”Kulttuurin tulevaisuus sosiaalisessa mediassa ei ole teknologinen- vaan asennekysymys”, totesi kulttuuri-innovaattori ja digitaalinen strategi Jasper Visser Hollannista NCK:n (Nordiskt centrum för kulturarvspedagogik) viime viikon kevätseminaarissa. Seminaarin aihe oli – ei enempää eikä vähempää kuin – maailman uudelleen muokkaaminen, hyvinvoinnin kasvu taiteen ja kulttuuriperinnön avulla.
Kuinkahan moni kulttuurialan työntekijä kymmenisen vuotta sitten totesi, että minä en tarvitse työssäni kännykkää. Muisti on lyhyt. Onneksi museo muistaa. Sosiaalisen median ja digitalisoimisen kanssa ollaan ehkä samassa tilanteessa. Onko kaikkien otettava ne käyttöön?
Meidän tulee oppia näkemään sosiaalisen median teknologisen näkökulman ulkopuolelle. Jotakin sosiaalisen median sisältötehtävistä meidän kaikkien on ymmärrettävä, haluamme tai emme. Maailma ei kysy yksilöltä, saako se muuttua.
On tärkeämpää pohtia omaa asennettaan sosiaaliseen mediaan kuin hallita sen kaikki tekniset muodot: twittaukset, FB:t, blogit ja muut.
Jasper Visser kertoi työskennelleensä aikaisemmin hollantilaisissa museoissa, joten hän tunsi alaa. Hän esitte sekä luennollaan että työpajassaan joitakin väittämiä:
Sosiaalinen media immersiivisten tarinoiden kertomisessa
Jasper Visserin mukaan tarinat, ja etenkin henkilöitävät tarinat, kiehtovat ihmisiä. Esimerkiksi museon ulkopuolisten henkilöiden käyttö kiihkeässä näyttelyprosessissa voi olla joskus vaikeaa yhteisen sopivan ajan ja paikan vuoksi.
Voisiko sosiaalinen media antaa tähän paremman mahdollisuuden?
Näyttelyn sisältöön vaikuttava henkilö voi tuottaa tai kommentoida materiaalia vapaa-aikanaan, jolloin museotyöntekijä on myös ansaitulla vapaa-ajallaan (ja haluaa tehdä sosiaalisessa mediassa jotakin täysin muuta kuin mitä työkseen). Kun museotyöntekijä tulee työpaikalleen, hän voi tarkistaa tilanteen silloin, kun hänelle sopii. Näyttelyn aiheeseen, esineeseen tai ilmiöön liittyvät henkilökohtaiset tarinat voivat olla paljon immersiivisempiä, ”sisään upottavampia”, kuin esineen virallinen dokumentaatiotieto. Niiden ei tarvitse olla vastakohtia vaan toisiaan täydentäviä.
Sosiaalisella medialla tavoitat kaikki!
”Et todellakaan tavoita”, sanoi Visser. Teetpä sitten FB:ssa näyttelytapahtumatiedotusta tai yrität saada blogiisi kommentoijia, sosiaalisessa mediassa on määriteltävä, kuka on viestisi ”kaikki”. Työpajaharjoituksessa jouduimme ryhmittäin työstämään, kuka on ”kaikki” meidän omassa esimerkissämme. Jasper ei päästänyt meitä vähällä.
Kuratoi digitalisoitava materiaali!
Kuka on oletettu käyttäjä, jos digitalisoimme museon kaikki miljoona kuvaa?
Museoissa on vahvaa ammattitaitoa kuratoida, tai tehdä valintoja näyttelyyn, jotta siitä tulisi mahdollisimman hyvä. ”Emmekö halua samaa myös ulospäin näkyvältä digitaaliselta materiaalilta”, pohti Visser. Kohtaamme jälleen sanan ”kaikki”; kuka potentiaalinen käyttäjä tarvitsee ”kaikki kuvat” digitaalisessa muodossa. Yliopisto-opinnoissa opimme menemään alkuperäisen lähteen äärelle: miksi erityisaiheen tutkija ei löytäisi tulevaisuudessa samaa tietoa, jonka hän on löytänyt aikaisemminkin arkistoista ja museoista. Kuinka paljon näitä oletettuja syväntason tutkijoita on meidän museollamme?
Digitalisointi ja sosiaalinen media tekevät museoesineistä kosketeltavia!
Visser esitti, että käsityksemme ”kosketeltavuudesta” voi muuttua digitaalisenmuseomateriaan ansiosta. Ajattelemme, että museoesinettä tai taideteosta ei voi koskea. Visser näytti esimerkkejä, mitä tarkoittaa digitaalinen kosketeltavuus. Digitaalista kuvaa esineestä tai taideteoksesta voi kääntää, vääntää, piirtää päälle, kopioida, rajata, saada siihen uutta ja persoonallista perspektiiviä. Samoja asioita ei voi tehdä aidolle teokselle. Tätä kuunnellessa tuli mieleeni verbi ”pohtia”. Aika monet meistä pohtivat nykyään asioita, eivät enää viljaa.
Sosiaalinen media on vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä!
”Kyllä”, sanoi Visser. ”Mutta sinun tulee vahvistaa toimijoiden tekemiä tapahtumia neljän portaan mallilla: REACH, INTREST, ENGAGE, FACILITATE.”
Ensin yrität saavuttaa henkilön. Sen jälkeen ruokit hänen kiinnostustaan, jotta seuraavassa vaiheessa saat hänen aktivoitumaan ja tuottamaan jotakin sinulle (kommentti, sisältöä). Todennäköistä on, että toiminta alkaa ruokkia itseään tai jatkuu jossakin uudessa muodossa. Usein teemme vain tuon ensimmäisen vaiheen, yritämme saavuttaa henkilön. Mitä sitten, kun tavoitamme?”
Visserin mukaan pitää varautua useamman kuukauden sitoutumiseen, jotta ei tuota pettymistä heille, jotka saavutetaan. Pienin mahdollinen ele voi olla kiitoksen ilmaisu. Milloin viimeksi sanoit kiitos henkilölle, joka reagoi toimintaasi sosiaalisessa mediassa?
Kulttuuri-innovaattori Jasper Visser antoi ituja kulttuurin innovaatioihin. Asioihin, joita ei ole ennen ollut ja asioihin jotka ovat jo olemassa, mutta joiden muoto tai merkitys tulee alkaa nähdä toisella tavalla asennetasolla: ei niinkään teknologisena innovaationa.
Sosiaalinen media on tullut jäädäkseen kulttuurialallekin. Vai onko?
Leena Tornberg
Kirjoittaja on Suomen museoliiton koulutuspäällikön sijainen
Kirjoittaja on Suomen museoliiton koulutuspäällikön sijainen
Kiitos loistavasta kirjoituksesta. Aihe antoi ajattelemisen aihetta. Itse blogia kirjoittaessani olen huomannut, että tekstit joita itse pitää mielenkiintoisina ja joiden olettaisi herättävän keskustelua ja kommentteja eivät välttämättä lukijoista olekaan niin mielenkiintoisia. Sitten arkipäiväisemmät aiheet saattavat kirvoittaa yllättävänkin paljon keskustelua, joiden ei itse ajattele olevan niin mielenkiintoisia.
VastaaPoistaTuo kiitoksen tai itsestään merkin jättäminen sosiaalisessa mediassa tuntuu välillä olevan hankalaa, sillä ihmiset kyllä seuraavat asioita tiiviisti,mutta jaksavat harvoin jättää itsestään mitään näkyvää kommenttia.
Olen silti sitä mieltä että sosiaalinen media on ja tulee olemaan hyödyksi kulttuurialoilla.
Hietzu vei jalat suustani. On yllättävää, mitkä tekstit kiinnostavat lukijoita eniten, ja minkä hakusanojen avulla ne löytyvät.
VastaaPoistaKiitos Hiezulle ja Marille :) t. kirjoittaja
VastaaPoistaHyvä kirjoitus Leena!
VastaaPoistaKiitos Mimmarnille myös :)Täytyy sanoa, että kun löytää ajan heti sen jälkeen bloggaamiseen, kun jokin asia mietityttää, tulokseen voi olla tyytyväinen. Kirjoitin omani odotellessanile lentoa kotiin. Riittävän vapaamuotoinen tilanne, avaa ajattelun ehkä myös uusille urille.
VastaaPoistaVapaamuotoisuutta on tavoiteltu myös ohjelmistoalalla kävelyineen ja muineen sillä konetta pitkään lukkiutuneena tuijottamalla ei tuotosta tule.
VastaaPoistaUusien urien availu on hyvästä ja siihen sitten vain pitää odottaa vastauksia. Juttuhan on siinä, että idea on kylvetty ja se on itämässä sopivaa aikaa odottaen sekä sato tulee jälkeen päin.
SOME ei ole välitöntä dialogia johon vastaus tulisi sillä sekunnilla vaan ajassa elävää ja uudelleen palavaa kuin iteraatiota esitettylle ajatukselle.
Tosin taitaa meillä olla vielä tottumattomuudenkin aiheuttamaa kankeutta, mutta eikös se vähän ole noissa dialogeissa jyms. keskustelutilaisuuksissa ollaan hiljaa ja jörötetään.
Toki nämä teknologian eri kirjautumiskirjot ovat yksi este ja se teknologia pitäisi saada kuriin, ettei se määräisi liiaksi - pois teknoloogisuudesta kohti käyttäjää.
Toki tuolla kirjautumisen takan on se bisnes, jonka olisi hyvä siirtyä kohti avoimuutta yhtä lailla kuin muidenkin instanssien osalta peräänkuulutetaan.