuka tahansa seurata osoitteessa www.twitter.com/museoliitto. Lisäksi Twitter-päivityksiämme voi  seurata esimerkiksi PS-blogin alaosaan upotetusta tweettilaatikoista.

Reilun viikon ikäisen Twitter-tilimme ”yleisöksi” on ilmoittautunut tällä hetkellä 85 rekisteröitynyttä käyttäjää. Se tarkoittaa, että heidän Twitter-uutisvirtoihinsa ilmestyvät Museoliiton viestit heti kun ne on kirjoitettu. Mutta kannattaa muistaa, että myös muut kuin rekisteröityneet seuraajat voivat mennä lueskelemaan kenen tahansa tweetteja.

Käyttäjät valitsevat itse keiden lähettäjien tweetit näkyvät heidän omassa, yksilöllisessä uutisvirrassaan.  Näin he pystyyvät silmäilemään, ja halutessaan myös  kommentoimaan, nopeasti suurta määrää ajankohtaista sisältöä heitä itseään kiinnostavista aiheista.


Erityisen hyvä Twitter on rajattujen aihepiirien, mielenkiintoisten henkilöiden tai organisaatioiden ja nopeasti kehittyvien tapahtumien reaaliaikaisessa seuraamisessa.  Esimerkiksi museoalan kansainvälisiä tuulia voi kätevästi tarkkailla Twitterin kautta.

Twitteriä voi hyödyntää myös uutishakukoneena. Kun maailmalla tapahtuu, voi sopivilla avainsanoilla hakea informaatiota Twitteristä. Sen avulla tietää tuoreista aiheista usein paljon nopeammin kuin perinteisiä tiedotusvälineitä seuraamalla.

Osa Twitterin viehätyksestä on siinä, että sen kautta voi viestiä - ainakin periaatteessa tasa-arvoisesti - kenen tahansa toisen tweettaajan kanssa. Huippupoliitikolla, yritysjohtajalla, suosikkinäyttelijällä, maakuntalehden tähtitoimittajalla ja Britney Spearsilla on samanlainen julkinen Twitter-tili kuin kenellä tahansa muullakin.

Museoalan ihminen voi paitsi seurata vaikkapa kulttuuriministeriä (@paavoarhinmaki), myös kertoa hänelle julkisesti omia näkemyksiään. Ilman sihteereitä, kalentereita ja muita väliportaita. Se voi tarjota yllättäviä mahdollisuuksia nokkelalle mielipidevaikuttajalle.

Seuraajista, seurattavista ja heidän kommenttiketjuistaan muodostuu verkostoja. Suosituimmilla tweettaajilla voi suuressa maailmassa olla satoja tuhansiakin seuraajia, joten heidän mielipiteensä leviävät hetkessä useammalle kuin vaikkapa paperinen Helsingin Sanomat.
 

Twitter on aluksi hankala hahmottaa.  Kokenutta Facebookin käyttäjääkin sen FB:sta poikkeava toimintalogiikka hämmentää. Suosittelen siitä huolimatta rohkeasti kokeilemaan: palvelu voi tuottaa iloisen yllätyksen. Kukapa ei niistä pitäisi.

Alkuun pääsee vain aloittamalla, joten seuraavaksi on käytännön tekemisen vuoro. Vaikka sormissa polttelisi päästä suoraan tweettaamaan, kannattaa ensin silmäillä ohjeita.

Tavataan Twitterissä.

 Neuvoja Twitteriin tutustujalle

Twitter-opas vasta-alkajalle

Twitter-neuvoja havainnollisena Slideshowna 

 

Neljä perusohjetta Twitterissä viestimiselle

Seppo Honkanen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.
Hänet löytää Twitteristä tunnuksella @honkanen

Museoiden blogilista: seuraa näitä

Ryhdyimme laatimaan museoiden (ja muistiorganisaatioiden) blogilistaa. Vinkkaa uusista kotimaisista tai kansainvälisistä blogeista, jotka ansaitsisivat tulla huomatuiksi.

• 
  Listalla olevat blogit löytyvät kätevästi myös tämän blogin (Post Scriptum) oikeasta sivupalkista. Sieltä näet lisäksi sen, milloin blogeja on edellisen kerran päivitetty.
  
  
  

  Suomalaisia blogeja

  
  
  Aukion laidalla | Työväenmuseo Werstaan blogi 

  
  Avara museo | Avara museo -hankkeen blogi  

  
  Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö | Etelä-Karjalan museon blogi
  
  Faktaa fiktiosta | Poliisimuseon blogi 
  
  K.H. Renlund | Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo
  
  Kadonneen kasarin metsästys   Hotelli- ja ravintolamuseo

  
  Kiasma-blogi | Kiasman blogi 
  
  Kiepin blogi | Kokkolan luonnontieteellisen museon Kiepin blogi
  
  Korsmanin talossa | Satakunnan museon rakennuskulttuuritalo Toivon blogi

  
  Kulumus | Kuopion luonnontieteellisen museon blogi
  
  Livet på Fiskars museum | Fiskars museums personal skriver om sitt arbete.
  Fiskarsin museon henkilökunta kirjoittaa työstään.

  
  Monimuotoisuutta tutkimassa | Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen blogi

  
  Muistaakseni  | Vantaan kaupunginmuseon blogi 

  
  Museon kuvioita | Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesä assarien silmin
  
  Museoaarteita | Poikilomuseoiden blogi

  
  Museoviraston blogi | Museoviraston blogi
  
  Museoväen kynästä | Serlachiuslaiset avautuvat työstään, museoelämän iloista ja murheista
  
  Muuttoblogi |  Kulttuurien museon blogi

  
  Mäntyharjun museo | Mäntyharjun museon blogi 

  
  Näkökulmia arkistosta | Arkistolaitoksen blogi 

  
  Näkökulmia | EMMA  | Espoon modernin taiteen museon blogi
  
  Painolastina | Rauman merimuseon amanuenssi matkustaa rahtilaivalla

  
  Pikkumuseon haasteet | Nautelankosken museon blogi
  
  

  Post Scriptum | Suomen museoliiton äänitorvi

  
  Pukstaavin blogi | Suomalaisen kirjan museon Pukstaavin blogi
  
  Rock'n Vantaa | Vantaan kaupunginmuseon nuorisobändiblogi 
  
  Rottakoripallo | Tiedekeskus Heurekan blogi

  
  Rupriikin blogi | Mediamuseo Rupriikin blogi
  
  Saattaa sisältää nykytaidetta | Kiasman epävirallinen blogi
  
  Korsmanin talossa  | Rakennuskulttuuritalo Toivo (Satakunnan museo)
  
  Taide jää mieleen | Kuinka museo taipuu hyvän työelämän tueksi?

  
  Tulevaisuuden museo | Kankaanpään kaupunginmuseon blogi 
  
  Turun Linna uudistuu | Turun museokeskuksen blogi 
  
  Urajärven kulttuuripuisto | Kartanomuseon kunnostushankkeen päiväkirja
  
  Urheilumuseon blogi: Tuuletuksia | Urheilumuseon blogi
  
  Valokuvataiteen museon blogi | Suomen valokuvataiteen museon blogi  

  
  Vapriikin blogi | Tampereen museokeskus Vapriikin blogi

  
  Vitriinien välistä | Joensuun museoiden blogi

  
  Vorssammuseo 3.0 | Forssan museon blogi
  
  

  
  

Epäonnistumisen pelko ei ole viisauden alku

Museo 2015 -hankkeen projektipäällikön Satu Savian mukaan onnistuneet asiat syntyvät epäonnistumisista. 

Vuonna 1870 vahvistetun dogmin mukaan paavi on erehtymätön puhuessaan viran puolesta (ex cathedra) uskon asioista. Erehtyväisyys, keskeneräisyys ja epäonnistuminen ovat onneksi sallittuja meille tavallisille pulliaisille museoalalla, vai ovatko?



Katso Youtubesta Museo 2015: Museoiden kokoelmien kokonaisarkkitehtuuri 

Museo 2015 –hankkeen kokonaisarkkitehtuurityöryhmä päätti työnsä vuoden 2012 lopussa. Museoiden kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri –dokumenttiin saatiin erinomaisia huomioita ja kehittämisehdotuksia myös kommenttiryhmältä. Työn tuloksiin voi tutustua lukemalla Museoiden kokoelmahallinnankokonaisarkkitehtuuri 1.0 -dokumentin.

Arkkitehtuuri-dokumentissa on paljon kehitettävää: prosessikuvauksia pitää täydentää ja hallintamalli laatia. Sekä nyky- että tavoitetilan kuvauksia täytyy päivittää ja arvioida. Julkaisimmeko keskeneräistä, onnistuimmeko vai epäonnistuimmeko?

Maamme hallituksen tulevaisuusselonteon ennakoinnin raportti julkaistiin viime viikolla. Siinä nostetaan esiin keinoja, joilla Suomi menestyy vuonna 2030. Eräs teemoista on Menestyvien yritysten ja monitaitoisten osaajien maa. Sen tiekarttaan kuuluu onnistumisen ja epäonnistumisen kokeileminen.

Mutta kuka haluaisi kokeilla epäonnistumista tai ylipäätänsä myöntää epäonnistuneensa? Suomessa on vielä paljon tekemistä, jotta meillä olisi ilmapiiri, jossa voi tunnustaa epäonnistuneensa. Keskeneräistä ei puolestaan vanhan sanontamme mukaan saa näyttää herroille eikä hulluille. Onnistumisen pakko ja epäonnistumisen pelko eivät vie kuitenkaan eteenpäin. Usein kaikkien onnistuneimmat asiat ovat syntyneet epäonnistumisista. Suurinta epäonnistumista onkin epäonnistumisen pelko.

Satu Savia

 Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö.

Avoimuuden ihanuus ja kurjuus?

Projektikoordinaattori Pauliina Kinanen osallistui Kehyksen ja Museoviraston kehittämispalveluiden järjestämiin Museoalan teemapäiviin.

Vuosittaisilla museoalan teemapäivillä keskusteltiin ajankohtaisesta avoimen kulttuurin teemasta otsikolla Oikeus kokoelmiin! Päivien ansiokkaat esitykset ja keskustelut käsittelivät teemaa usealta eri kantilta: Kenellä on oikeus puhua, käyttää tai hyödyntää kokoelmia? Pitäisikö museoiden aineistojen olla avoimesti kaikkien saatavilla ja hyödynnettävissä? Kuinka avaaminen käytännössä onnistuu?

Avoimen kulttuurin ajatus tuntuu kauniilta ja houkuttelevalta: toki yhteisen kulttuuriperintömme tulisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa, käytettävissä ja tulkittavissa. Missä on sitten se kurjuus ja onko sitä?

Asiaan vihkiytymättömälle kurjuuden kokemus tulee vastaan jo termien kohdalla: tekijänoikeus- ja tietosuojalainsäädännön kiemurat ja avoimiin sisältöihin liittyvät käsitteet kuten CC0, public domain, Open GLAM ja PSI-direktiivi aiheuttavat epämääräisen kärryiltä putoamisen tunteen. Oikeus kokoelmiin! -seminaari ja verkkosivuille kerätty lisämateriaali toivat mukavasti selkeyttä tähän monimutkaiseen aiheeseen.

Seminaarin puheenvuoroista ja keskusteluista päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että museoissa kamppaillaan avoimuuden houkuttavuuden ja hyötyjen sekä erinäisten tekijänoikeus- ja tietosuojalakien aiheuttamien rajoitusten ristipaineessa. Museot haluaisivat olla avoimempia ja saavutettavampia, mutta lainsäädäntö estää sen. Lisäksi keskusteluun liittyy kysymys museoiden menetetyistä kuvapalvelutuloista. Näitä aiheita on käsitelty tässä blogissa aikaisemminkin. Fredrik Svanbergin kokoelmien dokumentointifilosofiaa käsitellyt esitys herätti myös kysymyksen siitä, ovatko museoiden kokoelmat luetteloitu saavutettavalla tavalla.

Sanna Marttilan ja muidenkin esiintyjien puheenvuoroista mieleen jäi kuitenkin yksi lohduttava seikka: Avoimeksi voi ryhtyä pienin askelin! Museoiden ei tarvitse kerralla julkaista kaikkia aineistojaan vapaasti käytettäväksi verkossa. Ensinnäkin museo voi avata vain osan kokoelmistaan, juuri sen, joka on tekijänoikeuksista vapaa. Toiseksi, museo voi määritellä avoimuuden asteen ja avattavat oikeudet esimerkiksi Creative Commons -lisenssien avulla. Lisensseistä löytyy selkeäkielistä tietoa Sanna Marttilan artikkelista Oikeus avoimeen kulttuuriin.

Lizzy Jongman ja Maarten Brinkerinkin esittelemät hollantilaiset esimerkit kokoelmien avaamisesta olivat valaisevia. Brinkerink edusti Open culture data -yhteisöä, jonka tavoitteena on edistää kulttuuriaineiston vapaata saavutettavuutta ja käyttöä verkon kautta. Yhteisö järjestää vuosittaisen Apps4NL-kilpailun, jossa kehitetään avointa kulttuuridataa hyväksikäyttäviä sovelluksia. Viime vuonna kilpailun voitti Vistory-sovellus, jossa mobiililaitteen avulla voi katsella paikkasidonnaisia historiallisia videoita ja liittää paikkoihin uusia kuvia. Meillä on Suomessa myös oma Apps4Finland -kilpailumme.

Rijksmuseumin Lizzy Jongma puolestaan kertoi kuinka museo avasi kokoelmansa 110 000 tekijänoikeuksista vapaata teosta ja niiden metadatan ilman käyttörajoituksia (public domain) verkossa. Dataa on sittemmin käytetty materiaalina lukuisissa sovelluksissa, joista esimerkkejä löytyy täältä. Lizzyn mukaan operaatio ei ollut johtanut tulojen menetykseen, koska lisääntynyt näkyvyys on tuonut museolle uusia asiakkaita.

Suomalaisen esimerkin toi Marja Istala-Kumpunen, joka esitteli Ateneumin osallistumista Google Art Projectiin. Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski)(1893) tulee olemaan yksi sivuston ns. gigapixel-kuvista, joita voi netin kautta tutkia tarkemmin kuin paljaalla silmällä. Mainittakoon, että suomalaista museoista myös Espoon modernin taiteen museo EMMA:n kokoelmateoksia on nähtävillä sivustolla.

Avoimuus ei liity pelkästään kokoelmiin ja kokoelmatietojen julkaisuun verkossa, vaan kysymys on myös mitä suurimmassa määrin työkulttuurista ja sen muutoksesta. Tätä tärkeää aihetta käsittelivät Kiasman Sanna Hirvonen ja Janne Heinonen puheenvuorossaan. Jakamisen mahdollistavien verkkotyövälineiden (wiki, twitter jne.) lisäksi muutos koskee asennetta. Meidän tulisi rohkeammin jakaa asiantuntijaroolia ei-museoammattilaisille ja uskaltaa nostaa myös keskeneräisiä ajatuksiamme ja suunnitelmiamme niin yleisön kuin kollegoidenkin kanssa keskusteltavaksi.

Museoliitto järjestää lokakuun lopussa koulutuksen otsikolla Avoin data ja avoimet sisällöt museossa. Mitä haluaisit tuon koulutuksen sisältävän?

Pauliina Kinanen

Kirjoittaja on Suomen museoliiton projektikoordinaattori