Pohjoismaiset kollegat vierailulla

Asialistalla Pohjoismaat. Kuva: Johannes Jansson/norden.org

Pohjoismaisilla museoliitoilla on paljon yhteisiä asioita. Kimmo Levä kertoo kokemuksistaan pohjoismaisten museoliittojen tapaamisen jälkeen. 

Suomen museoliitto isännöi elokuun loppupuolella kokousta, johon osallistui museoliittojen johtajat kaikista Pohjoismaista: Arndis Bergsdottir Islannista, Tron Wigeland Nilsen Norjasta, Mats Persson Ruotsista ja Nils Jensen Tanskasta. Kokouksen tarkoituksena oli päivittää tiedot, mitkä ovat kunkin maan tämän hetken ja lähitulevaisuuden ajankohtaisimmat asiat ja tehtävät. Olisiko niiden toteuttamisessa hyötyä aikaisempaa tiiviimmästä pohjoismaisesta yhteistyöstä? Lisäksi tärkeässä roolissa oli henkilösuhteiden solmiminen, sillä lähes kaikissa liitoissa oli viime aikoina ollut henkilövaihdoksia ja merkittäviä rakenteellisia uudistuksia. Kukaan paikalla olleista ei muistanut tapaamista, jossa kaikki Pohjoismaat olisivat olleet edustettuina.

Ei ole yllättävää, että museoiden tulevaisuuteen liittyvät ajankohtaiset kysymykset ovat samankaltaisia kaikissa Pohjoismaissa. Talouskysymykset, museoiden aseman ja tehtävien muutokset sekä digitaalisuuteen liittyvät tekijänoikeuskysymykset ovat yhteisellä agendalla. Myös haasteet entistä kansainvälisemmän edunvalvonnan onnistumisessa ovat kaikille ajankohtaista. Yhteiselle esiintymiselle eurooppalaisissa yhteyksissä näyttää olevan sekä tarve että pieni pakkokin.

Erojakin tuli esille. Islannissa on meneillään muita maita suurempi rakenneuudistus sekä museoiden että museoliiton osalta. Molemmissa haetaan uutta roolia. Siellä on tekeillä myös lainsäädäntöuudistus. Tanskassa ajankohtaisinta on museolain laadinta ja sen voimaan saattaminen vuonna 2013. Norjassa tilanne oli museoiden talouden osalta poikkeuksellinen muihin Pohjoismaihin nähden. Museoihin investoidaan siellä huomattavat määrät kruunuja. Merkittäviä investointeja on joko tekeillä tai suunnitteilla kolmannekseen kaikista Norjan ammattimaisesti hoidetuista museoista. Ruotsissa viitisen vuotta sitten perustetulla uudella museoliitolla (Riksförbundet Sveriges museer) on vielä toiminnan rakentaminen osittain kesken, mutta vauhtia antaa museotoiminnan erittäin myönteinen vire länsinaapurissamme. Oli kiinnostavaa kuulla, että Ruotsissa ei tällä hetkellä perusteta uusia museoita. Sen sijaan yleisöesittelyt mahdollistavia kokoelmatiloja on rakenteilla useitakin.

Ruotsissa ja Norjassa oli viime vuosien aikana toteutettu merkittävät rakenneuudistukset, joilla museoyksiköiden kokoa oli kasvatettu huomattavasti. Norjassa uudistus oli toteutettu yhdistämällä museoita siten, että niiden määrä oli laskenut noin 300:sta reiluun 70:een. Norjalaisena miniminä on pidetty 8-10 henkilötyövuoden museokokoa. Ruotsissa museoyksikköjen kokoa oli kasvatettu lisäämällä yhteistyötä hallinnon, myynnin ja markkinoinnin tehtävissä. Molemmissa maissa uudistukset näyttäytyvät tällä hetkellä enemmän tulevaisuuden mahdollisuuksina kuin uhkina.

Talouskysymysten osalta Suomi näyttää menevän omaa polkuaan liittyen tuottavuuden mittaamiseen. Muissa maissa ei vastaavia hankkeita ole käynnissä. Valtionavun perusteisiin sen sijaan on lähes joka maassa tulossa muutoksia tai niitä oli juuri toteutettu. Valtionavustus oli sidottu joko minimihenkilömäärään tai muiden avustusten määrään.

Pohjoismailla on yhteinen historia ja museoasioissa meidän on helppo löytää toisemme ja yhteistä tekemistä. Se on voimavara ja mahdollisuus, johon on mukava tarttua.

Pohjoismaiden museoliitot:

Félag íslenskra safna og safnmanna
Organisationen DANSKE MUSEER/ODM
Norges museumsforbund
Suomen museoliitto
Sveriges museer

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Mitä vikaa nykyisissä museokävijöissä?

Pitäisikö museoiden olla ilmaisia? Minkälaisia kävijöitä museoiden pitäisi lähestyä? Kimmo Levä pohtii museokävijöihin liittyviä teemoja.  

Viime viikkoina museokävijöistä on keskusteltu tutun vilkkaasti. Keskustelusta jää kummallinen fiilis, joka pakottaa kysymään, mikä ongelma nykytilassa oikein on.

Onko kävijöitä liian vähän? Paljonko pitäisi olla? Onko meillä vääriä kävijöitä? Miksi haluaisimme museoon erityisesti nuoria, vähäosaisia, senioreita? Maksavatko nykyiset kävijät liikaa pääsymaksuja vai liian vähän? Mitä suuremmilla kävijämäärillä halutaan? Halutaanko kävijämäärien kasvattamisella ratkaista talousongelmia vai sosiaalisia ja koulutuksellisia ongelmia?

Kauppalehti (24.7.2012) toteaa räväkästi, että museosta tuli pelikenttä. Juttu käsitteli Louvren taidemuseon uutta palvelua, jossa museo-opastus oli rakennettu toimivaksi pelikonsolin kautta. Hanke oli toteutettu yhdessä Nintendon kanssa. Tavoitteena oli hyödyntää uusinta teknologiaa, joka saisi erityisesti nuorison innostumaan Louvresta. Teinit ja nuoret aikuiset ovat Louvrelta hukassa niin kuin Museokävijä 2011 –tutkimuksen mukaan myös Suomen museoilta.

Kauppalehden jutun perusteella Louvren hanke oli onnistunut. Tuttua laitetta käyttäneet nuoret kommentoivat, että museovierailu pelikonsolin opastamana oli ollut melkein yhtä hauska kuin Disneyland edellisenä päivänä. Museokin oli tyytyväinen – tosin ainoana miinuksena todettiin, että nuoret olivat lähinnä keskittyneet pelikonsoliin ja Louvren taideanti oli jäänyt katsomatta.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki toisti 7.8.2012 Yleisradion haastattelussa toiveensa museoiden pääsymaksuttomuudesta kävijöiden lisäämiseksi. Hänen mukaan suomalaiset museot voisivat ottaa askeleita kohti maksuttomuutta ja ottaa rahoituksen järjestelyissä mallia erityisesti briteiltä.

Uutisen perusteella ministerille askeleiksi ei riitä se, että viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisten museoiden pääsymaksuttomien kävijöiden määrä on lisääntynyt 33 prosentista 51 prosenttiin. Mitä brittimuseoiden rahoituksen onnistumiseen tulee, tällä hetkellä Euroopassa ei liene toista maata, jossa laitetaan museoita kiinni samaa tahtia kuin Iso-Britanniassa. Karusta brittimuseoiden tilasta voi lukea esimerkiksi Englannin museoliiton heinäkuussa 2012 julkaisemasta Museum Journalista, jossa asiaa koskeva pääjuttu on otsikoitu kuvaavasti ”Closing time”.

Jos suuremmilla kävijämäärillä halutaan ratkaista museoiden taloudelliset ongelmat, se ei onnistu sen enempää maksuttomuuden kuin maksuttomien kävijöiden kautta. Pääsymaksullinen Louvre houkuttaa vuosittain yli 9 miljoonaa kävijää. Pääsymaksuja maksetaan 41 miljoonaa euroa, mikä on 18 % museon kokonaisbudjetista. Valtion avustusten osuus budjetista on noin puolet eli 115
miljoonaa euroa, mikä on enemmän kuin Suomen valtion museoille yhteensä maksamat avustukset. Näillä luvuilla yhdelläkään suomalaisella museolla, eikä edes Suomen valtiolla, ole varaa Louvreen ja sen kävijöihin.

Pääsymaksuttomat museot koreilevat komeilla kävijätilastoilla, mutta eivät talousluvuilla. Julkaistuja esimerkkejä ei ole siitä, että pääsymaksuttomissa museoissa kävijät erityisen hanakasti käyttäisivät rahaa museoiden muihin palveluihin. Esimerkiksi museokaupassa kävijää kohti käytetty
raha jää brittien laskelmien mukaan samalle tasolle oli kyseessä sitten pääsymaksullinen tai ilmainen museo. Pääsymaksuttomuus ei myöskään ole vaikuttanut kävijäprofiiliin. Entiset pääsymaksun maksaneet kävijät käyvät ilmaisissa museoissa aikaisempaa useammin.

Keskustelu museokävijöistä jatkuu varmasti edelleen ja kehittämishankkeita tehdään. Ottaneeko kuitenkaan yksikään museo keskeiseksi tehtäväkseen houkutella sisällöillään ja palveluillaan erityisesti 45–65-vuotiaita maksuhalukkaita ylempiä toimihenkilöitä? He ovat kuitenkin Suomen museoliiton kävijätutkimuksen (http://www.museoliitto.fi/museokavija2011)
mukaan avainasiakkaitamme – ja hämmentävän tyytyväisiä museoiden nykyisiin sisältöihin ja palveluihin.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Tärkeää ei ole miten vaan miksi

Älkää kopioiko tämän vuoden toimintasuunnitelmaa vuodelle 2013, muistuttaa Kimmo Levä.

Nordisk Museologi ei ole houkuttelevalla taitolla pilattu opus, mutta jutut ovat useimmiten lukemisen arvoisia. Näin on uusimmankin kirjan osalta (Nordisk Museologi 1/2012). Erityisen puhutteleva on Robert R. Janesin haastatteluun perustuva juttu What are museums for? Revisiting Museums in a Troubled World, jossa pohditaan museoiden muuttunutta toimintaympäristöä ja erityisesti museon johtamisen haasteita. Janes ei säästele arvioidessaan museoiden johtamisen nykytilaa.

Janes kritisoi vahvasti sitä, että museot ovat toiminnassaan entistä enemmän kiinnittyneet yritysmaailman viitekehykseen. Museoita halutaan johtaa kuin yrityksiä ja tämä näkyy siinä, että museoiden hallituksiin haalitaan entistä enemmän yritystaustaisia jäseniä. Tuloksena on ollut museotoiminnalle vieras lyhytjänteinen toiminta, jossa yhteiskunnallisen tehtävän tilalle on tullut raha.

Lyhytjänteinen tuloksen tekemisen paine on johtanut näyttäviin rakennusinvestointeihin ja megaluokan vaihtuviin näyttelyihin. Tuloksena ei useimmissa tapauksissa ole ollut positiivinen talous vaan huima kiinteiden kulujen kasvu, joka on vienyt voimat ja mahdollisuudet muilta kehittämishankkeilta. Janesin mukaan yrityksiä pystytään pitämään elinvoimaisena keskimäärin 40–50 vuotta. Museoille tämä on lyhyt aika. Janes antaakin ymmärtää, että ehkä osaaminen pitäisikin kulkea toiseen suuntaan. Museoammattilaisilla olisi enemmän annettavaa yritysten hallinnossa kuin päinvastoin.

Museoiden suurin ongelma on tuudittautuminen merkittävän yhteiskunnallisen roolin ja tehtävän luomaan turvallisuuden tunteeseen. Tuloksena on ollut, että meritoituneet johtajat tekevät ja teettävät asiat samalla lailla vuodesta toiseen – ”…many museums managers and leaders who may have 20 years of experience, but it is the same year repeated 20 times”. Tämä on jo lähitulevaisuudessa tuhon tie. Museoiden on opittava itsekriittisyyteen ja kyseenalaistamaan oman asemansa ja toimintamallinsa. Nykyisestä käytännöstä, jossa korostetaan sitä, miten asiat pitää tehdä, on luovuttava. Sen sijaan meidän on kysyttävä, miksi joku asia on tehtävä?

Lomakauden jälkeisen syksyyn valmistautuminen on hyvä aloittaa aivojumpalla, jossa haette vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

• - Miksi museonne on olemassa?
• - Mitä muutoksia museo haluaa saada aikaan?
• - Mitä ratkaisuja museo tarjoaa?

Jos ette löytäneet vastauksia, asia ei ole ongelmallinen muilta osin kuin siksi, että: 1) museo-organisaationne ulkopuolella olevat löytävät ne vielä huonommin, ja 2) teidän on aika potea huonoa omaatuntoa jokaisesta lauseesta ja kappaleesta, jotka kopioitte tämän vuoden toimintasuunnitelmasta vuodelle 2013.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto

Joukkojen viisaus

Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? kysyy Satu Savia.

Museo 2015 -hankkeessa toteutettavan kokoelmahallintajärjestelmän vaatimusmäärittelytyöryhmässä keskusteltiin kesäkuussa sosiaalisesta mediasta eli somesta. Esiin nousi joukkoistaminen ja sen merkitys museotyössä. Sama käsite, crowdsourcing, toistui kesäkuun lopussa Lontoossa järjestetyn Open Culture 2012 -konferenssin monissa esityksissä.

Konferenssissa esiteltiin joukkoistamishanke nimeltään Your Paintings www.bbc.co.uk/arts/yourpaintings. Public Catalogue Foundationin ja BBC:n Your Paintings -sivuston ideana on julkaista verkossa Yhdistyneiden kuningaskuntien kaikki julkisessa omistuksessa olevat kaksisataatuhatta öljyvärimaalausta. Tätä kirjoittaessani sivustolla on julkaistu 145 000 maalausta. Maalausten sisällönkuvailu (mm. asiasanat ja luokitus) tehdään joukkoistamalla. Kuka vain voi rekisteröityä sisällönkuvailijaksi eli taggaajaksi. Sisällönkuvailu tehdään taggeriksi nimetyllä työkalulla.

Mitä ihmettä? Voiko ilman taidehistorian opintoja tehdä taiteen sisällönkuvailua? Kyllä, ja mielestäni varsin onnistuneesti. Taggeri on helppokäyttöinen ja se ohjaa sisällönkuvailijaa tarjoten vaihtoehtoja, joita on jo aiemmin käytetty tai jotka asiantuntijat ovat syöttäneet taggeriin. Sisällönkuvailun oikeellisuus varmistetaan matemaattisesti. Mitä useampi taggaaja on sitä mieltä, että maalauksessa on jokin asia, sitä varmemmin se siellä myös on ja siirtyy teoksen kuvailutietoihin. Hyvin sisällönkuvaillusta aineistosta on kaikkien kiinnostuneiden helpompi hakea jatkossa sitä mitä tarvitsee.

Suomen museoissa on toki käytetty jo vuosia sosiaalista mediaa (esim. Tampereen museoiden Museosolmu www.museosolmu.fi). Mutta voisiko sitä hyödyntää vielä paljon enemmän? Mitä syitä voi olla sosiaalisen median käytön hylkäämiseen (tekijänoikeuksiin ym. rajoitteet pois lukien) museoissa? Koetaanko sosiaalisen median käytön uhat suurempina kuin sen vahvuudet? Onko se rahakysymys?

Somen käyttöä ilmaiseksi tarjoaa museoille vaikkapa Wikipedia, jonka sisältöjen tuottajaksi museot voisivat ryhtyä ja saada siten itselleen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Toinen idea voisi olla digitointihankkeiden sisällönkuvailun joukkoistaminen. Vanhojen valokuvavedosten jäljennöskuvaus digitaalikameralla ”sarjatyönä” on alkuvalmisteluiden jälkeen nopein vaihe digitoinnissa. Hitain vaihe on kuvien luettelointi kokoelmahallintajärjestelmään. Voisiko hidasta sisällönkuvailua nopeuttaa ja sen laatua parantaa joukkoistamalla? Voisiko joukkoistaminen tehdä kokoelmista vielä enemmän yhteistä kansallista omaisuutta ja saada asiakkaamme kokemaan osallisuutta ja arvostusta?

Suomen eOppimiskeskus ry:n projektisuunnitelija Anne Rongas esitteli Museoliiton sosiaalisen median koulutuspäivässä keväällä James Surowieckin ajatuksia joukkoistamisesta. Surowiecki on todistanut kirjassaan Joukkojen viisaus (The Wisdom of the Crowds, 2004), että on mahdollista saada erittäin laadukasta tietoa, kun ehdotuksia kerätään suurelta ja monimuotoiselta joukolta. Toivottavasti museoilla riittää ideoita ja rohkeutta joukkoistamiseen vaikkapa digitointihankkeissa, ennen kuin siitä tulee talouden alati kiristyessä välttämättömyyttä.

Lopuksi onnittelut meille kaikille siitä, että opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi 4.7.2012 kaikkiaan 44 museolle 252 000 euroa kokoelmien digitointiin.

Projektipäällikkö Satu Savia, Museo 2015 -hanke

Ei-toivotut kävijät

Hämeen linna joutui varkauden kohteeksi kesäkuun lopussa, kun linnan restauroinnista kertovan näyttelyn vitriinistä katosi kaksi sormusta. Kuvan kullattu sormus on peräisin 1350-1400-luvulta. Sormukset palautuivat museoon postitse muutaman päivän kuluttua. Poliisi tutkii asiaa. Kuva: Hämeen linna/Museovirasto.

Museokokoelmien ei tule olla liian helposti saatavilla, sillä silloin ne saattavat houkutella pitkäkyntisiä, kirjoittaa Kimmo Levä. 

Päivittäisen taloudenhoidon paineessa liian harvoin tulee ajatelleeksi, että museot ovat pääsääntöisesti vauraita organisaatioita. Kokoelmiimme sitoutuva omaisuus on moninkertainen tilinpäätöksen taseessa todennettuun museon vaurauteen nähden. Tämä unohtaminen on luonnollista. Meille ICOMin eettisten ohjeiden läpitunkemille museoihmisille on riittävästi toistettu, ettei korvaamattomilla kokoelmilla ole, eikä niille saa määritellä taloudellista arvoa.

Hyvä näin, mutta onnetonta on, että varkaat eivät lue tai eivät ainakaan noudata museoeettisiä sääntöjä. Tämä on viimeaikoina huomattu erityisesti Iso-Britanniassa. Suomen museoliiton brittiläinen sisarjärjestö Museums Associaton (MA) on parissa tuoreimmassa Museums Journal –lehdessä esittänyt vakavan huolen museoihin kohdistuvien varkauksien ja vahingontekojen lisääntymisestä. Varkaudet ovat kaksitoistakertaistuneet (!) viidessä vuodessa. Vuonna 2011 paikalliseen tilastoon kirjautui 75 000 kulttuuriperintöön kohdistunutta vahingontekoa ja varkautta.

Varkauksien lisääntymiseen on useita syitä. Taloudellinen ahdinko lisää ihmisten epätoivoa, jota pyritään lieventämään varkauksilla. Puutteet turvajärjestelmissä lisäävät museoiden houkuttavuutta varkauksien kohteena. Museot ovat säästötoimina vähentäneet valvontahenkilökuntaa ja turvalaitteiden huollot ja uusimiset on jätetty tekemättä. Yllättävä, mutta ymmärrettävä museovarkauksien lisääntymisen syy on museokokoelmien saavutettavuuden parantuminen. Kokeiltavuus ja interaktivisuus lisäävät mahdollisuuksia ja houkutuksia varkauksiin.

Ikävin syy museovarkauksien lisääntymiseen on ehdottomasti se, että pimeillä markkinoilla kysyntä museoiden kokoelmissa olevia korvaamattomia materiaaleja kohtaan on kasvussa. Pimeät markkinat ovat kasvussa erityisesti Aasiassa, jossa äkkirikastuneet ihmiset haluavat hallintaansa harvinaista ja korvaamatonta materiaalia. Tämä näkyy siinä, että ainakin Britanniassa kiinalaiseen kulttuuriin liittyvät materiaalit ovat varkaustilastojen kärkipäässä.

Varkauksien kärkipäässä ovat materiaalit, joita on helppo kuljettaa maasta tai muuttaa rahaksi. Helpoiten rahaksi muutettavia ovat arvometalleja sisältävät esineet. Erikoinen anekdootti on, että Britanniassa ensimmäinen esineryhmä, joka on otettu varkauksien takia erityistarkkailuun, on sarvikuonojen sarvet. Sarvien kilohinta mustassa pörssissä on kuulemma 30 000 dollaria. Ostajia löytyy erityisesti Aasiasta, jossa sarvesta tehdyn lääkkeen uskotaan auttavan syövän hoidossa.

Suomi ei ainakaan uutisoinnin perusteella ole vielä sarvikuonojen maa. Emme kuitenkaan ole lintukoto, kuten äskettäin uutisoitu Hämeen linnan koruvarkaus osoittaa. Tarkista museosi teknisten turvajärjestelmien toimivuus tänään ja arvioi, onko museosi kokoelmien saavutettavuus jo liiankin korkealla tasolla. Toimivat ja näkyvät turvajärjestelmät ovat ainoa tapa ennaltaehkäistä varkauksia, vaikka voisimme humanisteina tietenkin ajatella kutsuvamme alamaailman ICOMin jäseneksi - silloin hekin sitoutuisivat siihen, että museokokoelmilla ei ole rahallista arvoa.

Pääsihteeri Kimmo Levä, Suomen museoliitto