Eikö sotahistoriassamme ole mitään tallentamisen ja kertomisen arvoista?

Historia on aina läsnä nykyhetkessä, ja sen tunteminen on olennaista nykyhetken haasteisiin vastattaessa. Kuva: Ratapihaa ja aseman raunioita. Viipuri 30.8.1941. SA-Kuva.

Suomea ei puolusteta eikä ole ennenkään puolustettu vain tulivoimalla. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä muistuttaa, että myös sotahistorian tallentaminen ja tunteminen ovat osa puolustusta.

Kävin äskettäin junassa kummallisen keskustelun. Puolituttu kaveri otti puheeksi, että hän on viime aikoina yrittänyt saada aikaan sen, että museotoiminta siirretään pois heidän organisaatiostaan. Perusteena näkemyksille oli, että heidän päätyöllään ei ole mitään tekemistä museotoiminnan kanssa.

Sinällään ymmärrettävä näkemys. Toiminnan kehittäjien hommanahan on miettiä priorisointeja, vahvuuksia ja avaintehtäviä. Museotoiminnankin tärkeyteen ja mielekkyyteen voi suhtautua monella tavalla. Kuten sanonta menee, meitä on moneen junaan ja osa jää vielä asemallekin.

Keskustelustamme kummallisen teki se, että puolituttuni työskentelee puolustushallinnossa. Hänen näkemyksiensä mukaan Suomen puolustuskyvyn ytimessä ei siis ole:

1. tallentaa ja tutkia Suomen puolustusvoimien ja sotien historiaa,
2. siirtää aikaisempien sukupolvien kokemuksia ja tietoa uusille sukupolville,
3. kunnioittaa aikaisempien sotilassukupolvien osaamista, saavutuksia ja uhrauksia
eikä
4. rakentaa ja ylläpitää myönteistä imagoa.

Tiivistäen puolituttuni näkökulman voisi kiteyttää seuraavasti: Suomen puolustusvoimat ei ole tehnyt eikä tule tekemään mitään sellaista, mikä kannattaisi tallentaa jälkipolville opiksi ja iloksi, eikä näistä asioista kannata tietoa levittää. Nämä tehtävät puolituttuni siirtäisi opetus- ja kulttuuriministeriölle.

Ajatus sotamuseotoiminnan siirtämisestä opetus- ja kulttuuriministeriölle sisältää ajatusvirheen. Ministeriö ei ole museoita ylläpitävä organisaatio. Tätä vakavampi ajatusharha kuitenkin on se, että organisaatio voisi ulkoistaa vastuun museotoiminnastaan sen enempää Sotamuseon kuin muidenkaan osalta.

Junamatkani oli melko lyhyt, joten en päässyt tarkempiin keskusteluihin siitä, mikä puolituttuni mielestä on Suomen puolustusvoimien ja puolustuskykymme ytimessä. Julkisen keskustelun perusteella arvaukseni on, että ytimeen kuuluvat uudet hävittäjät ja asejärjestelmät sekä erilaisiin uhkakuviin perustuvien strategioiden ja taktiikoiden laadinta.

En kiellä, etteivät nämä olisi tärkeitä puolustuskyvyllemme. Samalla kuitenkin väitän, ettei kaltaistani eteläpohjalaista reservinupseeria tarvitse kriisin tullen puuhun sitoa sen vuoksi, että uskoni puolustusvoimiemme teknologiseen ylivertaisuuteen on horjumaton. Rintamasuuntani saisi kääntymään tieto, että puolustamisen taktiikoissa ja strategioissa ei olisi merkittävää painoarvoa sillä, mitä aikaisimmista kokemuksista on syytä oppia ja tai olla oppimatta.

En tiedä, edustaako puolituttuni yleisemminkin puolustuskykymme ylläpidosta vastaavien henkilöiden näkemystä. Viitteitä tähän kuitenkin on näkyvissä. Puolustusvoimien museoinvestoinnit ovat olleet pitkään luokkaa Malli Cajander, ja toukokuussa jopa kokardista luovuttiin, kun Sotamuseo sulki päänäyttelytilansa. Ainakaan julkisuuteen ei ole tullut sellaista tietoa, että museo luopui tiloistaan siirtyäkseen uusiin ja parempiin.

Epäilemättä puolituttuni ja maanpuolustuksestamme huolehtivat upseerit ja muut ihmiset eivät ole museo- tai historiavastaisia. He vain katsovat, että tällä hetkellä valittuun priorisointiin ohjaa julkisen talouden heikko tila.

Uusimman Museotilaston mukaan Sotamuseon budjetti oli noin 1,9 miljoonaa euroa, ja siitä puolustusministeriön rahoituksella katettiin noin 1,7 miljoonaa. Yritin suhteuttaa Sotamuseon budjettia siihen, mitä muuta puolustuskykyä vuosittaisilla museorahoilla saisi. Vaikea homma. Niin pientä yksittäistä hankintaa ei oikein tahdo löytää.

Parhaiten kokoluokka vertautuu käytettyyn ja peruskorjausta odottavaan panssarivaunuun. Niitä saisi melkein yhden. Tällä perusteella Rokka taitaisi kommentoida puolituttuni priorisointia: ”Älä kuule ukko rupea pitämään peliäs miun kerallain.”

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri