Uusi vakio

Philip Kotlerin Markkinoinnin 7 P:tä.

Vuosi 2016 oli Suomen museoille menestyksekäs. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä uskoo, ettei menestys tullut tyhjästä.


Suomalaiset museot tavoittivat viime vuonna ennätysmäärän kävijöitä. Kasvuluvut ovat mykistäviä, esittipä asian miten tahansa: miljoona kävijää, 17 %. Talouslukuja ei vielä ole käytettävissä, mutta oletettavasti kasvu on huomattava myös euroissa. Tästä viiteen antaa se, että miljoonakasvusta reilut 600 000 tuli pääsymaksullisista kävijöistä. Ja jos miljoona uutta kävijää ei näy myös merkittävänä museokauppatulojen kasvuna, meillä on huutava tarve myynnin ja tuoteasettelun kehittämiseen.

Tähän mennessä saadut kasvuluvut kertovat yksiselitteisesti sen, että olemme tehneet jotakin eri tavalla ja oikein. Markkinoinnin klassikkoguru Philip Kotler (s. 1931) on todennut, että myynnin viisarit ovat kaakossa, jos tuotteen (product), hinnan (price), saavutettavuuden (place) ja mainonnan (promotion) muodostama kokonaisuus on kunnossa. Aina parempi, jos näiden lisäksi tuotantoprosessit (process), ihmisten osaaminen (people) ja ulkoiset puitteet (physical evidencde) eivät vauhtia hidasta.

Museot ovat saaneet vuosia ylistävää palautetta palvelujensa sisällöstä eli tuotteestaan. Vuosi 2016 ei ollut poikkeus ainakaan huonompaan suuntaan. Huomattavina onnistumisina nousivat esiin mm. Kusama HAMissa, Modigliani Ateneumissa, Nukkekodit Aboa Vetus & Ars Novassa, Ritarit Hämeen linnassa, Renessanssi Kansallismuseossa, Hurriganes Vapriikissa, Ron Mueck Sara Hildénissä, Rallin historia Mobiliassa ja Helsingin kaupunginmuseon uusi konsepti.

Museoiden palvelujen myynnissä hintakaan ei ole ollut ongelma. Palvelut on pääosin arvioitu joko edullisiksi ja vähintäänkin hintansa arvoisiksi. Kotlerin perusjaottelun perusteella museoasiakkaat jäävät palelemaan saavutettavuuden ja erityisesti markkinoinnin osalta.

Museot eivät tavallisesti sijaitse luontaisten liikennevirtojen varrella tai keskiössä. Tämä voi toisaalta olla myös vahvuus. Kovin paljon menestystarinoita ei ole kerrottaviksi ratkaisuista, jossa museo on sijoitettu kävijävirtojen perusteella muiden aktiviteettien kylkeen, esimerkiksi osaksi liikekeskuksia tai huvipuistoa. Museorakennusten sijainnin sijaan suurempi kehityskohde on museoiden verkkopalvelujen sijoittuminen. Museot, joilla ei ole omaa domainia ja sen myötä omia verkkosivuja palveluineen, ovat vahvasti kasvun sivuraiteella.

Saavutettavuuden osalta museoilla on kehitettävää myös aukioloajoissa. Muut toimijat ovat totuttamassa asiakkaita 24/7-palveluun, ja tässä toimintaympäristössä "maanantaina suljettu ja muuten avoinna virka-aikana” -konsepti edustaa mennyttä maailmaa.

Vuoden 2016 riemukkaiden kävijälukujen taustalla on epäilemättä se, että markkinoinnin ja viestinnän keinoin museoiden sisällöt ja sijainnit saatiin aikaisempaa paremmin suuren yleisön tietoon. Tässä työssä Museokortti auttoi markkinointi- ja viestintätyökaluineen museoita menestymään. Menestyksen takana oli myös se, että viestintä sosiaalisen median kautta on tullut aikaisempaa keskeisemmäksi osaksi museotyötä.

Hyvä tulos nostaa esiin kysymyksen, onko vuoden 2016 kävijätaso uusi vakio, vai oliko vuosi 2016 poikkeusvuosi, josta palataan takaisin jo totutulle 5 miljoonan tasolle? Voidaan myös kysyä, oliko toteutuma vasta alkua, ja jatkuuko vastaava kasvu seuraavat vuodet?

Museoiden omassa kommentoinnissa näyttää olevan kiusaus analysoida toteutumaa poikkeuksellisilla onnistumisilla erityisesti näyttelyvalinnan osalta. Lisäksi kommenttien perusteella näyttää olevan hyväksyttyä, että onnistuneen vuoden jälkeen on lupa vetää henkeä ja että tulokset saavat olla seuraavana vuonna huonommat. ”Museoiden vuosittaiset kävijämäärät vaihtelevat” -lausetta toistetaan museobisnekseen kuuluvana lainalaisuutena.

Tällaista lainalaisuutta ei kuitenkaan ole, vaikka Museotilaston toteutumien perusteella näin voisi päätelläkin. Jos tulokset heikkenevät seuraavana vuonna, syy ei ole muussa kuin museon omassa valinnassa. On päätetty tehdä vähemmän kuin edellisenä vuonna. Tähän valintaan taas voi olla hyviä ja huonoja syitä.

Huono syy on se, että huippuvuosi söi liikaa resursseja ja seuraavana vuonna on pakko höllätä, että saadaan kertyneet ylityötunnit nollattua ja muut rästityöt tehtyä. Kasvu ei ollut kestävällä pohjalla. Tämä vaara on erityisesti museoilla, joissa kävijämäärän kasvu ei näy maksutulojen kasvuna.

Syynä voidaan nähdä myös se, että markkinatilanne on muuttumassa niin heikoksi, ettei saavutettu taso kasvusta puhumattakaan ole realismia. Museoiden osalta tällaisesta markkinatilanteen muutoksesta ei ole tällä hetkellä mitään pelkoa. Oikeastaan ainoa hyväksyttävä syy toteutunutta tasoa pienempiin tavoitteisiin on se, että ajamme palvelujamme poikkeuksellisesta syystä alas esimerkiksi investoinnin vuoksi.

Laadukas ja pitkäjänteinen toiminta edellyttää, että kehitys on tasaista ja mieluiten tasaisen kasvavaa. Joka toinen vuosi tai harvemmin toteutuvat kysyntäpiikit aiheuttavat huomattavia ongelmia sekä palvelutason että resursoinnin osalta. Ongelmat näyttäytyvät kokonaislaadun heikentymisenä ja sen myötä kehitystrendin kääntymisenä laskuun.

Minä uskon, että vuoden 2016 taso on uusi vakio, josta kasvu jatkuu. Luottamusta tähän luo se, että kasvua ei ole saatu aikaan projektiresurssidopingilla, vaan museoiden omissa käsissä olevalla uudenlaisella tavalla tehdä.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Korkea hinta parantaa saavutettavuutta

Museoiden saavutettavuuden parantaminen on hieno tavoite. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kuitenkin miettii, voisiko saavutettavuutta parantaa myös niissä kävijäryhmissä, jotka tavallisesti jäävät saavutettavuusohjelmien ulkopuolelle.


Useimmat museot ovat viime vuosien strategiakeskusteluissaan ja päätöksissään ottaneet tavoitteeksi museon saavutettavuuden parantamisen. Käytännössä keskusteluja ja päätöksiä on tehty asiasta, jonka wikipedinen määritelmä on seuraava:

”Hyvä saavutettavuus kertoo erilaisten yleisöjen tarpeiden huomioimisesta ja kohteen tarjonnan (tuotteen tai palvelun) helposta lähestyttävyydestä ja tarjoaa mahdollisuuden osallistumiseen ja elämyksiin yksilöiden erilaisista ominaisuuksista riippumatta. Saavutettavuus on yhdenvertaisuuden edistämistä. Saavutettavuus merkitsee kohteen helppoa lähestyttävyyttä kaikenlaisille ihmisille, mukaan lukien (mutta ei pelkästään) vammaisten tai toimimisesteisten ihmisten näkökulmasta.”

Yksilöiden erilaisia ominaisuuksia on huomioitu toteuttamalla esteettömyysohjelmia ja niihin liittyviä investointeja. Saavutettavuutta on kohennettu kohdentamalla sisältöjä mm. lapsille, nuorille, maahanmuuttajille, syrjäytymisvaarassa oleville, seksuaalivähemmistöille ja senioreille. Lisäksi museoiden saavutettavuuteen liittyvän palvelumuotoilun keskiössä ovat lapsiperheet ja koululaiset. Keskeistä saavutettavuuden lisäämisessä on myös se, että pääsylippujen hinnat pidetään alhaisina joko kaikille tai erityisryhmille. Yleisesti voi todeta, että saavutettavuutta parannetaan madaltamalla henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia kynnyksiä.

Saavutettavuuden arvioinnissa palvelujen käyttö lienee ainoa käyttökelpoinen mittari. Tältä osin saavutettavuus näyttää paranevan, mitä kalliimpi pääsymaksu museossa on. Korkea pääsymaksun hinta ja suuri kävijämäärä korreloivat. Tätä sääntöä vahvistaa vain muutama poikkeus, joista kirkkaimpana Helsingin kaupunginmuseo.

Hieman kummallista on, että saavutettavuus näyttää myös olevan paras kohderyhmissä, joita ei museoiden ohjelmissa erikseen huomioida. Vuodesta toiseen museot saavuttavat parhaiten myöhäiskeski-ikäiset ihmiset sekä keskivertoa paremmin toimeentulevan ja koulutetun kansanosan. Käsitykseni on, että yksikään museo ei ole tätä kansanosaa erityiseksi kohderyhmäkseen ja saavutettavuuspolitiikkansa keskiöön valinnut.

Voidaan ajatella, että myöhäiskeski-ikäiset ja vauras väki on jo saavutettu, joten heihin ei sen vuoksi tarvitse kiinnittää erityistä huomioita. Tämä on kuitenkin palvelujen tarjoamisen näkökulmasta poikkeuksellista ajattelua. Harhaista olisi myös ajatella, että museot saavuttavat jo 100 % mainituista kohderyhmistä.

Epäilemättä nykyisessä pääkäyttäjäryhmässä saavutettavuus jää reilusti alle 50 %, vaikka tästä ei tutkimuksia ole tehtykään. Ei myöskään ole niin, että tämän kohderyhmän saavutettavuuden parantamiseksi ei tarvitse enää tehdä mitään, koska palvelut näyttävät kohderyhmäajattelun ulkopuolelle jäämisestä huolimatta olevan kunnossa.

Niin kauan kun kohderyhmän saavutettavuuden aste jää alle 100 prosentin, jotain on mahdollista ja syytäkin tehdä. Mainitsemiini kohderyhmiin kuuluva emeritusprofessori Sixten Korkman nosti taannoin Ylen haastattelussa esiin ajatuksen, että osa teattereiden tai orkesteriesitysten paikoista voisi olla korkeamman taloudellisen kynnyksen takana eli kohdistettuna ihmisille, jotka olisivat valmiita maksamaan siitä, että pääsylipun saisi nykyistä lyhyemmälläkin varausajalla. Lyhyempi varausaika olisi tarpeellinen niille henkilöille, jotka aikataulujensa tai toimintatapojensa vuoksi eivät pysty sitoutumaan nykyisiin pitkiin varausaikoihin. Haitaksi ei olisi, jos palvelujen sisältö huomioisi samalla ne tarpeet, jotka vaurastuminen on mahdollistanut ja joihin käyttäjä on tottunut.

Korkmanin ajatus ei nostanut vastaavaa keskustelua kulttuurin rahoittamisesta kuin toisen taloustutkijan eli Pasi Holmin samoihin aikoihin tekemä esitys kysyntälähtöisestä kulttuurin avustamisesta (ks. edellinen blogipostaukseni). Tarvetta keskustelulle kuitenkin olisi.

Meille kulttuuritoimijoille keskustelu taloudellisen eliitin saavutettavuuden parantamisesta tuntuu vieraalta ja nostaa esiin kysymyksiä etiikasta tai siitä, mitä julkisin varoin tuettujen laitosten on luvallista tehdä. Väitän kumminkin, että kaikki esiin nousevat syyt sille, ettei museo- tai muita kulttuuripalveluja voisi kohdentaa myös taloudellisesti hyvinvoiville ihmisille, ovat tekosyitä.

Palvelujen erilaistaminen ja upgreidaaminen ovat arkipäivää, eikä kukaan ainakaan etiikan tai verovarojen käytön näkökulmasta kyseenalaista sitä. Hotellien, ravintoloiden, lentokenttien ja myös konserttien tai jääkiekkopelien lounget ja VIP-alueet ovat hyvä esimerkki. Näiden palvelujen tarjoaminen on myös kannattavaa. Tähän viittaa mm. se, että jalkapalloliitto on nostanut erityiseksi ongelmaksi sen, ettei meneillään oleva Olympiastadionin remontti tuo vieläkään mukanaan aitioita tai muita VIP-alueita.

Kannattavat palvelut näkyvät kaikille parempina sisältöinä. Nämä puolestaan lisäävät palvelujen saavuttavuutta kaikkien kohderyhmien osalta. Kukaan ei kyseenalaistane näkökulmaa, että sisällöt lopulta ratkaisevat saavutettavuudessa enemmän kuin matalammat kynnykset.

Nyt on aika museolle, joka parantaa saavutettavuuttaan upgreidaamalla palvelunsa. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien museoiden olisi näin tehtävä. Virkistävää kuitenkin olisi, jos edes yksi tekisi. Vaikkapa pop-up-hengessä.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Kuinka miksata museossa? Toulouse 10.-14.11.2016

Ryhmät esittäytyvät MuseoMixin avauspäivänä. Kuva: Janne Tielinen/SML

Suomen museoliitto on mukana kolmivuotisessa (2014–2017) The Creative Museum -projektissa, jossa kartoitetaan ja kehitetään uusia ja luovia toimintatapoja museoiden käyttöön. Suomen museoliitto on yksi projektin yhdeksästä partnerista. Museoliiton projektisuunnittelija Janne Tielinen ja Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi Mona Taipale osallistuivat Ranskan Toulousessa järjestettyyn MuseoMix-tapahtumaan osana projektin yhteistyötä.

Musée Saint-Raymond. Kuva: Mona Taipale

Viikonlopun yli kestävä MuseoMix on alun perin ranskalainen tapahtumakonsepti. ”Miksaustapahtumassa” museon tilat ja kokoelmat ovat miksaajien käytössä, ja tuloksena voi syntyä esimerkiksi uusia sovelluksia, pelejä, yleisötyön muotoja tai palvelukonsepteja. Kyse on paljolti myös toimintojen kokeiluista ja ideoiden testaamisesta museoympäristössä. Tapahtuman järjestäminen ja siihen osallistuminen vaatii avoimuutta, mutta myös rohkeutta hypätä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Toulousessa MuseoMix-tapahtuman ympärille oli rakennettu koulutus, johon osallistuimme muiden Creative museum -projektin edustajien kanssa. Ensimmäinen tapaamisemme oli päivää ennen MuseoMix-tapahtuman alkamista. Päivän aikana tutustuimme toisiimme ja MuseoMix-tapahtuman keskiössä olevaan museoon, Musée Saint-Raymondiin. Antiikin löydöksiä esittelevä museo sijaitsee Toulousen keskustassa. Museon esillepano oli melko perinteinen vitriineineen ja runsaine teksteineen. Uutta teknologiaa oli tuotu jonkin verran muun muassa kolikoiden esittelyyn.

Musée Saint-Raymondin kellarikerroksen sarkofageja ja Musée Saint-Raymondin veistoksia. Kuvat: Janne Tielinen/SML

Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului myös tutustumisvierailu Ranskan suurimpaan Fablabiin eli yhteiskäytössä olevaan laboratorioon, jossa on työtilojen ja erilaisten välineiden lisäksi laitteita 3D-skannaukseen, laserleikkaukseen ja robotiikan kehittämiseen. Saimme kuulla, että osa tämän Fablabin työvälineistä siirretään erillistilaan MuseoMix-tapahtuman läheisyyteen viikonlopun ajaksi. Näin osallistujilla olisi mahdollisuus hyödyntää tekniikkaa ja välineitä erilaisten prototyyppien tekemisessä. Kuulosti jo lupaavalta.

Artilect Fablab, Toulouse. Kuva: Mona Taipale

MuseoMixiin osallistuvat eivät tavallisesti ole taustoiltaan museoalan ammattilaisia, ja näin oli myös Toulousessa. Tapahtumaan oli valittu yli 200 hakijan joukosta 36 henkilöä. He olivat joko koodareita, sisällöntuottajia, viestijöitä, makereita, graafisia suunnittelijoita tai konseptisuunnittelijoita. Ensimmäisenä päivänä osallistujat tiimiytyivät idean ympärille, ja muodostuneet ryhmät lähtivät kehittämään valitsemaansa museonäyttelyn osa-aluetta. Jokaisessa ryhmässä oli yksi kunkin osaamisalueen edustaja, eikä tuplarooleja saanut olla.

Meistä museoihmistä koottu porukka tosin muodosti etukäteen sovitusti yhden tiimin. Olimme tavallaan kaksoisroolissa: tutustuimme Museomix-konseptiin ja tarkkailimme muita, ja samalla osallistuimme itse. Seurueemme oli melko sekalainen joukko, mutta tiimiytyminen onnistui loistavasti ja roolit löytyivät luontevasti. Esimerkiksi Monasta tuli viestijä ja Janne otti vastaan haasteen ryhmän makerina.

Ryhmä Hero des Lyres tiimipalaverissa ja Creative Museum -ryhmä eli Team Babylon lepposissa lauantain tunnelmissa. Kuvat: Janne Tielinen/SML

Miksauskohteeksemme muodostui yksi museon vitriineistä, joka esitteli antiikin ajan arkisia esineitä kuten lasten leluja, pelivälineitä ja esimerkiksi hiuspinnejä. Esillepanon yhteys muuhun näyttelyyn ja kokonaiskuva eivät mielestämme välittyneet kävijälle, joten päätimme jalostaa ideaa esineiden ympärille rakentuvasta sovelluksesta. Yhdessä, joskin tiukan väännön jälkeen, päätimme linkittää nykytekniikan antiikin ajan Tabula-nimiseen peliin, ja ryhdyimme kehittämään virtuaalista nopanheittoa. Toteutus käynnistyi.

Luoviminen muiden intensiivisesti työskentelevien ryhmien joukossa ja viikonlopun mittainen tapahtuma-aika pakottivat tarttumaan asioihin heti, reagoimaan nopeasti, hakemaan yhteistyökumppaneita, työskentelemään silloin kun oli tarve ja lepäämään silloin kun ehti. Apua oli aina tarjolla. Kun tarvitsimme koodaria tai videoeditoijaa, löysimme sellaisen. Kehittäminen ei jäänyt kiinni siitä, ettemme osanneet jotakin.

Iltaisin tiimit kokoontuivat yhteen kertomaan, miten kukin on edistynyt omassa projektissaan. Esittelyt tehtiin videoiden muodossa. Oli hienoa seurata muiden tiimien projektien edistymistä. Samalla pääsimme arvioimaan omaa työtämme ja miettimään, kuinka voisimme kehittää ideaamme. Työtahti kiihtyi etenkin viikonlopun jo kääntyessä sunnuntain puolelle, mutta vähäisistä yöunista huolimatta fiilis oli kaiken valmistuessa miltei euforinen. Prototyyppi läpäisi testaukset ja toimi!

Kaikki parhaat prototyypit tehdään pahvista! Se toimii sittenkin! Kuvat: Janne Tielinen/SML

Viimeisenä tapahtumapäivänä eli sunnuntaina museoon tulvi ihmisiä katsomaan, mitä olimme saaneet aikaiseksi. Kuhina museossa oli kova eikä tungokseltakaan vältytty. Oli palkitsevaa, kun kehittämämme nopanheittosovellus Les dés sont joués/The Die is Cast/Alea iacta est herätti kaikenikäisten kävijöiden kiinnostusta. Myös muiden ryhmien kookkaat, värikkäät tai äänekkäät sekä tekniikalla ja ohjelmistoilla ladatut prototyypit keräsivät ihmisiä testaamaan ja keskustelemaan toteutuksista.

Kokonaisuudessaan kaikki ryhmät olivat onnistuneet projekteissaan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi museopalvelu, jossa saisit suunnitella itsellesi oman sarkofagin? Idean toteutuksesta vastasi ryhmä nimeltään YODO (You Only Die Once). Luovuutta ja taitoa edusti myös ryhmä Hero des Lyres, joka toteutti projektissaan Guitar Hero -tyyppisen pelin antiikin ajan soittimien ja musiikin ympärille. Peliohjelmiston lisäksi ryhmä valmisti viikonlopun aikana myös peliohjaimina toimineet instrumenttien prototyypit.

Sunnuntaina yleisöä riitti tungokseen asti. Kuvat: Janne Tielinen/SML

MuseoMixin idea tiimiyttää eri alojen osaajia ja antaa heille vapaat kädet toteuttaa ideoitaan museossa on upea. Idean jalostaminen ja sisältöjen paketointi asiakaslähtöiseksi konseptiksi sekä kokonaisuuden tarjoaminen yleisölle hauskassa ja ymmärrettävässä muodossa 2,5 päivässä tarjoaa ryhmille todellisen haasteen. Intensiivinen työskentelytapa, yhteistyö, kommunikointi ryhmän sisällä ja ryhmien välillä sekä vapaaehtoistyöntekijöiden kesken on tapahtuman sujuvuuden ja viihtyvyyden kannalta olennaista. Toulousessa kaikki onnistui. Tapa, jolla saimme osallistua, kokeilla ja tehdä itse kartutti omaa osaamista ja antoi samalla uusia näkökulmia museoiden tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Musée Saint-Raymondin johtaja Évelyne Ugaglia kertoi tapahtuman päätöstilaisuudessa, että museo on rakentanut ympärilleen yhteisöä osittain sekä perusnäyttelyn uudistusta että MuseoMix -tapahtumaa varten jo kolmen vuoden ajan. Näyttelyuudistuksen kynnyksellä olevan museon johtaja tuntui kuitenkin olevan tyytyväinen, sillä seitsemän MuseoMix-tiimiä muokkasi yhden viikonlopun aikana heille seitsemän uutta ideaa ja konseptia, joilla lähestyä kokoelmia, näyttelyä ja museon tiloja. Yhteisöissä on voimaa.

Suomen museoliitto järjestää 2.6.2017 Creative Museum -työpajan, jossa syvennytään MuseoMix-konseptiin. Kuka tarttuu haasteeseen?

Arpa on heitetty, alea iacta est!

Kirjoittajat

Mona Taipale on Lappeenrannan taidemuseon amanuenssi ja Janne Tielinen Suomen museoliiton koulutus- ja kehittämispalveluiden projektisuunnittelija

***

Lisätietoja Suomessa toimivista maker-yhteisöistä, tiloista ja muista toimijoista

Lisätietoja maker-kulttuurista: https://en.wikipedia.org/wiki/Maker_culture
Suomessa toimivat maker-tilat ja hacklabit: http://hacklab.fi
Helsingin kaupunginkirjaston kaupunkiverstas: http://www.kaupunkiverstas.fi
Aalto-yliopisto: http://addlab.aalto.fi

Suomiko tukemaan Louvrea?

Kulttuurin rahoitus puhuttaa kansaa. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä sanoo, ettei kulttuurin arvoa voi mitata vain käytön perusteella.


Tutkimusjohtaja Pasi Holm laittoi vauhtia kulttuurirahoituskeskusteluun esittämällä, että rahoituksen perusteena pitäisi olla kysyntä eikä tarjonta. Alun perin Holm esitti näkemyksensä Taloustutkimuksen Kumpi kannattavampi: Tavastia-klubi vai Musiikkitalo -blogipostauksessaan joulukuussa 2016.

Blogin innoittimena oli huomio siitä, että Tavastian ja Musiikkitalon liikevaihto on suurin piirtein samaa tasoa, mutta Tavastia tekee mukavaa taloudellista voittoa, kun Musiikkitalon talous rämpii vuodesta toiseen pakkasella. Tästä yksittäisestä huomiosta Holm tekee yleistyksen ”ylevien periaatteiden ja taloudellisen kannattavuuden negatiivisesta korrelaatiosta”. Tämä tarkoittaa Holmin mukaan sitä, että ”mitä tärkeämmillä ”ylevillä periaatteilla” liiketoimintaa perustellaan, sitä huonompi on yleensä taloudellinen kannattavuus”. 

Holmin blogi ottaa joko sattumalta tai suunnitellusti kantaa myös meneillään olevaan kulttuurin valtionrahoituksen uudistamiseen. Syksystä 2016 koolla olleet kulttuurin asiantuntijat ovat käyttäneet huomattavan määrän aikaa ja kokoustarjoiluja pohtiakseen, millä perusteella kulttuuria pitäisi rahoittaa tai mitä kulttuurirahoituksella pitäisi saada aikaan. Yleviä periaatteita ja niihin liittyvää negatiivista korrelaatiota ei ole termeinä mainittu, mutta ei Holmin teoria näissäkään pöydissä vieras ole. Siitä on puhuttu taiteellisena riskinä.

Vaikka toisin voisi kuvitella, taiteellinen riski ei tarkoita sitä, että taiteessa otetaan riski, vaan se tarkoittaa taloudellista riskiä, joka otetaan, kun produktioihin lähdetään taide/sisältö ja siten pääosin taiteilijan/sisällön tuottajan oma tarve edellä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi näyttelijöiden osalta sitä, että taiteellinen riski ei ole lähteä mukaan Luokkakokous 3 -elokuvaan, vaikka termi siihen viittaisikin. Sen sijaan taiteellinen riski on lähteä Jumalan teatteri kakkoseen, koska seurauksena on oletettu taloudellinen katastrofi.

Keskeisimpiä kulttuurirahoituksen kysymyksiä ovatkin seuraavat: kenen pitää kulttuurituotantoihin liittyvät taloudelliset vastuut kantaa ja millä perusteella kulttuuria yleensä pitäisi rahoittaa? Holm esittää malliksi kysyntälähtöisyyttä. Julkisesti rahoitettaisiin sitä, mille on kysyntää. Kysynnän määrittäisivät asiakkaat, eli kulttuurilaitos saisi sitä enemmän julkista rahaa, mitä enemmän se saa palveluilleen käyttäjiä. Käyttäjillä Holm viittaa teatterissa, konsertissa tai museossa käyviin henkilöihin.

Blogi on herättänyt ansaittua huomiota sosiaalisessa mediassa erityisesti sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat nosti sen jutuksi 11.1.2017 otsikolla Kulttuurin tuki täysin uusiksi, ehdottaa taloustutkija Pasi Holm: julkista rahaa sinne, minne ihmiset oikeasti haluavat mennä. Lehti vauhditti keskustelua nostamalla aiheen vielä pääkirjoitukseen seuraavana päivänä.

Ymmärtäjiä Holm ei juurikaan ole käydyssä keskustelussa saanut. Onkin niin, että Holm antoi vastauksen joko tuntematta tai pohtimatta kysymystä. Vastaukseen sisältynyt talousmiesten perisynti oli se, että kulttuuri nähdään synonyymina kulttuurimatkailulle, jossa tarve mitataan kävijöinä. Jos tällä mittarilla rahaa jaetaan, kovin paljon ei kulttuuririentoihin Kehä III ulkopuolelle paikkoja jää. Perusteen onttous tulee ehkä parhaiten esiin, jos mietitään kulttuurirahoituksen jakamista EU:n tasolla. Jos EU:ssa kulttuurirahat jaettaisiin kävijämittarilla, Suomessakin olisi hyväksyttävä se, että yhteiset museorahamme suunnattaisiin Louvreen.

Toinen blogissa ja yleisesti kulttuurirahoituskeskustelussa tehty virhe on se, että kulttuurin julkinen rahoitus nähdään samana kuin valtionrahoitus. Kulttuurin julkinen rahoitus tulee enimmäkseen kunnilta. Esimerkiksi museoalalla valtion rahoituksella katetaan kuluista noin 20 %.

Kulttuurin julkisen rahoituksen kehittämisessä tämä on ehdottomasti pidettävä mielessä. Useissa tapauksissa valtionrahoitus on vain toimiva rohkaisu muille rahoittajille. Jos rohkaisu jää antamatta, monen kulttuurilaitoksen valot sammuvat. Lienee kaikille selvää, että tämän seurauksena Kehä III:n ulkopuolella säästyneet paikalliset kulttuurirahat virtaavat Helsinkiin samalla innolla kuin valmiutemme on rahoittaa Pariisin tarjontaa. Kulttuurin kokonaisrahoitus lähtisi syöksykierteeseen.

Kolmas blogissa esitetyn kysyntälähtöisen rahoitusmallin ongelma on se, että kulttuurin merkitystä tai tarvetta on mahdoton määritellä käyttöön perustuvan kysynnän mukaan. Esimerkiksi nykytaiteella, arkistoinnilla tai kulttuuriperinnön tallentamisella kokonaisuudessaan ei ole käyttäjiä silloin, kun teosta tehdään tai materiaalia laitetaan talteen. Myöhemmin niille löytyy käyttäjä – tai sitten ei löydy, mutta haluan uskoa, että kysyntää niille tästä huolimatta on. Hieman synkkä näkymä ainakin näin itsenäisyyden juhlavuonna olisi se, ettei suomalaiselle kulttuurille ja kulttuuriperinnölle ole kysyntää.

Holmin blogin nostamassa keskustelussa professori Pekka Mattila kehottaa kulttuuriväkeä myös katsomaan peiliin, jos kuva rahoituskeskustelusta ei miellytä. Hän toteaa Facebookissaan: ”On osittain alan omaa syytä, että monet toimijat ovat yrittäneet kujerrella itselleen rahoitusta terveys-, hyvinvointi- ja talousväittein. Taide ei sivistysyhteiskunnassa tarvitse välinehyödyn kautta tapahtuvaa oikeutusta. Se on yhtä keskeinen kuin monet yövartijavaltion piiriin lasketut suojelu- ja turvallisuustehtävät. Kun tämä logiikka murtuu, olemme vaarallisessa luisussa kohti hömppä- ja lavasteyhteiskuntaa, jossa totuudellisuus ja kriittisyys kuihtuvat.”

Hyvin sanottu, ja epäilemättä kritiikki osuu sekä omaan nilkkaani että koko alan nykyiseen tapaan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun kulttuurin merkityksestä. Alan sisällä toimien ”itseisarvoinen tehtävä” tai ”yövartijuus” tuntuvat vain kovin heppoisilta argumenteilta puolustaa alan julkista rahoitusta sosiaali- ja terveysmenojen kasvun puristuksessa.

Tehty valinta on kuitenkin ainoa oikea, sillä päättäjien mahdollisuus kuunnella ja heidän malttinsa odottaa ajan myötä näyttäytyviä vaikutuksia on liian usein hissimatkan ja maksimissaan vaalikauden mittainen. Toisaalta valinta on henkistä laiskuuttamme. Emme ole riittävästi miettineet konkreettisia argumentteja muusta kuin välittömän tai välinehyödyn näkökulmasta. Tähän alkaa olla viimeistään nyt aika. Argumenttien löytämiseksi voisimme katsoa kulttuuri- ja talousalan ulkopuolellekin. Kiintoisaa olisi esimerkiksi tietää, miten seurakunnat uskontokunnista riippumatta perustelevat hautausmaiden tärkeyttä.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Soveltava historiantutkimus on museoiden vahvuus

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä museoiden olisi hyvä keskittyä soveltavaan historiantutkimukseen.

Petri Hakkarainen lanseerasi Helsingin Sanomien kolumnissaan (HS 10.1.2017) uuden käsitteen: sovellettu historia. Käsite oli ainakin minulle uusi. Hän viittasi kirjoituksessaan Harvardin yliopiston tutkijoihin Graham Allisoniin ja Niall Fergusoniin, jotka ovat ehdottaneet, että Valkoiseen taloon tarvittaisiin menneisyyden asiantuntijoita. Washingtoniin olisi perustettava historiallisten neuvonantajien neuvosto taloudellisten neuvonantajien neuvoston rinnalle.

Historian neuvojien tehtävänä olisi ilmeisesti antaa rautalankamallisia (mahdollisesti twiitin mittaisia) raportteja historiallisista taustoista ja syy ja seuraus -suhteen logiikasta päätöksenteon tueksi. Nykyisten historianoppineiden taidot eivät Harvardin tutkijoiden mielestä tähän riitä. He ehdottavat uutta oppiainetta eli sovellettua historiaa, joka suhteutuisi akateemisen historian tutkimuksen opintoihin samoin kuin insinööriopinnot suhteutuvat akateemisiin fysiikan opintoihin.

Kuten Hakkarainen kirjoittaa, ehdotus on poleeminen. Ehdotus ja historiatiedon käyttöön liittyvä huomio eivät kuitenkaan ole vitsejä. Historiatutkimuksen tuloksena saadun tiedon käyttöön ei varmastikaan kiinnitetä riittävästi huomiota.

Tämä näkyy heti historiatutkimuksen ensiaskelissa: tutkimusaiheet valitaan pääosin tutkijan oman tiedontarpeen näkökulmasta. Pääsääntönä pitäisi olla ulkopuolinen tarve (sanoisinko asiakastarve). Nykyiseen käytäntöön ohjaa historiaopintojen perinne, jossa graduaiheet valitaan näkökulmalla ”minua kiinnostaa”. Tuloksena on lukemattomia selvityksiä, jotka ihan kivasti avaavat esimerkiksi sitä, kuinka talvisota näyttäytyi Etelä-Afrikan lehdistössä.

Tilanne ei tiedon tarvelähtöisyyden osalta muutu paljoakaan jatko-opintojen aikana. Lisensiaatti- ja väitöstyöt rahoitetaan yliopistojen tai säätiöiden varoilla. Nämä tahot ovat tarkkoja siinä, etteivät puutu akateemiseen vapauteen, joka sisältää myös tutkimusaiheen valitsemisen vapauden. Insinööritieteissä homma painottuu päinvastoin. Jo gradu-/diplomityövaiheessa on kunniaksi, jos tiedolle on ulkopuolinen tarvitsija, joka osoittaa tarpeensa vähintään rahoittamalla tutkimusta. Usein tämä tarve osoitetaan myös tarjoamalla tekijälle työpaikka sekä tutkimuksen ajaksi että sen valmistuttua.

Tutkimustyön ja -tiedon tarvelähtöisyyteen liittyvät erot näkyvät humanististen ja teknisten tieteiden osalta myös opintojen jälkeen. Humanistien akateeminen vapaus jatkuu työmarkkinoilla, ja teknisistä tieteistä valmistuneet sidotaan työpaikkojen normeihin ja sääntöihin.

Tutkimus on yksi museoiden perustehtävistä. Se on myös tehtävä, josta museoiden nykytila-analyyseissa ollaan oltu huolestuneita. Tutkimustyön ja erityisesti perustutkimuksen määrää on pidetty liian vähäisenä. Perusteina on käytetty julkaisujen määrän laskua ja työajan käytön vähentymistä.

Museoissa tehtävästä tutkimustyöstä puhuttaessa unohdetaan liian usein luettelointi, jonka määrä on digitalisaation edetessä ennemmin lisääntymään kuin vähenemään päin. Lieneekö unohtamisen syynä se, että luettelointityö on mitä suurimmassa määrin soveltavaa historiantutkimusta, jota ei aidoksi historiantutkimukseksi tunnisteta. Luetteloinnin lisäksi museot tekevät soveltavaa historiantutkimusta myös näyttelyjen tuottamisessa ja tietopalvelutyössä.

Museoiden on ehdottomasti keskityttävä soveltavaan historiantutkimukseen. Perustutkimus on yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten tehtävä. Parantaaksemme onnistumistamme soveltavassa tutkimuksessa tai historiasovellusten tuottamisessa meidän on tiivistettävä yhteistyötä yliopistojen ja mahdollisten muiden tutkimustahojen kanssa. Heille on tarjottava hyviä aiheita ja rohkaisua kysyä museoilta, mitä tarvitaan.

Kunnallisvaalien lähestyessä meidän on hyvä myös järjestää tilaisuuksia, joissa annamme oleville ja tuleville kunnanvaltuutetuille riittävät taustatiedot paikkakuntamme historiasta ja siihen pohjautuvista arvoista ja kulttuurista. Huono tavoite ei myöskään ole se, että tuotteistamme palveluksemme toimia menneisyyden konsultteina ja palkkaamme konsulentit tätä hommaa edistämään.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri