keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Onko museoesineelle annettava taloudellinen arvo?

Museokokoelmien taloudellisen arvon määrittäminen on vaikeaa. Museoiden toimintaympäristö on muuttumassa nopeasti ja myös kokoelmien taloudellisia arvoja koskevia periaatteita ja käytäntöjä on tarkasteltava uudelleen. Edistäisikö annettu taloudellinen arvo kokoelmien säilymistä?

Museoalan perustotuuksiin ja -arvoihin kuuluu ettei kokoelmilla ole taloudellista arvoa. Tämän taustalla on periaate, jonka mukaan liitettäessä materiaalia kokoelmiin valinnassa painottuu konteksti ja kuinka hyvin se täyttää kokoelmapoliittiset päämäärät. Taloudellinen arvo ei kuulu näihin kriteereihin. Valinnan perusteet tekevät kokoelmiin liitetyistä materiaaleista korvaamattomia, joten taloudellisen arvon määrittelyä pidetään myös mahdottomana.

Museon omistamien ja edustamien materiaalien taloudellisesta arvosta puhuminen on itseisarvoisesti sopimatonta. Selvimmin tämä tulee esiin siinä, että museot kieltäytyvät antamasta arvioita taideteosten tai muiden materiaalien taloudellisesta arvosta. Käännämme nämä tietopalveluasiakkaat keräilijöiden, antiikkikauppiaiden ja gallerioiden puoleen.

Museoiden toimintaympäristö on muuttumassa nopeasti ja myös kokoelmien taloudellisia arvoja koskevia periaatteita ja käytäntöjä on tarkasteltava uudelleen. Perusteltua on arvioida, edistäisikö kokoelmille annettu taloudellinen arvo niiden säilymistä. Olisiko se vahva työkalu ennaltaehkäisevään konservointiin?

Sanonnan mukaan euro on paras konsultti. Epäilemättä olisi tehokasta viestintää jos voisimme sanoa, että kokoelmatilan vuotava katto on tuhoamassa taloudelliseltakin arvoltaan 10 miljoonan euron omaisuutta. Ainakin se pysäyttäisi enemmän kuin nykyinen viestimme, jossa vetoamme kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman materiaalin tuhoutumiseen.

On myös syytä kysyä, lisäisikö taloudellisen arvon kertominen ja arvioiminen materiaalin informaatioarvoa ja luettavuutta katsojan näkökulmasta? Taloudellinen arvo kiinnostaa kävijöitä, halusimmepa sitä tai emme. Erityisesti näin on taideteosten ja keräilyharvinaisuuksien kohdalla. Mikä lienee syy ettei taloudellista arvoa voi laittaa kontekstitietoihin ja esiin esittelymateriaaleihin, jos se tiedetään?

Tarvetta museokokoelmien taloudelliseen arvottamiseen näyttää olevan. Useimmissa tapauksissa voimme taloudellisen arvon myös antaa. Monelle esineelle tai teokselle taloudellisen arvon kokoluokan voi saada seuraamalla huutokauppoja ja keräilyesineillä käytyä kauppaa. Hinnan kaikille materiaaleille voi määritellä myös kulupohjaisesti. Vähimmäishinta muodostuu esineen tai materiaalierän kokoelmaan liittämisen maksuista kuljetus, puhdistus, dokumentointi- ja luettelointitöineen.

Luonnollisesti taloudellista arvoa voi arvioida myös synkän negaation kautta eli paljonko esimerkiksi kohteen uudelleen rakentaminen, entisöinti tai muu kuntoarvon palauttaminen maksaa, jos kohde tuhoutuu osittain tai kokonaan. Näin on saatu taloudellisen arvon kokoluokka esimerkiksi monille tuhopolton kohteeksi joutuneista kirkoista. Tätä taloudellisen arvon metodia ei kuitenkaan voi missään tapauksissa suositella.

Tällä hetkellä emme välttämättä ole aivan rehellisiä korostaessamme, että taloudelliset arvot eivät ole osa kokoelmatyötä. Luultavasti Schjerfbeck saa kokoelmatyössä enemmän huomiota ja näytteilleasettamisessa parempaa kohtelua kuin Innanen. Jos taloudellinen arvottaminen ei olisi osa kokoelmatyötä, myös kysymys vakuutusarvoista olisi turha. Millään teoksella tai esineellä ei olisi vakuutusarvoa tai sitten se olisi kaikilla sama.

Taloudellinen arvo ei luonnollisestikaan tarkoita, että sen perusteella edelleenkään arvioitaisiin materiaalin tärkeyttä osana museoiden kokoelmaa tai arvoa osana kansallista kulttuuriperintöämme. Taloudellisen arvon määrittely ei myöskään tarkoita, että materiaali vaihtaisi omistajaa jos joku lupaa maksaa määritellyn summan. Taloudellinen arvo ei ole sama kuin hinta.

Taloudellisen arvon määrittelyn esteenä on luultavasti pelkomme näiden tietojen väärinkäytöstä ja tämän arvon korostumisesta päätöksenteossa.

Ensinnäkin museotyötä vähemmän ymmärtävät päättäjät saattavat intoutua taloudellisesta arvosta liikaa ja saavat ideoita taloudellisen arvon muuttamisesta ensin hinnaksi ja sitten myyntituloksi. Näin saattaa tosin käydä ilman taloudellisen arvonmäärittelyn antamaa töytäisyäkin. Esimerkkejä löytyy jo USA:sta ja Euroopasta.

Amerikassa Detroitin kaupungin taidemuseon kokoelma lopulta säästyi yksityisen rahan avulla, mutta Englannissa Northamptonin kaupunki päätti myydä rahapulassaan museon kokoelmista egyptiläispatsaan 20 miljoonalla eurolla. Vastaavia aikomuksia on Englannin museoliiton selvityksen mukaan noin 10 %:lla sikäläisistä museoista.

Toinen vaara on, että taloudellinen arvo ymmärretään pääoma-arvona ja sitä käytetään perusteena arvioidessa, kuinka paljon yksittäisen rakennuksen ylläpitoon on varattava rahaa tai paljonko yksittäisen esineen, teoksen tai materiaaliryhmän säilyttämiseen kannattaa sijoittaa. Taloudellisen arvon määrittäminen ei poista sitä, että edelleenkin yhteisen kulttuuriperintömme tallentamiseen on käytettävä kaikki ne resurssit, joita tehtävä edellyttää.

Tämän pohdinnan tuloksena oma vastaukseni otsikon kysymykseen on: on.




Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

7 kommenttia:

  1. Oma vastaukseni otsikon kysymykseen on ei. Ensinnäkin jo siksi, että otsikko lähtee kategorisesta "on annettava" -asetelmasta, jolloin voidaan pohtia, miten tolkuton työ aiheutuisi miljoonien museo-objektien arvottamisesta. Mistä kaikesta se olisikaan pois?

    On ilmeistä, että taloudellinen arvo määräytyy nyt osin samoilla premisseillä kuin objektin museoarvo, eikä tätä - aivan totta Kimmo - aina haluta myöntää. Mutta arvon samansuuntainen määräytyminen on kuitenkin vallan eri asia kuin se, että taloudellinen arvo sinänsä vaikuttaisi museoarvoon. Schjerfbeck on kalliimpaa kuin Innanen, koska teosten ikä, laatu, maine, harvinaisuus jne tekijät ovat toisenlaisia – aika samasta syystä S:n teosten museoarvo on monissa museoissa korkeampi (vaikka Innasellakin on vannoutunut yleisönsä). Itse edustan museota, jossa museoarvo ei edes määräytyisi näin päin.

    Taloudellisen arvon määrittäminen on hidasta, epävarmaa ja aikaan sidottua: tänään määritelty arvo ei kestä kovinkaan montaa vuotta. Kokoelmien arvonnousu vaikeuttaisi taloushallintoa merkittävästi (esimerkiksi ruplan syöksy laskee venäläisen taiteen hintoja), koska varallisuudesta pidetään tarkkaa kirjaa. Säätiömuseoille arvonmääritys olisi erityinen ongelma, koska Säätiölaki lähtee siitä, että säätiön varat tulee sijoittaa tuottoa tuottavalla tavalla - tasearvoltaan suurten museokokoelmien säilyttäminen ei olisi tätä. Nämä ovat käytännöllisiä syitä kieltäytyä, periaatteellisia syitä on enemmän ja parempia.

    Johtamisen perussloganeihin kuuluu lause, vain se mitä mitataan, on tärkeää. Taloudellisen arvon määrittäminen kannustaisikin museoita ja niiden omistajia realisoimaan kokoelmiaan markkinoilla ja painottamaan tallennuksessa jälleenmyyntiarvoltaan merkittäviä kokonaisuuksia - kultaa, hopeaa ja arvomööpeleitä. Tällainen arvon määrittäminen edistäisikin vain tiettyjen objektien säilymistä ja vastaavasti vaarantaisi toiset. Arvon määrittäminen ohjaisi museoita muuttumaan yläluokan temppeleiksi - toki sitäkin voi pitää tavoiteltavana asiana, vaikka nähdäkseni se olisi ristiriidassa julkisen rahoituspohjan kanssa.

    Arvojen kertominen heikentäisi kokoelmaturvallisuutta ja kannustaisi hämärätekoihin: vaikkapa murtautumaan siihen kokoelmatilaan, jonka katto vuotaa. Taloudelliseen arvoon keskittyminen vinouttaisi alan osaamista, kun museoammattilaiset erikoistuisivat hinnoitteluun yhteiskunnallisesti painavamman osaamisen sijaan. Arvojen laskeminen voisi myös vaikuttaa avustuksiin, kun tilinpäätöksiä tarkastelevat päätöksentekijät vertailisivat esimerkiksi museon ja muiden kulttuuritoimijoiden taseita – museoiden kokoelmissa piilevä varallisuus kyseenalaistaisi toiminnan rahoittamisen. Pidän jälkimmäistä isompana riskinä kuin saamatta jääviä kattoremonttirahoja.

    Taloudellisten arvojen kertominen tai kertomatta jättäminen ei johda suoraan siihen, saadaanko avustus katon korjaamiseen vai ei. Esimerkissä mainitun 10 miljoonan tokaiseminen ei toki olisi minusta iso eettinen ongelma, mutta arvon laskeminen objektikohtaisesti olisi. Ihan yhtä vähän päivähoidon pitäisi joutua perustelemaan päiväkotilaisten tulevaisuudessa maksamia veroeuroja (varsinkaan lapsi kerrallaan eritellen) tai puolustusvoimien potentiaalisen miehittämisen aiheuttamia yksilökohtaisia transaktiokustannuksia. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on paljon muitakin arvoja kuin raha ja meidän pitäisi museoihmisinä tehdä työtä kulttuurin arvostuksen eteen.

    Kun asiaa miettii vähän syvemmin, euro on tässä epäkelpo mittari. Rahallahan ei loppujen lopuksi ole itsessään mitään sisäistä taloudellista arvoa, vaan se realisoituu vain silloin, kun tehdään kaupat. Miten rahayksikkö muka soveltuisi kokoelmien arvon mittariksi, jos teoreettisiakaan myyntiaikeita ei ole? Kokoelmien arvon määrittäminen jäisi tällöin halvaksi pr-kikaksi, jolla koetetaan vain tehdä vaikutus päätöksentekijöihin. Pr-työhön löytyy parempia ja kulttuuritoimijoille tahdikkaampia tapoja, joiden takia ei tarvitse laittaa museoetiikkaa uusiksi.

    VastaaPoista
  2. Hyviä näkemyksiä.

    Edelleenkin kuitenkin mietin Scjerfbeck/Innanen asetelmaa yksittäisen teoksen näkökulmsta. Olen siinä käsityksessä, että esineen ja teoksen museoarvon määrittää museokohtaisesti sen rooli osana kokoelmaa. Harvinainen esine saa eri museoarvon museossa, joka keskittyy harvinaisuuksiin kuin museossa, joka keskittyy tavallisuuksiin.

    Näin ei kuitenkaa taideta toimia. Scjerbeck saanee aina parempaa kohtelua kuin Innanen, vaikka saattaa olla niin, että Innasen työt ovat harvinaisempia. Selvää on, että taidehistorian näkökulmasta Innanen jää kai syystäkin palelemaan. Mutta jos museo on harkintansa perusteella ottanut kokoelmiin molempien taiteilijoiden työt, niiden vakuutusarvon erilaisuutta ei voi perustella muulla kuin sillä, että teosten taloudellisella arvolla on merkitystä ja se on määritelty keinolla tai toisella.Näin toki pitääkin tehdä, sillä hämärienkin markkinoiden kiinnostus Scjerfbeckiin on toista luokaa kuin Innasella.

    Taloudellista arvoa siis määritellään museoesineille paljonkin. Niitä ei kuitenkaan laiteta esiin ja osaksi kontekstitietoja. Tästä aiheesta käydään tai ainakin käytiin pariviikkoa sitten Museums Associationin Linked -ryhmässä keskustelua. Suurimmaksi esteeksi nousi mainitsemasi riski siitä, että varakaudet lisääntyvät. Englannissa tämä on todellinen huoli, sillä museoesineiden varkaudet ovat olleet kasvusuunnassa ilman taloudellisen arvon kertomistakin.

    En kuitenkaan näe estettä sille, että taloudellisen arvon määrittely otettaisiin yhdeksi kohdaksi museoarvon määrittelyä. Monessa tapauksessa se ei vaadi suuriakaan ponnistelua ja niissä tapauksissa, jossa vaatii, se voidaan jättää määrittelemättä. Kuten tehdään muidenkin tietojen osalta.

    Taloudellisen arvon määrittely osana museo-objetkin arvon määrittely, ei tarkoita sitä, että kokoelmat ja esineet pitäisi laittaa museo-organisaatioiden talouden kirjanpitoon. Normaali kokoelmakirjanpito riittäisi edelleen. Taloudellinen arvo olisi tasavertainen kontekstitieto muiden joukossa.

    Olen samaa mieltä siitä, että museotyön esiin tuomisessa on tahdikkaampiakin tapoja kuin kertoa asioista euro edellä. Tahdikkaiden tapojen löytämisellä alkaa olla kiire. Elämme talouden ylivallan aikaa ja päättäjien keskustelu kulttuuriasioissakin pyörii vaikuttavuudessa talouteen ja työllisyyteen - niin kansallisella kuin EU-tasollakin. Seuraavina vuosina on keskeistä perustella kaiken tärkeyttä ainakin poliittisessa keskustelussa em. mittareilla. Tässä keskustelussa euroa on vaikea välttää.

    VastaaPoista
  3. Tähän aiheeseen liittyen osoitteesta http://areena.yle.fi/tv/2396623 on YLE TV1:n uutien (30.1.2015) Salon taidemuseossa avatusta Nick Brandtin näyttelystä. Uutisessa taloudellisella arvo on tärkeä osa, kun vakuutellaan, että teokset ovat arvokkaita. Tosin teosten kulttuurihistorialliset ja muut arvot ovat vielä suuremmassa roolissa. Salon taidemuseon osuus uutisessa alkaa noin 16 minuutin kohdalla.

    VastaaPoista
  4. Vastataan nyt vielä, vaikka tätä keskustelua tuskin kukaan seuraa. Ainakin päätellen siitä, etteivät ICOM:in jäsenet edes nimettömänä puolusta etiikkaansa eikä taidemuseoväki sano mitään. Taidemuseoitahan tämä kai eniten koskisi.

    Minusta on kyseenalaista, olisiko taloudellisten arvioiden tekeminen eduksi edes julkisen rahoituksen kannalta. Ainakin se on kaksiteräinen miekka. Museo, joka haluaa 200 000 kattoremontin 10 miljoonan kokoelmalle, voikin löytää itsensä panttaamasta kokoelmiaan rakennuslainan vakuudeksi. Päättäjän näkökulmastahan tarjolla olisi houkutteleva rahoitusmalli, jossa museo voi rahoittaa itsekin remonttinsa. Näin ei toki käy, jos päättäjät arvostavat kokoelmaa muista kuin rahallisista syistä – eli silloin hekään eivät niitä hinta-arvioita tarvitsisi! Maailmalla museoremontteja on toki maksettukin vähemmän keskeisiä objekteja myymällä, mutta uskoakseni hintatietojen levittäminen voi myös tehdä siitä ikävän tavan. Edunvalvonnan ja talouden vauhdittaminen etiikasta luopumalla on juuri niin huono idea kuin miltä se kuulostaakin.

    Se, että hintatietoja kerrottaisiin saliteksteissä, tulkittaisiin moukkamaiseksi. Erityisesti näin ajattelisi se yläluokkainen taiteenystävä, joka oikeasti ymmärtää myös rahan päälle. Salon taidemuseon uutisesimerkissä teokset eivät ole museokokoelmista, vaan niitä myydään hyväntekeväisyyttä varten. Se on eri asia.

    Ennen kaikkea, museon kokoelmilleen määrittämä taloudellinen arvo olisi pelkkä arvaus. Hinnan esittäminen on järkevää, jos teosta koetetaan ja voidaan oikeasti myydä – ja silloinkin arvo määrittyy vain sillä hetkellä, kun kaupat tehdään. Museot toki kirjaavat luettelointitietoihin, millä hinnalla objekti on joskus vaihtanut omistajaa, mutta eivät arvaile sen nykyarvoa.

    Nähdäkseni hinnan arvaileminen ei tuo lisäarvoa objektille. Objektin arvottamiseen on jo olemassa parempia arvoluokituksen välineitä, eikä tietääkseni yhdessäkään arvioida mahdollista jälleenmyyntihintaa. Arvoluokituksen pohjana olevat kriteerit saattavat toki olla samantapaisia, joilla antiikki- ja taidemarkkinoilla pohditaan hintoja laskettaessa. Jos hinta olisi uusi arvoluokituksen kriteeri, se olisi päällekkäinen monen tutun kriteerin kanssa, mikä kai edellyttäisi mittarin uudenlaista tasapainottamista (ellei sitten vain halua elitistisempää arvoluokitusta).

    Miksi siis käyttöön otettaisiin mittari, joka arvioi objektia epämääräisesti vain yhdestä näkökulmasta, kun toimiva arvoluokitus tekee sen useammasta? Yhtä hyvin teokset voitaisiin pisteyttää sillä perusteella, mikä on niistä kaunein tai mistä yleisö kenties pitäisi eniten! Tällainen pisteytys olisi luultavasti ihan yhtä luotettava kuin museoammattilaisen tekemä hinta-arvio. Ja yhtä hyödyllinen.

    Taloudellisen arvon nostaminen arvoluokituksen keskiöön olisi hyödyllistä vain sellaiselle museolle, joka toimisi aktiivisesti taide- ja antiikkimarkkinoilla ostaen ja myyden teoksia. Tällöin voisi kuitenkin kysyä, olisiko kyseessä ensinkään museokokoelma? Museoille omaisuuttaan lahjoittaville olisi nimittäin erittäin huono signaali, jos he joutuvat pelkäämään museoiden myyvän lahjoitukset eteenpäin. Näin toimivassa museomaailmassa lisääntyisivät ehdolliset testamentit ja hankalasti hallittavat deponoinnit, joista museoväki on syystäkin pyristellyt eroon. Halutaanko lahjoittajien luottamusta museoinstituutioon rikkoa?

    On myös hyvä muistaa volyymi. Pelkästään taideteoksia on suomalaisissa museoissa noin 388 000 kappaletta. Jos yhden hinta-arvion tekisi varttitunnissa, pelkkien taideteosten hinnoittelemiseen menisi noin 60 henkilötyövuotta. Ja tämä työhän pitäisi uusia säännöllisesti markkinamieltymysten muuttuessa. Ehkä sen ajan voi käyttää muuhunkin, vaikkapa museon taloudellisen aseman vahvistamiseen? Kun tavallinen arvoluokituskaan ei ole museoissa työintensiivisyytensä takia yleistynyt, minusta ei ole edes realistista ryhtyä kokoelmia hinnoittelemaan. Turhan työn tunnistaminen on tärkeää myös talouden ja vaikuttavuuden kannalta. Pidetään vain ylpeinä kiinni siitä, että ”museokokoelmamme ovat korvaamattoman arvokkaita”.

    VastaaPoista
  5. Tosiaan tällä hetkellä debatin laatu kovasti korvaa määrää ja ainakin "ehdottoman ehkä" -mielipiteen kannattajan näkemyksiä kaivataan perusteluineen.

    Edelleenkin totetan, että en näkisi, että taloudellinen arvo olisi nostettava keskiöön vaan tietojen joukkoon. Kyllä Salon esimerkki minusta sen kertoo, että toimittajalle oli tärkeää Nick Brandtin teosten kokonaisarvon hahmottamisen näkökulmasta tietää teosten taloudellinen arvo (muiden arvojen joukossa).

    Jos arviosi tämän keskustelun seuraamisen määrästä osuu oikeaan, voimme jatkaa tästä pubissa tai vaikka sopivassa paneelissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kimmon ja Kallen kahdenkeskinen arvokeskustelu arvoista on kiinnostavaa. Kimmon toteamus, että taloudellisen arvon määrittelyä ehkäisee pelko näiden tietojen väärinkäytöstä ja taloudellisen arvon korostumisesta päätöksenteossa, ei mielestäni ole ihan turha. En toisaalta myöskään näe, että museokokoelmien tai -objektien taloudellisen arvon määrittely nostaisi niiden tai laajemmin museotyön statusta.

      Yleisölle tarjoamamme näkökulma museo-objekteihin ei nykyisellään siis perustu taloudelliseen arvoon, mutta perustuuko se ylipäätään mihinkään näkyvästi esiin tuotuihin arvoihin? Julkinen luettelointitietohan on pääsääntöisesti tappavan tylsää, eikä avaudu kenellekään kovin hyvin. Millä perusteella yleisön tai rahoittajien siis pitäisi arvostaa kokoelmia? Arvojen määrittelyyn museoilla on muita työkaluja, kuten Kalle huomauttaakin, mutta piileekö vika siinä, ettei niitä ole tarpeeksi käytetty? Mainitun arvoluokituksen tulokset eivät juurikaan ole lisänneet kokoelmien arvostusta suuren yleisön silmissä, koska arvoluokitus on museoiden kokoelmahallinnan sisäinen työkalu – tehty siis ihan muihin tarkoituksiin.

      Uskon että museoarvon määrittelystä ja esiin tuomisesta olisi apua. Kaikki tuntevat museoarvon käsitteen, mutta hyviä määritelmiä on vaikea löytää. (Museoalalla on ylipäätään vasta nyt herätty määrittelemään käsitteitä.) Mitä se siis oikeastaan tarkoittaa? Pian julkaistavassa merkitysanalyysimenetelmässä (Heikki Häyhä, Sari Jantunen & Leena Paaskoski 2015) museoarvo määritellään näin:

      "Museoarvolla tarkoitetaan objektin tai kokoelman arvoa museotyön kohteena, museolle ja museon
      käyttäjille, koko yhteiskunnalle. Museoarvo perustuu siihen, miten hyvin objekti tai kokoelma välittää
      niitä merkityksiä, joiden välittäjäksi se on museointiprosessissa valittu. Merkitysten määrittelyyn ja
      museoarvon määrittämiseen voidaan käyttää esimerkiksi merkitysanalyysimenetelmän merkityksen
      arviointikriteereitä. Yksittäisen museon näkökulmasta myös objektin sopivuus museon kokoelmaprofiiliin
      nostaa sen museoarvoa."

      Museoarvo muodostuu museointiprosessissa tunnistamisen, siirtämisen ja merkityksellistämisen kautta (Bohman 2003). Prosessissa objektista tulee museo-objekti ja kulttuurin ilmauksesta kulttuuriperintöä. Museo-objektin ja kulttuuriperinnön arvot pitäisi mielestäni määritellä lähtökohtaisesti toisin kriteerein kuin minkä tahansa muun ympärillämme olevan "tavallisen" objektin tai kulttuurin ilmauksen.

      Suomalainen merkitysanalyysimenetelmä ja sen ulkomaiset esimerkit Significance 2.0. (2009), Reviewing Significance 2.0 (2012) sekä Assessing Museum Collections - Collection valuation in six steps (2014) korostavat ja tarjoavat menetelmän museo-objektien museoarvon ja merkitysten määrittelyyn. Pian julkaistava suomalainen merkitysanalyysimenetelmä tuo museoarvon määrittelyn avuksi seitsemän kriteeriä: edustavuuden, autenttisuuden, historiallisen ja kulttuurisen merkityksen, yhteisöllisen merkityksen, elämyksellisen ja kokemuksellisen merkityksen, ideaalitilan sekä käytettävyyden ja hyödynnettävyyden. Merkitysanalysoimalla syntyy ymmärrettäviä tarinoita museo-objekteista ja niiden museoarvosta. Museo-objekteista tulee esimerkiksi todistuskappaleita ja lähteitä, ne välittävät tietoa ja merkityksiä, tuottavat identiteettejä, elämyksiä ja hyvinvointia. Niiden tehtävä on poikkeuksetta jokin muu kuin mihin ne alun perin on tehty. Käytännön esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi merkitysanalyysin avulla näkyväksi tehty museoarvo vaikuttaa museon sidosryhmiin, on jo olemassa. Jos ja kun museoiden tehtävä on tarjota identiteettien rakennusaineita, museoarvo tarjoaa siihen luultavasti parempia eväitä kuin rahanarvo.
      Terveisin Leena Paaskoski
      Luston intendentti ja ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen
      P.S. Tulen mielelläni mukaan, jos olette menossa pubiin.

      Poista
    2. Kiitos tästä Leena ja tervetuloa keskustelu- ja kaljarinkiin. Ajankohtainen kirja on siis tulossa ja museoarvon määrittelyn työkalut paranevat.

      Poista