Mitä meillä olisi opittavaa Ruotsista?

Vasa-museossa Tukholmassa. Kuva: Janne Saavalainen/SML

Jotakin naapurit tekevät paremmin kuin me, kirjoittaa Kimmo Levä.

Minulla oli tilaisuus osallistua Göteborgissa Ruotsin museoliiton järjestämille museopäiville, jossa aiheena oli Världen här och nu. Teemaan oli motivoinut erityisesti toimintaympäristön nopea muuttuminen. Taloudellisten kysymysten lisäksi keskeisiksi toimintaympäristön muutoksiksi nähtiin muun muassa kansainvälistyminen, eriarvoistuminen sekä sosiaalisen median vaikutukset museotyöhön.

Alustuksissa nousi esiin, että kansainvälistyminen on ennen muuta sisäistä kansainvälistymistä. Kokouspaikkakunnalla eli Göteborgissa asukkaista 30 % on alkuperältään muita kuin perussvenssoneita. Eriarvoistuminen on esitelmöitsijänä toimineen Englannin museoliiton edustajan Gaby Porterin mukaan vauhdissa erityisesti hänen kotimaassaan, jossa vaurain viidennes kansasta omistaa yli seitsemän kertaa enemmän kuin vähävaraisin viidennes. Vastaava kerroin Pohjoismaissa on kolme, joskin sekin kasvamaan päin. Eriarvoistumiskehityksen rinnalla museosektori on ollut Englannissa rajujen säästötoimenpiteiden kohteena. Eriarvoistuminen on johtanut arvojen kovenemiseen ja yhteiskunnan sisäänpäin kääntymiseen.

Egyptiläinen Alaam Wassef nosti esiin museotyön muuttumisen sosiaalisen median näkökulmasta. Hän itse oli ollut keskeinen mielipidevaikuttaja blogiensa kautta Egyptin kansannousussa. Wassefin mukaan yleisötyössä passiivisen kuuntelemisen aika on ohi. Museokävijät haluavat ennen muuta osallistua, vaikuttaa ja jakaa. Keskeistä on luoda edellytykset tiedon saatavuudelle. Tieto pitää olla mahdollisimman helposti ja laveasti kaikkien käytössä ja täydennettävissä. Vain se mahdollistaa uudet innovaatiot ja tiedon jalostumisen.

Museoiden tulee toimia keskustelun herättäjinä ja tilana yhteiskunnalliselle diskurssille, vaatii Wassef. Museoiden täytyy hänen mukaansa tarttua ajankohtaisiin ja mahdollisesti myös melko lyhytaikaisiin ja muusta kuin hallinnon tarpeesta nouseviin ilmiöihin, jopa perustaa jonkinlaisia pop-up museoita meneillään oleville ilmiöille.

Ruotsin museoliiton puheenjohtaja Lars Amréus puolestaan mietti museopäivien avauspuheenvuorossaan, miksi ruotsalaiset ovat niin innokkaita museopalvelujen käyttäjiä verrattuna muihin maihin ja mikä selittää jatkuvasti nousevat kävijäluvut?

Tämä kysymys on vaivannut myös minua sen jälkeen, kun opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi viime vuoden lopulla yhteenvedon museoiden käytöstä Pohjoismaissa (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/politiikka-analyysi_2011_3.pdf?lang=fi). Tilastovertailu osoittaa oikeaksi ruotsalaisten omahyväisen pohdiskelun ainakin suhteessa meihin suomalaisiin. Suomessa museokäyntejä on 95/100 asukasta kohden, kun vastaava luku naapurissamme on 193.

Ruotsalaiset kollegamme osoittautuivat museopäivillä maineensa veroisiksi diskuteeraajiksi. Tuloksena oli enemmän hyviä kysymyksiä ja ajatuksia kuin toimintamalleja. Museokäyttöaste kuitenkin osoittaa, että jotain he tekevät paremmin kuin me, mutta mitä?

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Museo on palvelu, ei rakennus

Onko museo kiinteistöä varten vai kiinteistö museota varten? kysyy Kimmo Levä.

Postimuseo muuttaa tämän vuoden aikana Helsingistä Tampereelle. Postimuseon
johtaja Petteri Takkula kertoi tavatessamme, että hän on törmännyt asenteeseen, jonka mukaan nykyisestä perinteikkäästä postirakennuksesta luopuminen tulkitaan museon lakkauttamiseksi. Ihmiset ovat indentifioineet museon enemmän rakennuksen kuin sen toiminnan kautta. Tämä on kummallista, muttei tavatonta ­ ja pelkäänpä pahoin, että melko tavallista.

Museota perustavien into kohdistuu yleensä museorakennuksen pystyttämiseen niin pienissä kuin Guggenheim-kokoluokkaa olevissa hankkeissa. Museoita ylläpitävät ovat asemoineet toimintansa rakennuksen kautta. Tämä tulee hyvin esiin museoiden markkinoinnissa, jossa kuvapinta-alaa on usein käytetty rakennukseen jopa enemmän kuin sisältöön.

Museoiden kiinteistökulut ovat nousseet viime vuosina huomattavan nopeasti ja pääosin ennustamattomasti. Kuluja ovat nostaneet sekä aito kulujen kasvu että hallinnollinen kulujen kasvattaminen. Aitoja kuluja on nostanut erityisesti energian hinta. Hallinnollisia kuluja on lisännyt museokiinteistöjen omistajuuden tai hallinnan siirtyminen kunnallisille tilapalveluyhtiöille ja valtiolla Senaatti-kiinteistöille. Tässä muutoksessa kiinteistöjen hallinta on muuttunut budjettiperusteisesta julkispalvelusta liiketoiminnaksi.

Liiketoiminnallisuus organisaatioiden välisessä yhteistyössä on erittäin hyvä lähtökohta ja toteuttamismalli. B to B on tätä päivää. Museoiden kohdalta ongelmaksi on muodostumassa, että emme ole täysin valmiina toisen B:n rooliin, mutta ennen muuta se, että meille ei omistajanäkökulmasta ole useimmiten tarjottu mahdollisuutta olla se toinen B. Käytännössä olemme useassa tapauksessa ajautuneet businessviestiään toitottavan monopolin maksajaksi, josta emme pääse tai emme ole yrittäneetkään päästä eroon.

Postimuseo on meille hyvä malli. Jos palvelujemme edellytykset vaarantuvat kasvavien kiinteistökulujen vuoksi, kilpailutamme kiinteistöpalvelujemme tarjoajan. Selvää on, etteivät esimerkiksi Valtion taidemuseon ja Kansallismuseon tehtävät edellytä niiden toimimista nykyisissä rakennuksissaan.

Olemme museoiden palvelujen ylläpidon näkökulmasta tarkassa paikassa. Kiinteistöt vievät toimintabudjetistamme 30 %, ja kasvua on näkyvissä. Energian hinnalle emme voi mitään, mutta vuokrille voimme. Toivottavasti lähivuosina perustettava valtion taidemuseopalveluista huolehtiva säätiö ensimmäisinä toiminaan kilpailuttaa Ateneum- ja Kiasma-rakennuksensa, joissa palvelujaan
tuottavat. Saisimme lisää hienoja ennakkotapauksia ja säätiökin oletettavasti tienaisi.

Museo on palvelu, jonka keskeinen tuotantotekijä on toimivat kiinteistöt. Jos emme tee mitään, olemme pian klassisessa tilanteessa, jossa häntä heiluttaa koiraa: museo on kiinteistöä varten eikä kiinteistö museota varten.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Sitä saadaan, mitä mitataan

Kehitteillä olevan kannustavuusmittariston myötä on olemassa pelko, että museoita ohjataan tekemään entistä enemmän näyttelyitä ja panostamaan kävijämääriinsä, arvioi Kimmo Levä.

Jos laittaisi pötköön kaikki valtionhallinnon viimeisen vuoden aikana tuottamat paperit ja etsisi hakukomennolla eniten käytetyt sanat, niin ”mittaaminen” ja ”vaikuttavuus” valtaisivat kärkipaikat. Museosektorilla näiden sanojen voima näkyy opetus- ja kulttuuriministeriön museoille lähettämänä mittaristokyselynä, jolla testataan tulevan kannustejärjestelmän jakoperusteita.

Kysely ei tule museoille yllätyksenä eikä tilaamatta. Olemme itse toivoneet, että toimintamme mitattaisiin monipuolisesti ja hyvistä tuloksista palkittaisiin. Taloudellisen motivoinnin lisäksi meitä on kannustanut tähän erityisesti ajatus siitä, että saisimme työkalun viestintäämme. Pystyisimme kertomaan, että museotoiminta on paljon laajempaa kuin näyttelyjen rakentamista ja kävijöiden palvelua, mikä on museoalaa tuntemattomien näkökulma toimintaamme.

Ministeriön lähettämän kannustavuuskyselyn ja mittaristoon kohdistuvien odotustemme välistä ristiriitaa on vaikea kuvitella suuremmaksi. Meitä ohjataan tekemään entistä enemmän näyttelyjä ja kirjaamaan kävijämääriä sekä kertomaan onnistumisestamme näiden kautta. Kokoelman ylläpitoa, tutkimustoimintaa tai kulttuuriympäristön suojelua arvioivan mittariston sijasta mittarit on rakennettu esteettömyydelle ja pedagogisille ohjelmille.

Mittariston taloudellinen kannustavuus tulee osaksi nykyistä valtionosuusjärjestelmää siten, että nykyisestä kokonaiskakusta maksimissaan 5 % jaetaan uusin perustein. Kannustejärjestelmä on siis mallia keppi tai porkkana. Jos museolla menee hyvin, sillä menee kannusteosan jälkeen entistäkin paremmin. Jos taas museolla menee huonosti, sillä menee VOS-kepin jälkeen entistäkin huonommin.

Jos mittaristo toteutuu esitetyllä tavalla, ennustan seuraavaa:

• kuukauden, viikon tai päivän esine -näyttelyt lisääntyvät
• kävijöiden laskennan mittaristot monipuolistuvat
• huomaamme, että etukäteen suunniteltu opastuskierros koululaisille on itse asiassa pedagoginen ohjelma
• ei yksi porras ole este
• luovuus kukkii kuin lentolippujen hinnoittelussa

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Kuplalla näkymättömyydestä etusivulle

Museokuplan nostosta uutisoivat muun muassa Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Metro, Nelonen, Turun Sanomat, Hämeen Sanomat ja Pohjalainen. Kuva Helsingin Sanomien verkkopalvelusta.

Tarvitaan jotain, jolla vähän hölmöä mediaa kutitella, kirjoittaa Janne Saavalainen.

Suomen kansallismuseo on pysytellyt valitettavan näkymättömissä viime vuosina. Eikä Museoviraston toimintamenoleikkaukset varmasti paranna asiaa tulevaisuudessakaan. Vai mitä muistuu mieleen Kansallismuseosta tältä vuosituhannelta: hopeahuoneen siivouskomeron räjähdys loi ainoan mediapilkahduksen tunnustusta saaneen Hasan & Partnersin Museokamaa-kampanjan jälkeen.

Keskeinen sijainti, maamerkkinä toimiva rakennus tai ansiokkaat näyttelytkään eivät riitä. Tarvitaan kuplavolkkari, joka kammetaan ikkunasta sisään. Niin kuin auto osana näyttelyä olisi mikään ihmeellisyys. Mutta kun nosturin narussa killuvan kuplan ja ikkunankarmin väliin jää vain senttejä tilaa, on Suomi Finland -näyttely etusivun juttu jo ennen näyttelyn avaamista. Liki yhtä mediaseksikästä kuin Elmeri-norsun pään irti sahaaminen.

Viestintäpäällikkö Janne Saavalainen, Suomen museoliitto

Kurjistumisen vai kasvun paikka?

Museoiden muuttuvaa toimintaympäristöä pitää osata hyödyntää, muistuttaa Kimmo Levä.

Myyntimiesten koulutuksessa kerrotaan tarinaa vaikeuksiin ajautuneesta kenkätehtaasta ja sen kahdesta myyntimiehestä, jotka lähetettiin etsimään uusia markkinoita. Sattuman oikusta molemmat menivät saarelle, jossa paikallisista asukkaista kaikki kulkivat paljain jaloin. Toinen myyntimies lähetti pääkonttorille pettyneen viestin: ”Ajakaa tehtaan tuotanto alas. Täällä kukaan ei käytä kenkiä.” Toinen myyntimies puolestaan lähetti pääkonttorille viestin: ”Tuplatkaa tehtaan tuotanto. Täällä ei vielä kenelläkään ole kenkiä”.

Museoalan monivuotinen hyvä asiakas, valtio, on joutunut vähentämään ostojaan ja ilmoittanut, että tulevienkin vuosien suunta ostoissa on mieluimmin alas kuin ylös päin. Olemme kenkätehtailijan tilanteessa eli meidän on löydettävä uusia asiakkaita tuotannollemme eli tiloillemme ja osaamisellemme. Saaria riittää, kunhan katsomme museomme ovesta ulospäin.

Ykköstyypin myyntimies kysyy markkinoiltaan: tarvitseeko täällä kukaan museota ja museotyöntekijöitä ja lähettää pääkonttorille viestin: ”tuotanto alas”. Kakkostyypin myyntimies kysyy markkinoiltaan tarvitseeko täällä kukaan:

• valokuvien, kirjojen tai perinne-esineistön säilyttämistä
• aineiston järjestämistä
• esineistön, valokuvien, taideteosten, kiinteistöjen tai ympäristön kunnostamista
• ymmärrystä omasta ja vieraista kulttuureista
• historian opetusta
• turvallista ajanvietettä

Lienee vaikea löytää saarta, jossa kaikkiin kysymyksiin vastataan kielteisesti. Museota siellä ei oletettavasti ole.

Kun näemme museon rakennuksen, näyttelyn tai instituution sijasta toimintana ja palveluna, tilauksia sataa ja tuotantoa on lisättävä. Jos jäämme neljän seinän sisään, tilausten sijasta saamme kenkää.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto