 |
| Jyväskylän Valtiontalo on ollut väännön kohteena jo pitkään ja samalla rapistunut entisestään. Suojelu yksinään ei pelasta rakennuksia. Kuva: Halo Efekti |
Rakennuksen suojeleminen on ajatuksena kaunis, ja valitettavan usein suojeleminen jääkin vain kauniiksi ajatukseksi. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä toivoisi näkevänsä ajatusten sijasta tekoja. Suojellut rakennukset ansaitsisivat jatkoa tarinoilleen.
Kun joku sanoo ”Tämä rakennus on suojeltava”, merkitsee se tavallisesti kuulijalleen ja sanojalleen jotakin positiivista. Useimmat meistä ovat ylpeitä, jos jokin kohde on valittu siihen joukkoon, joka halutaan periyttää tuleville sukupolville esimerkkinä aikamme arvoista ja osaamisesta. Sitä ylpeämpiä olemme, mitä enemmän oma historiamme liittyy kyseiseen kohteeseen.
Museoissa työskentelevät ja kulttuuriperinnön suojelusta kiinnostuneet törmäävät usein myös toiseen asenteeseen, jossa rakennuksen ottaminen suojelun piiriin näyttäytyy ennen muuta uhkana. Todellisuus myös näyttäytyy vastakkainasetteluna, jossa museoväki on otsa rypyssä dynaamista vetovoimaisuus-kehitys-työllistämiskieltä puhuvan grynderin vastakappaleena tai jarrupalana. Väitän kuitenkin, että tässäkään tapauksessa kumpikaan osapuoli ei halua tuhota kulttuuriperintöä, vaan yksittäisen kohteen valinnasta ja erityisesti suojelun keinoista ollaan eri mieltä.
Molemmat edellä mainitut asenne-esimerkit voivat johtaa siihen, että rakennus suojellaan tai sitten ei. Lopputulostakaan ei voi ennustaa: rakennus säilyy tuleville sukupolville tai sitten ei. Sen, säilyykö rakennus todella tuleville sukupolville, ratkaisee vain ja ainoastaan se, löydetäänkö rakennukselle käyttöä tai oikeammin vielä uutta käyttöä. Useimmitenhan toiminta tai tarkoitus, johon rakennus on alun perin tehty, on jo loppunut tai muuttunut.
Inarissa pidetyillä museopäivillä Keski-Suomen museon museonjohtaja Heli-Maija Voutilainen totesi osuvasti, että ilman käyttöä jäävät suojellut rakennukset kääntyvät sekä suojelua ajavien että suojelua vastustavien tappioksi. Tästä on Jyväskylässä ja muualla Suomessa lukuisia esimerkkejä. Tyhjilleen jääneet ja rapistuvat suojellut rakennukset rapauttavat sekä museoväen että gryndereiden mainetta täysipäisinä ihmisinä.
Tämän lose-lose-tilanteen väistämiseksi kaikkien osapuolten pitäisi tehdä ankarasti töitä. Museoiden puolelta meillä on varmasti varaa rakentavampaan asenteeseen, jossa passiivisuuteen ohjaavasta suojelumääräyksen ajamisesta siirrytään aktiiviseen uuden käytön etsintään ja ideoimiseen. ”Tämä rakennus halutaan suojella” -näkökulman voi vaihtaa ”tälle rakennukselle halutaan löytää uusi käyttö” -asenteeksi.
Vastuu uuden käytön löytämisestä on molemmilla osapuolilla, mutta onnistumisen edellytykset ovat oletettavasti paremmat koulutetulla ja luovalla museoväellä. Grynderin idealistalla ei useimmiten ole muuta kuin rakennuksen ottaminen museokäyttöön.
Näkökulman muutos johtaa epäilemättä tilanteisiin, jossa kulttuurihistoriallisesti merkittävistä kohteista kaatuu väliseiniä, ja jopa rakennusten ulkonäköön tulee muutoksia. Mutta yhtä varmasti se johtaa tilanteisiin, joissa arvokkaaksi määritelty kohde säilyy entistä useammin aktiivisena yhteisönsä osana, joka säilyttää vanhaa ja luo uutta. Tämä on win-win.
Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri
Kiitos Kimmolle ajankohtaisesta kirjoituksesta! On perin outoa, että vaikka Suomi on allekirjoittanut niin UNESCOn kuin Euroopan neuvoston rakennusperintöön liittyviä sopimuksia, säätänyt maamme rakennusperintöä suojaavia lakeja ja asetuksia sekä muita säädöksiä, käytännössä rakennuksen suojelu ja siihen liittyvä kustannusvastuu ei useissa tapauksessa kuuluu käytännössä kenellekään. Käytännössä autioitumisen tuottaa usein joko organisaation ansaintalogiikka tai tekniikka. Suojelu ei suinkaan ole este rakennusten korjaamiselle ja syy tyhjenemiselle. Este on se, että korjausprosessit ovat niin raskaita ja tuottovaatimukset niin ylimitoitettuja, että ne nostavat kiinteistöjen hinnat korkeiksi, jolloin niiden käyttökustannukset/vuokrat karkaavat käyttäjien käsistä ja rakennuksista luovutaan. Näin on Jyväskylässä tapahtunut useille valtion kulttuuriperintöön kuuluville yliopistorakennuksille. Tällä hetkellä Seminaarinmäellä ja sen viereisellä Mattilanniemen kampuksella seisoo tyhjillään yhteensä 11 rakennusta, joista suurin osa on kulttuurihistoriallisesti merkittäviä RKY-alueen (rakennettu kulttuuriympäristö) arvokiinteistöjä. Ikävä esimerkki tästä on Jyväskylän seminaarin lehtorin, arkkitehti Yrjö Blomstedtin suunnittelema Villa Rana (ks. artikkeliamme http://tahiti.fi/04-2015/tieteelliset-artikkelit/yhtioittaminen-%E2%80%93-valtion-rakennetun-kulttuuriperinnon-haaksirikko/ ).
VastaaPoistaToinen ongelma on se, että nykyajan tekniikan (erityisesti koneellisen ilmastoinnin) tuominen rakennukseen, jossa sitä ei alun perin ollut, nostaa huimasti korjauskustannuksia (ja vuokraa). Verratkaa vaikka museoajoneuvoihin. Tuskin kukaan esim. vanhan 1930-luvun loistoauton omistaja rupea laittamaan siihen ilmastointia, turvatyynyjä jne. nykyautojen tekniikka – eikä niitä kukaan siihen vaadikaan! Miksi sitten rakennusperintöä kohdellaan aivan toisin?
On huomattava, että rakennusten korjaamisen tulee aina perustua tutkimukseen, jonka kautta yhteistyössä kiinteistön omistajan kanssa mietitään suojelun tavoitteet ja restauroinnin/korjaamisen periaatteet. Tästä on Jyväskylässä hyviä kokemuksia, mutta kun vuokrahinnat karkaavat käsistä olemmekin ongelmissa. Kukaan ei ole halukas ottamaan vanhaa rakennusta käyttöönsä. Toki meissä käyttäjissäkin on niitä, joiden mielestä vain uusi on kaunista ja parempaa. Silloin ei sen kummemmin nähdä vanhemman rakennuskannan rikkautta tai merkitystä yhteisölle.
Janne Vilkuna
Jyväskylän yliopiston museologian professori
Pirjo Vuorinen
Jyväskylän yliopiston tiedemuseon intendentti
Kiitos tästä näkökulman laajentamisesta. Kyllä tosiaan taitaa olla mielettömin tilanne se, että rakennus korjataan ja sen jälkeen se kustannusten karkaamisen vuoksi jää käyttöä vaille.
VastaaPoistaMuseovirasto on jo hyvän aikaa pyrkinyt toimintamalliin, jossa käyttöä, korjauksia ja muutoksia koskevia ratkaisuja haetaan aktiivisessa yhteistyössä kiinteistönomistajien ja -kehittäjien kanssa. Painopiste on tietysti valtion kiinteistöissä (joiden hyvä perinne on osin yhä tallella), mutta myös yksityisten kanssa näin toimitaan. Joidenkin kanssa jopa yhteistyösopimusten pohjalta. Myös yliopistojen kiinteistöyhtiöiden kanssa on tiiviit yhteydet.
VastaaPoistaViime aikojen näkyvämmistä yksityisistä hankkeista mainittakoon Raaseporin Billnäs, Turun Kakolanmäki ja aivan näinä aikoina vireille tuleva Helsingin päärautatieasema hallintosiipinen. Minulla on käsitys, ettei museokentällä tai muuallakaan ole aina hyväksytty Museoviraston liiankin joustavana pidettyä, jonkinlaiseen yhteiskunnan kokonaisetuun perustuvaa toimintaa ja linjauksia. Moitteita on tullut jopa korruptoitumisesta, HV-verkostoista nyt puhumattakaan.
Yhteistyöhakuisuus ei kuitenkaan tarkoita työmme tarkoituksesta tai etiikasta luopumista, pikemminkin päin vastoin.
Suojelupolitiikkaa on ajateltava ainakin osin uuksiksi. Myös itsemme takia, ei pelkästään siksi, että siihen on aikamoisia poliittisia paineita. Paineet ovat selvästi lisääntyneet viimeisten 10-15 vuoden kuluessa.
Mikko Härö
Kiitos hyvästä kommentista. Keskusteluahan tästä on selvästi syytä jatkaa.
Poista