Saimaannorpan syömisestä ja mustista joutsenista

Kuva: Eero Ehanti

”Voisiko norppaa syödä?”, kysyi museoihminen Olavinlinnassa Museopäivien gaalaillallisella. Anteeksi kuinka? Eero Ehanti pohtii, mistä muutos alkaa ja mihin se voi johtaa.

Norpansyöntiin liittyvä kysymys lähentelee jo Nassim Nicholas Talebin teorian mustaa joutsenta, sellaista asiaa, jota ei pitäisi olla mutta on kuitenkin. Talebin mukaan juuri mustat joutsenet eli täysin ennakoimattomat asiat tai tapahtumat mullistavat maailmaa ja saavat suurimmat kehityskulut
aikaan. No, norppaa ei syödä, sehän on erittäin uhanalainen eikä taitaisi selviytyä enää ilman ihmisen apua. Ja vaikka syötäisiinkin, ei se maailmaa mullistaisi. Mutta eipä ollut tullut mieleeni edes pohtia asiaa ennen kuin arvon kollega asian ääneen lausui. Mikä näkökulma suojelukohteeseen, matkailuvalttiin ja paikalliseen erikoisuuteen!

Museopäivien kutsuluennoitsija Carlos Fernandesin mukaan tarina on parempi kuin totuus, mutta autenttista pitää olla samoin kuin omiin vahvuuksiin keskittyvää. Lisäksi perinteitä on uudistettava, löydettävä uutta twistiä kuljettamassa kulttuuriperintöä kohti tulevaisuutta relevanttina ja
hauskana. Pelkkä fakta ei riitä, pitää saada jotakin enemmän.

Pratt, Hugo 1997. Corto Maltese - Kertomus Venetsiasta.
Jalava, s. 61

Kuva: Eero Ehanti

Olen samaa mieltä. Tarina avaa oven tietoon, samoin kuin leikkimielinen elämys. Venetsian Arsenalen ulkopuolella olevat leijonaveistokset ovat kiinnostavia, koska siellä sarjakuvasankari Corto Maltese tutki yhden leijonan kylkeen raapustettuja skandinaavisia riimuja. Tarina ja totuus sekoittuvat hedelmällisesti ja historian ovet lennähtävät auki viikinkiaikaan ja ties mihin. Louvresta pieni kävijä muistaa porraskaiteen jalkalistaa pitkin liukumisen ja piiloleikit, joiden lomassa Mona Lisa ja muumiot jäävät mieleen. Aikuisempi kävijä ottaa ennen näyttelysaliin astumista aisteja terävöittävät seitinohuet, jotka edesauttavat tavoitteen eli Stendhalin syndrooman saavuttamisessa.  Omakohtaisia tosielämän esimerkki tietysti kaikki. Keskiössä ovat tarinat ja elämykset, joiden kautta museokohteet sitoutuvat sekä historian jatkumoon että omiin kokemuksiin.

Norppaa ei Savonlinnassa tarjoiltu, eikä edes nähty huolimatta herpaantumattomasta tähyilystä tervahöyryn kannelta Museopäivien mainiolla retkellä. Toisin oli ennen, jolloin norppaa ilmeisesti riitti vaivoiksi asti kun kerran tapporahaakin maksettiin vielä 1900-luvulla. Hylkeen traani oli hyväksi, nahka luultavasti mainiota hansikasmateriaalia ja liha kenties hyvää. Mutta nämä perinteet eivät elä. Niitä ei kuljeteta tulevaisuuteen. Sen sijaan syödään lanttusupikkaita ja särää, kuten me Museopäivien vieraat teimme Lustossa ja Olavinlinnassa. Autenttista, paikallista – omiin vahvuuksiin keskittyvää. Nämä perinteet elävät, ne ovat valikoituneet kulkemaan eteenpäin.

Sellaiset perinteet, jotka eivät kulje elävinä eteenpäin, jäävät historiankirjoituksen ja muistiorganisaatioiden tallennettaviksi. Vastuu on valtaisa, säilytettävää tietoa ja materiaa riittää. Yhdessä olemme se jättiholvi, josta osaavat popularisoijat noukkivat ne hyvät tarinat yleisölle esitettäviksi. Vain häviävän pieni osa siitä kaikesta saavuttaa yleisön. Mitä tällöin kerrotaan ja näytetään? Ei ainakaan sitä, minkälainen maailma ennen oli, vaan se, mitä pystytään kertomaan olemassa olevan aineiston pohjalta, juuri kyseisissä olosuhteissa. Kertojalla on väliä, samoin kuin ajalla ja paikalla.

Liiallinen täydellisyydentavoittelu ja kaikkien näkökulmien huomioiminen johtaa toisaalta niin mutta toisaalta näin -tyyppiseen hetteikköön. Egon Friedell tiedostaa tämän Uuden ajan kulttuurihistoriansa esipuheessa: ”Mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen on kaikkialla pyritty”. Parempi valita näkökulmansa, tai puolensa, jos niin halutaan ajatella. Dantekin sijoitti puolueettomat Helvetin ulkopuolelle ikuisesti paarmojen ahdisteltaviksi. Kulttuuriperinnön popularisoinnissa on viisainta keskittyä hyviin tarinoihin, ehkä romantisointiikin, josta Fernandes puhui.

Elämykselliseen museokokokemukseen ei liity tieteellistä tarkkuutta, jonka paikka on muualla ja jonka pariin varmasti etsiytyy se joka sellaista etsii. Pääasia, että kipinä syttyy. Musta joutsen toimii, jos vain sellaisen jostakin keksii tuttua aihetta räväköittämään. Mutta ei, norpan syömisestä sellaista ei synny. Mutta otsikko herätti huomiosi, eikös vaan!

Eero Ehanti 

Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkö