Museo, jota ei ole

Museotilastosta on paljon hyötyä, mutta keskiarvomuseota siitä ei kannata rakentaa. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kertoo nyt mystisestä tilastoharhasta nimeltään keskiarvomuseo.

Museovirasto julkaisi Museotilasto 2015:n teemapäiviensä yhteydessä syyskuun lopulla. Julkaistun Museotilaston ja sen verkkoversion (www.museotilasto.fi) perusteella voi arvioida museoalan tilaa ja sitä, kuinka oma museo menestyy verrokkivertailussa. Museoalan edunvalvonnan ja kehittämisen tehtävissä Museotilasto on tietolähteenä korvaamaton. Ainoa murhe on, että eurooppalaisilla kollegoilla ei vastaavaa tilastoa ole, ja tämä vaikeuttaa kansainvälisen vertailun ja arvioinnin tekemistä.

Suomen museoiden tilanteesta ja kehityksestä saa kuvan, kun tilaston perusteella rakentaa keskiarvomuseon. Tilastointiin liittyy vähintään kaksi yleistä totuutta, joista toinen kuuluu ”valhe, emävalhe, tilasto” ja toinen ”tilastoihin perustuvaa keskiarvoista toimintaa ei koskaan ole”. Molemmat tilastototuudet pitävät osittain paikkansa myös Museotilaston kohdalla.

Emävalheeseen viittaa se, että luonnontieteellisten kokoelmien sisältämien objektien määrä putosi vuodessa yli miljoonalla, vaikka samanaikaisesti kokoelmat karttuivat lähes 40 000 näytteellä. Valokuvakokoelmat puolestaan kasvoivat vuodessa noin 1,5 miljoonalla objektilla, vaikka kartunta jäi alle puoleen miljoonaan. Valokuvakokoelman laajuus ei kuitenkaan vielä saavuttanut lähellekään vuoden 2012 tasoa.

Entäpä sitten keskiarvomuseo? Museon omistaa kunta. Siellä työskentelee 8 henkilöä, ja he tuottavat vuodessa kolme näyttelyä museossa vierailevien 16 935 kävijän iloksi. Kävijöistä 8 870 (52,4 %) kävelee sisään maksamatta pääsymaksua.

Museon kokoelmissa on 16 805 esinettä, jotka karttuvat 150 esineen vuosivauhdilla. Taideteoksia kokoelmissa on 1 230. Ne puolestaan karttuvat 10 teoksen vuosivauhdilla. Luonnontieteellisiä näytteitä kokoelmista löytyy 48 923. Nämä kokoelmat karttuvat vuodessa 117 näytteellä. Valokuvia museon kokoelmissa on 71 297, ja kokoelmat kasvavat 1 355 valokuvalla vuodessa.
            
Museo käyttää vuodessa kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen kustannuksiin 739 104 euroa, joista palkat vievät 44 % eli 324 729 euroa. Kiinteistöjen ylläpitoon menee 247 070 euroa, joka on 33 % koko budjetista. Kokonaisuudessaan nämä kiinteät kulut vievät museon käyttövaroista 77 %.

Toimintaan ja sisältöihin budjetista on käytettävissä 23 %. Tästä kokoelmahankintoihin käytetään rahaa 16 757 euroa (2 % budjetista). Näyttelyjen rakentamiseen käytetään 45 532 euroa (6 %) budjetista ja museon tunnettuutta rakennetaan 11 133 euron budjetilla (2 % kuluista). Hallinnon kuluihin, kuten toimisto-, kone- ja ohjelmistokuluihin käytetään 90 000 euroa eli 13 % raharesursseista.

Museo kattaa 85 % menoistaan avustuksilla (628 238 euroa), joista valtio myöntää 44 %, kunta 33 %, säätiöt 1 % ja muut (mm. EU) 7 %. Palvelutuloilla menoista kuitataan 15 %, joista pääsymaksujen osuus on 6 %, myyntitulojen 6 % ja palvelu- ja muiden tulojen osuus 3 %. Museon toiminnasta innostuneet sponsorit kuittaavat 1 % kuluista 7 391 euron panostuksellaan.

Keskiarvomuseon johtaja on tietenkin keskimääräisen kiinnostunut, mihin suuntaan homma on kehittymässä. Uskoa tulevaan luo se, että julkisen talouden heikosta tilanteesta huolimatta museon budjetti ei ole romahtanut, ja se, että museon käytöstä kertovat tunnusluvut ovat nousussa. Erityisen hienoa talouden näkökulmasta oli se, että kävijämäärän kasvu on ensi kertaa vuosikymmeneen painottumassa maksaviin kävijöihin. Myös kokoelmakartunta näyttää hidastuneen TAKO-työn ja tiukentuvien kokoelmapolitiikkojen ansiosta. Kokoelmatilojen kasvattamisen tarve näyttää hidastuvan.

Huomisen huolta aiheuttaa valtiorahoituksen väheneminen ja se, että valtionavustukset ovat lisääntyvässä määrin riippuvaisia veikkausvoittovaroista. Lisäksi kiinteiden kulujen osuus ei näytä laskevan. Tilanne on menossa huonompaan, sillä kiinteiden kulujen painopiste on siirtymässä palkoista kiinteistökuluihin.

Huolta vähentääkseen keskiarvomuseon johtaja on ottanut lähipäivien to do -listalle poliitikon kutsumisen museoon ja verkostotapaamisen naapurin museonjohtajan kanssa. Lisäksi hän on päättänyt juhlistaa lauantaita lottoamalla.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

Mikä museo on?

Museo on määriteltävä uudelleen, sillä sen rooli yhteiskunnassa on laajentunut. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa nyt museon määritelmästä.

On jo hieman kulunutta todeta, että museoiden toimintaympäristö on nopeassa muutoksessa, mutta näin kuitenkin on. Muutosten seurauksena mm. opetus- ja kulttuuriministeriössä on meneillään useita alan linjauksia pohtivia työryhmiä. Näistä tärkeimmät ovat Museopoliittinen työryhmä ja Valtionosuusuudistuksen asiantuntijaryhmä. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö on laatimassa 2020-luvulle ulottuvaa strategiaansa.

Koska toimintaympäristö on muuttunut, työryhmissä on ajauduttu peruskysymyksen äärelle: Mikä museo on? Kysymyksen äärelle ajauduttiin myös pari viikkoa sitten Museoviraston järjestämillä Museoalan teemapäivillä heti viraston pääjohtaja Juhani Kostetin avauspuheenvuorossa.

Museo määritellään usein ICOMin muotoileman määritelmän mukaan: ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Yksimielisyys näyttää olevan siitä, että määritelmä on aikansa elänyt. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhteistä käsitystä siitä, mikä uusi ja nykyistä toimivampi museomääritelmä olisi. Tämä on huomattu myös ICOMissa, ja järjestön Suomen-puheenjohtajan Eero Ehannin mukaan Ranskan pääkonttorissa on uudesta määritelmästä pohdinta meneillään.

Uuden museomääritelmän tarpeen aiheuttaa ennen muuta se, että museot ovat entistä merkittävämpiä toimijoita myös muissa kuin kulttuuriperintöön liittyvissä tehtävissä. Yhteiskunta odottaa, että olemme tuottamassa palveluja sosiaalisen, taloudellisen ja koulutuksellisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Koska toimintamme on laajenemaan päin, museoiden tehtävää ja määritelmää mietitään myös muualla kuin museoammattilaisten keskuudessa.

Katsotaanpa, kuinka määritelmän laatiminen on edennyt.

Valtionosuusuudistuksessa saamme apua ja vihjettä Sitran konsulteilta. Museopoliittiseen työhön toi viimeksi oman panoksensa hollantilainen konsultti Jasper Visser. Hän esiintyi myös Museoviraston teemapäivillä.

Ulkopuolinen panos museoiden tehtävien ja museomääritelmän pohtimiseen on uudessa tilanteessa tervetullut ja tarpeellinen. Museoalan ulkopuolisten on kuitenkin usein hankala ymmärtää sitä ydintehtävää, jonka toteuttamiseksi museot ovat tähän asti työskennelleet ja vaikuttavuuttaan rakentaneet, eli kokoelmien tallentamista ja tutkimista. Kokoelmatyöhön ja kulttuuriperinnön tallentamiseen liittyvä itseisarvoisuus on väline- ja hyötyajattelun läpäisemille konsulteille vaikea pala purtavaksi.

Tämän vuoksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että he tarjoavat museomäärittelyyn tehtäviä, joilla edistetään yhteisöllisyyttä, lisätään kulttuurien välistä vuoropuhelua, vähennetään eriarvoisuutta ja parannetaan paikkakuntien elinvoimaisuutta. Kovin vähän näissä pöydissä pohditaan sitä, mihin suuntaan kulttuuriperinnön tallentaminen ja tutkiminen on menossa.

Ongelma tuli esiin, kun Museoviraston kehittämisjohtaja Pirjo Hamari kysyi Jasper Visseriltä, miten museot hänen mielestään eroavat teattereista, orkestereista ja muista yhteiskunnallisista toimijoista, joiden tehtävänä myös esimerkiksi vuoropuhelun lisääminen, eroarvoisuuden vähentäminen ja elinvoimaisuuden parantaminen. Vastaus oli, että ainoa ero on museoissa työskentelevät ihmiset. No niinpä. Niin totta kuin tämä onkin, ei tätä tietoa varten olisi tarvinnut osaamista Hollannista asti meille lennättää.

Museomäärittelytalkoisiin on osallistunut viime aikoina myös rockmuusikko Toni Virtanen Apulanta-yhtyeestä. Oman museonsa avajaisissa yhtyeen päämies määritteli muut museot ”kuolleiden asioiden varastoksi”, joista Apulandia eroaa siinä, että se luo uutta ja sykkii elämää. No niinpä. Lienee kuitenkin niin, ettei museomääritelmään kannata lähteä hakemaan uutta ideaa myöskään Lahdesta.

Koska edellisten ajattelijoiden jäljiltä rima on matalalla, uskallan minäkin heittää peliin oman määritelmäni.

Museo on palvelu, joka auttaa asiakkaitaan täyttämään tarpeensa ja velvollisuutensa historian ja kulttuurin tallentamisessa, tutkimisessa ja esittämisessä sekä auttaa heitä taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin tuottamisessa.

Nyt on Sinun vuorosi panna paremmaksi. Rimahan ei putoa, vaikka sen alittaa.

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

7 vinkkiä: Miten viestiä poliitikoille?

 

Vihreiden kansanedustaja Olli-Poika Parviainen on toiminut aiemmin Tampereen sivistys- ja elämänlaatupalvelujen
apulaispormestarina. Lisäksi hän Postimuseosäätiön hallituksen jäsen. Kuva: Kimmo Brandt / Compic / Eduskunta 

Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen vieraili syyskuun alussa Museoliiton webinaarissa ja antoi vinkkejä siitä, minkälaista tietoja poliitikot tarvitsevat. Miten tiedot kannattaa heille tarjoilla?

Webinaari käynnisti Kutsu poliitikko museoon -kampanjan, jossa monet museot tutustuttavat
poliitikkoja toimintaansa loka-marraskuun vaihteessa. Alle on koottu Olli-Poika Parviaisen museoille antamat vinkit, miten poliitikkoja kannattaa lähestyä.

1. Keskity olennaiseen, tiivistä ja mene suoraan asiaan. Päättäjät joutuvat tekemään päätöksiä ja muodostamaan mielipiteen nopeasti.
 

2. Lähes kaikki poliitttiset päättäjät ovat maallikoita museoasioissa. Siksi kannattaa perustella hyvin museoammattilaisille itsestään selvät asiat.

3. Perustele tutkimuksilla. Kaikki analyyttinen ja mitattavissa oleva tieto on tervetullutta. Numeroiden käyttäminen lisää uskottavuutta. 

4. Korosta hyvinvointivaikutuksia.  ”Onnellisuus”, virikkeellisyys, hyvä elämä kiinnostavat lähes kaikkia. Vaikutusten arviointi kannattaa esittää mahdollisimman yksinkertaisilla mittareilla.

5. Tuo esiin elinvoimanäkökulma. Kulttuurilla on vaikutusta kunnan vetovoimaan, asukkaiden viihtyvyyteen ja paikalliseen identiteettiin. Poliitikoille kannattaa esittää myös laskelmia siitä, kuinka
paljon rahaa museokävijä jättää paikkakunnalle.

6. Verkostoidu. Varsinkin kuntapolitiikassa on mukana henkilöitä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti kiinnostuneita kulttuurista ja museoista. Kannattaa verkostoitua heidän kanssaan. Päättäjiä kannattaa ylipäätään lähestyä aktiivisesti ja kutsua esimerkiksi museon järjestämiin tilaisuuksiin.

7. Verkostoidu myös muiden museoiden kanssa. Museoiden ei kannata kilpailla keskenään.

Tuuli Rajavuori

Kirjoittaja työskentelee viestintäpäällikkönä Suomen museoliitossa

Verellä veistetty museo

New Yorkin etupihaan ei olla koskaan tyytyväisiä. Kuvan on tehnyt taiteilijanimimerkki T.M.S.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on tänä sunnuntaina kulunut 15 vuotta. Tapahtumapaikalla on nykyisin muun muassa museo. Epäonnistunut museo. Suomen museoliiton tiedottaja Tanja Salonen paneutuu museoon ja sen synkkään tarinaan.


Kohtalokas kortteli
New Yorkin terrori-iskujen muistomerkki ja museo ovat käyneet läpi pitkän ja vaikean matkan ennen kuin niistä tuli sellaisia kuin ne nykyisin ovat. Ennen kuin kerron, mikä terrori-iskumuseossa mättää, kerrataanpa kuitenkin hieman historiaa. Sillä on roolinsa tässä jutussa.

Jättikortteli, jossa museo ja muistomerkki ovat, oli tahtojen taistelutanner ja synkkä paikka jo kauan ennen terrori-iskuja. Kaikki alkoi 1950-luvulla, kun World Trade Center -nimistä rakennuskompleksia alettiin sovitella New Yorkin Manhattanille. Ensin tämän kunnianhimoisen projektin piti rakentua Manhattanin itäosaan, mutta myöhemmin se siirrettiin länsipuolelle.

Siitä ei lännessä pidetty. Alueella, jonka rakennukset oli päätetty jyrätä projektin tieltä, oli nimittäin Radio Row eli korttelit, joissa oli jo pitkään toiminut lukuisia pieniä perheyrityksiä. Yrittäjät protestoivat kiivaasti, mutta heitä ei tietenkään kuunneltu. Kaikki häädettiin, alue raivattiin, eivätkä monet häädetyistä enää koskaan saaneet bisneksiään toimimaan.

Ennen kuin World Trade Centerin kaksoistorneja siis oli rakennettukaan, niillä oli jo synkkä historia. Varsin ristiriitaista, kun muistaa tavoitteet niiden rakentamisen taustalla. New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto (jäljempänä PA (Port Authority)) tahtoi jotakin näyttävää ja ylevää, joka tekisi kunniaa kotikaupungilleen. Kaksoistornit suunnitellut arkkitehti Minoru Yamasaki puolestaan lausui:

"The World Trade Center is a living symbol of man’s dedication to world peace… a representation of man's belief in humanity, his need for individual dignity, his beliefs in the cooperation of men, and, through cooperation, his ability to find greatness."

Tätä kaikkea vastaan hyökättiin ensimmäisen kerran 26.2.1993, kun pohjoistornin maanalaisiin kerroksiin tehtiin pommi-isku. Lopullinen tuomio tuli 11.9.2001.

Samalla kohtalokkaalle korttelille tuli museointiarvoa.

Taistelu ground zerosta
World Trade Centerin megakorttelin suunnitelma kaksoistorneineen meni – siis pakotettiin – aikanaan läpi paljon kivuttomammin kuin syyskuun terrori-iskujen jälkeinen suunnitteluprosessi. Heti kun savu oli hälvennyt ja rauniot raivattu, alkoi armoton vääntö siitä, mitä korttelille tehdään ja kuka sille saa tehdä jotakin.

Terrori-iskujen aikaan PA omisti korttelin maan ja Larry Silverstein oikeuden rakentaa sille. Iskujen jälkeen Silversteinilla oli vakuutusrahat perittävinään ja mielipide sanottavanaan. Hän tahtoi rakentaa kaksoistornit takaisin. PA ja New Yorkin viranomaiset eivät ajatukselle lämmenneet, ja Silverstein päätettiin pelata taistosta ulos.

Voi kuinka helpolla lopulta olisi selvittykään, jos kaikki tuhottu olisi vain palautettu ja tapahtumalle pystytetty muistomerkki. Ja siinä se. Yhdysvallat näyttää maailmalle. Mutta kaikki pitää aina tehdä vaikeimman ja kalleimman kautta. Silverstein-kiistan päätyttyä aikaa kului ja suunnitelmia alueesta esitettiin ja hylättiin. Yhdistävä tekijä suunnitelmille oli se, että ne eivät koskaan tyydyttäneet täysin ketään. Terroristeilla oli varmasti hauskaa, kun aukko Manhattanin siluetissa oli ja pysyi.

Muun muassa New York Post sai väännöstä paljon etusivun juttuja.

Yhdistävänä tekijänä alueen suunnitelmissa oli kuitenkin myös muistomerkki. Kaikille osapuolille oli selvää, että sellainen rakennettaisiin, ja sen yhteyteen tulisi museo.

Muistomerkki ja museo eivät kuitenkaan päässeet sen helpommalla kuin muutkaan alueen rakennushankkeet. Kiistaa tuli viranomaisten ja iskujen uhrien omaisten välille siitä, kuinka museo ja muistomerkki käsittelivät uhrien kunnioittamista. Pahennusta herätti muun muassa se, että iskujen jälkeen alueen raivauksessa löytyneet, toistaiseksi tunnistamattomat ruumiinpalaset ja jäänteet päätettiin sijoittaa museoon.

Museossa on seinä, jonka takana olevat asiat eivät kuuluisi museoon. Kuva: 911memorial.org.

Alue on vieläkin keskeneräinen, mutta muistomerkki ja museo ovat toimineet jo jokusen vuoden.

Tuloksena tympeitä lasitorneja, kallis muistomerkki ja ei kenellekään tarkoitettu museo
Syyskuun 11. iskujen muistomerkki avautui vuonna 2011. Museo puolestaan avattiin yleisölle 21.5.2014. En ole itse käynyt museossa enkä mitä todennäköisimmin käykään, jos noille kulmille joskus eksyn. Miksikö? Museo on halpamainen tekele.

Yksi syy tuomiolleni on alueen koko jälleenrakennusprosessin vastenmielisyys. Tähän liittyy se, ettei uhrien omaisia ole kuunneltu asioissa, joissa heitä olisi pitänyt kuunnella. Tragedia on ollut rakennusaikana vielä sen verran tuore, että sen muistamisessa ja museoimisessa olisi ollut syytä olla tarkkana.

Toinen iso luotaantyöntävä seikka museossa on kaupallisuus. Raha puhuu monella tavalla:

1. Museota ja muistomerkkiä operoivien henkilöiden saamat tulot ovat olleet liian isoja.

2. Museo perii pääsymaksun. 24 dollaria! New Yorkissa on muita museoita, joihin tuon rahan mieluummin sijoittaisin turistina. Kun kyseessä on kansallinen tragedia, pääsymaksun tulisi edes olla pienempi. Vallassa olevien velvollisuus olisi välttää tragedialla rahastaminen tukemalla museota. Onhan tätä yritettykin saada läpi, mutta ei.

3. Museossa on museokauppa. Ei, ei, ei näin! Jos tragedialla rahastaminen ei tule jo pääsymaksun kohdalla mieleen, tässä se tulee viimeistään. Museokauppa on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja syystä. Nämä kuvat kertovat kaiken tarpeellisen:

Muun muassa pilapiirtäjä Jeff Darcy on kritisoinut museokauppaa. Ystävämme New York Post puolestaan sai siitä kohuotsikon.

Kolmas syy on hämmennys, joka museosta tulee. Kenelle museo on lopulta tarkoitettu? Sitä kaupitellaan turistikohteena, mutta kysyn eurooppalaisena, jolla ei ole mitään yhteyttä näihin terrori-iskuihin: minkä museossa oletetaan vetoavan kaltaisiini ihmisiin eli mahdollisiin turisteihin?

Museossa on esillä kaikenlaisia iskuissa vahingoittuneita esineitä, tuhosta selvinnyt portaikko ja kaksi pilaria, jotka olivat aikanaan osa etelätornin julkisivua. Näytillä on myös muun muassa videomateriaalia iskuista ja uhrien kuvat ja tietoprofiilit. Ok. Jotakin tällaista odotinkin. Mutta miksi olisin esineistä ja tiedoista kiinnostunut, kun lähes kaikkeen tähän materiaaliin voi tutustua muuallakin?

Videomateriaalia löytää halutessaan YouTubesta, iskuista on tehty erilaisia dokumentteja, ja uhrien ja heidän omaistensa tarinoita ja selviytymistarinoitakin löytää netin syövereistä jos etsii. Mitään uutta ja ainutlaatuista tietoa museo ei anna. Itselleni ainoa uutuusarvo olisi noissa kaksoistornien pilareissa ja portaikossa, koska en koskaan nähnyt niitä luonnollisessa ympäristössään. Niiden mittakaavaa ei hahmota muuten kuin näkemällä ne itse.

Jos ei tietoa, niin uusi kokemus kenties? Yrittääkö museo vedota siihen samaan tirkistelynhaluun, jonka ohjaamina ihmiset hidastavat moottoritiellä pällistelläkseen vastaantulevien kaistalla tapahtunutta onnettomuutta? Siihen uteliaisuuteen, jonka vuoksi he parveilivat syyskuun terrori-iskujen tapahtumapaikalla ottamassa kuvia kaksoistornien palavista raunioista? Minä olen ollut SIELLÄ ja nähnyt SITÄ JA SITÄ. Aika halpa motiivi. Kaikilla ei palavaa tarvetta tällaiseen ole.

Museo toimisikin paremmin, jos se ei edes yrittäisi olla vetävä turistikohde, vaan muistomerkki. Koska se on tragedialle pyhitetty museo, sen kuuluisi säilyttää tietty arvokkuus ja hiljaisuus itsessään. Jotakin tällaista siellä on yritettykin ainakin netistä löytyvien arvioiden perusteella. Itse näyttelyn toteutus ei ole pahaa kritiikkiä saanut. Museossa on tarkka käyttäytymiskoodi ja vaatimus hiljaisuudesta. Se on ainakin itselleni huojentava tieto, sillä se vielä olisi puuttunut, että museosta olisi tehty samanlainen bilepaikka kuin muistomerkistä.

Vaikea prosessi museon suunnittelu ja toteutus on varmasti ollut, sitä ei voi kieltää. Ehkä museo tarjoaa tuleville sukupolville enemmän. Niille, joille media ei ole syytänyt iskuja joka syyskuu viimeisen 15 vuoden ajan. Jää nähtäväksi.

Jälkikirjoitus
Toistaiseksi vain yksi asia on varma. Tahtojen taisto jatkuu Manhattanin kohtalokkaassa korttelissa niin kauan kuin elossa on ihmisiä, joihin terrori-iskut jollakin tavalla vaikuttivat. He katsovat korttelia miettien mitä jos…, minä olisin…, miksi ei... Aivan kuten aikanaan ne, jotka saivat lähteä kunnianhimoisen kaksoistorniprojektin tieltä. Uskon, että monikaan noista ihmisistä ei lopulta oppinut koskaan rakastamaan tai arvostamaan Manhattanin eteläkärjen haltuunsa ottaneita tornikaksosia.

Aika näyttää, kuinka museo löytää roolinsa ja yleisönsä. Mitä sen rahoitukselle tapahtuu? Opitaanko siellä mitään kritiikistä, ja saavatko uhrien omaiset jonakin päivänä tahtonsa läpi?

Nyt olisi erittäin kiinnostavaa kuulla museoihmisten näkemyksiä aiheesta. Miten surullinen paikka, henkilöhistoria tai tapahtuma pitäisi museoida? Mitä ground zerolle olisi pitänyt tehdä? Mitä mieltä itse olet museosta? Onko joku kenties käynyt siellä?

-----
Linkkejä
Muistomerkin ja museon verkkosivu
Sisarensa terrori-iskussa menettäneen Steve Kandellin museokokemus

Tanja Salonen

Kirjoittaja on Suomen museoliiton tiedottaja

Siilot purkautuvat, missä bisneksessä olemme?

Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mielestä on hyvä, että museoiden rooli yhteiskunnassa kasvaa. Ongelmia kuitenkin tulee, jos museotoiminnan rahoituspohja säilyy laajentuneesta vastuusta huolimatta samanlaisena kuin ennenkin.


Suomen museoliiton vuoteen 2020 ulottuvan strategian otsikko on Rakenteet muuttuvat. Luulen, ettei valitsemamme avainsanapari viesti ylivertaisesta strategisesta osaamisestamme, vaan kyse on itsestään selvästä asiasta. Museoalalla ei liene ketään, joka ei ole viime aikoina törmännyt laatikkoleikiksikin kutsuttuun jumppaan, jossa suorakulmiot ovat vuoroin pystyssä ja vuoroin vaa’assa sekä kolmiot vuoroin oikein vuoroin väärinpäin.

Museoiden toiminnallisten rakenteiden kunnossapito vaatii riittävän joustavuuden ja pitkäjänteisyyden yhdistämistä. Joustavuutta tarvitaan liiketoimintatyyppisten näyttely- ja tapahtumapalvelujen tuottamisessa ja pitkäjänteisyyttä kokoelma- ja tutkimustyössä. Liiketoimintatyyppisiä palveluja ei kannata tuottaa julkisina palveluina, vaan yritys-, yhdistys- ja säätiöpohjalta. Pitkäjänteisyyttä edellyttävissä tehtävissä valtio- ja kuntaorganisaatiot näyttävät houkuttavimmilta.

Tulevina vuosina toteutetaan varmasti uudistuksia, joissa kuntien ja valtion omistamia museoita säätiöityy tai säätiöiden ylläpitämiä museoita kunnallistetaan tai valtiollistetaan. Todennäköisin uudistusmalli kuitenkin on jokin näiden sekamuoto. Tällä hetkellä toimivalta näyttäisi Kansallisgallerian julkisoikeudellinen säätiö -malli.

Museoiden toiminnan kannalta laatikkoleikkiä ja ylläpitäjäorganisaation pohtimista tärkeämpää olisi kuitenkin miettiä ja päättää, missä bisneksessä olemme. Tähän pohdintaan meitä ohjaa ja pakottaa museoiden tehtäväkentän laajentuminen.

Viime päivinä museoiden yhteiskunnallisena tehtävänä on korostunut myönteinen vaikuttavuus talouteen ja työllisyyteen. Tämän perusteena on erityisesti matkailu- ja palveluelinkeinojen merkityksen kasvu taloudellisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pakolaiskriisi on puolestaan lisännyt museoiden roolia kulttuurienvälisen keskustelun ylläpitäjinä. Museoita pidetään henkisen hyvinvoinnin ja jopa yhteiskuntarauhan rakentajina. Tänä syksynä käyttöön otettu opetussuunnitelma puolestaan korostaa oppimisen taidoissa omaa tiedonhakua ja kyseenalaistamista. Museo onkin tulevina vuosina entistä useammin opetustila ja museolehtori sama kuin lehtori.

Edellä mainitut tehtävät ovat jo arkipäivää useimmille museoille. Ne ovat tulleet perinteisen ydintehtävämme eli kulttuuriperinnön tallentamisen rinnalle tai huonoimmillaan sen päälle. Oli niin tai näin, kulttuuriperintösiilo, johon museoiden tehtävät on totuttu asettamaan, on murtunut, ja tehtäviä on tullut elinkeino-, sosiaalipalvelu- ja koulusiiloista.

Kehityksen suunta on museoiden ja yhteiskunnan näkökulmasta ehdottomasti oikea. Kasvava ongelma kuitenkin on, että rahoitussiilot eivät ole murtuneet tehtäväsiilojen murtumisen mukana. Uusia tehtäviä on resursoitu vanhalta pohjalta. On syytä kysyä, onko kulttuuriperinnön tallentamisen, tutkimisen ja esittämisen resursseilla toteutettu elinkeino-, sosiaali- ja koulutuspoliittisia tehtäviä? Jos näin on, on selvää, mitkä tehtävät ovat jääneet vähemmälle. En ole ainakaan itse huomannut, että vastuun kulttuuriperinnön tallentamisesta jakaisi museoiden kanssa nykyään jokin muukin toimija.

Se, että resurssipuolen siilot ovat paljolti vielä olemassa, vaarantaa epäilemättä kaikkien osapuolten kannalta myönteisen kehityksen, jossa museoiden osaaminen on laajalti käytössä. Erityisesti siilojen pitäisi purkautua julkisen rahoituksen osalta, jonka varassa museotoiminta on nyt ja epäilemättä myös lähitulevaisuudessa.

Jos rahoitussiilot eivät murru, museoiden on tehtävä valinta. Meidän on päätettävä, missä bisneksessä haluamme olla. Tämä valinta ratkaisee yhteiskunnallisen tehtävämme ja sen, mitä taloudellispoliittista tai lainsäädännöllistä ohjausta noudatamme. Se ratkaisee myös asiakasvalintamme ja sen, millaisia odotuksia palvelun sisällöstä, laadusta tai hinnasta oletamme asiakkailla olevan.

Talouden näkökulmasta houkuttavimmalta näyttää toiminta, jossa liikkuvat suurimmat rahat ja harvemmat kilpailijat. Rahan perässä menevän ei kannata valita ensimmäisenä kulttuuriperintöbisnestä, vaan panostaa sosiaalipalvelu- tai matkailubisnekseen. Ja kun on kyse kilpailutilanteesta, kulttuuriperintöbisnes on museoille kannattavin valinta. Tilanteemme ei kuitenkaan ole missään mielessä lohduton myöskään matkailu-, sosiaali- tai koulupalvelubisneksessä.

Strategiseen pohdintaan ja valintoihin on siis mahdollisuuksia. Pohdinnan voimme aloittaa esimerkiksi kysymällä, tarvitsemmeko kokoelmia, jos toimimme ennen muuta matkailubisneksessä?

Kimmo Levä

Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri