Case 1: ”Saavutimme tänä vuonna tason 100 ja ensi vuodeksi tavoitteemme on 140”.
Case 2: ”Saavutimme tänä vuonna tason 100, ensi vuodeksi tavoitteemme on korkeintaan sama tai jopa 80.”
Kumpi teistä tuntuu puhtaasti fiilispohjalta realistisemmalta tavoitteelta? Sekä tutkimusten että fiilispohjalta tekemän arvauksen mukaan useimmat teistä piti Case 2:sta realistisena ns. jalat maassa -tavoitteena. Siihen voi uskoa ja se saa sekä toiminnnan että toiminnan johtamisen näyttämään harkitulta.
Valinta kohdistuu Case 2:een sen vuoksi, että useimpia meitä ohjaa ”negatiivisen todellisuuden normiteoria”. Teorian keskeinen väite on, että luotamme enemmän negatiiviseen uutiseen ja negatiivisten asioiden ennustajiin kuin positiivisten viestien tuojiin.
Toinen ja jo aikaisemmissa postauksissani käsittelemä teoria on, että negatiivisen todellisuuden normiteorian vuoksi negatiivinen uutinen saa ihmiset reagoimaan enemmän kuin positiivinen uutinen. Yksinkertaisin mittari on laskea sähköpostit. Oletettavasti niiden sähköpostien summa on suurempi, joissa olette reagoineet negatiiviseen asiaan kuin niiden, joissa reaktionne ja sähköpostin kirjoittamisen on aiheuttanut positiivinen tapahtuma. Jos sähköpostien määrä olisikin sama, niin voin tutkimatta väittää, että negatiiviseen reagointiin on käytetty enemmän rivejä.
Negatiivisen todellisuuden normiteoria on globaali (päätellen siitä, että luin sen The Sunday Timesin kustantamasta ”Improve your communication skills –kirjasta”). Perinnetiedon perusteella suomalaiset ovat tämän teorian todeksitekijöiden etujoukoissa. Liitetäänhän meihin usein sanonta, että ”suomalaiset kestävät kaiken muun paitsi kehumisen”.
Edellä mainittu sanonta todentuu aina, kun suomalaiset saavat kansainvälisessä vertailussa positiivista palautetta. Lienee niin, että olemme käyttäneet esim. koulutusjärjestelmäämme kehuvien Pisa-tutkimusten tulosten yhteydessä henkisiä voimavarojamme enemmän tulosten paikkansapitävyyden arviontiin kuin siihen, kuinka hienoa on että kv-arviointikin tämän huomasi.
Negatiivisen todellisuuden normiteoria on tärkeä huomioida viestinnässämme. Koska negatiiviseen uskotaan ja positiivista epäillään, tasapainoisen ja siten myös realistisen kuvan muodostaminen edellyttää viestintämme painottumista positiiviseen. Tämä tarkoittaa sekä yhteisöjen sisäistä että ulkoista viestintää. Viimeksi lukemassani kirjassa ja aikaisemmissakin teoksissa suhdeluvuksi on useimmiten esitetty 1:5 eli yksi negatiivinen palaute tai uutinen edellyttää viittä positiivista palautetta tai uutista, jotta tilanne olisi tasapainossa.
Realistisen (siis positiivisen tasapainoisen) kuvan rakentamiseen panostamme enemmän ulkoisessa viestinnässämme. Harva meistä lähettää aktiivisesti tiedotteita ja muita viestejä, että ”täällä on harvinainen keskittymä epäonnistujia ja se näkyy tuloksissamme”. Sisäisen viestinnän osalta tilanne on monesti valitettavasti toinen. Emme kerro tarpeeksi työyhteisömme sisällä siitä kuinka onnistuimme tai kuinka työkaverimme on hommissaan saavuttanut hienoja tuloksia. Tältä osin meidän epäilemättä on ponnisteltava 1:5 suhteen toteuttamiseen.
Tasapainoa ei saavuteta ulkoisen ja sisäisen viestinnän ristiintaulukoinnilla. Jos annamme yhden negatiivisen palautteen sisäisissä keskusteluissamme, tilanne ei parane lähettämällä viisi positiivista lehdistötiedotetta.
Kumpi teistä tuntuu puhtaasti fiilispohjalta realistisemmalta tavoitteelta? Sekä tutkimusten että fiilispohjalta tekemän arvauksen mukaan useimmat teistä piti Case 2:sta realistisena ns. jalat maassa -tavoitteena. Siihen voi uskoa ja se saa sekä toiminnnan että toiminnan johtamisen näyttämään harkitulta.
Valinta kohdistuu Case 2:een sen vuoksi, että useimpia meitä ohjaa ”negatiivisen todellisuuden normiteoria”. Teorian keskeinen väite on, että luotamme enemmän negatiiviseen uutiseen ja negatiivisten asioiden ennustajiin kuin positiivisten viestien tuojiin.
Toinen ja jo aikaisemmissa postauksissani käsittelemä teoria on, että negatiivisen todellisuuden normiteorian vuoksi negatiivinen uutinen saa ihmiset reagoimaan enemmän kuin positiivinen uutinen. Yksinkertaisin mittari on laskea sähköpostit. Oletettavasti niiden sähköpostien summa on suurempi, joissa olette reagoineet negatiiviseen asiaan kuin niiden, joissa reaktionne ja sähköpostin kirjoittamisen on aiheuttanut positiivinen tapahtuma. Jos sähköpostien määrä olisikin sama, niin voin tutkimatta väittää, että negatiiviseen reagointiin on käytetty enemmän rivejä.
Negatiivisen todellisuuden normiteoria on globaali (päätellen siitä, että luin sen The Sunday Timesin kustantamasta ”Improve your communication skills –kirjasta”). Perinnetiedon perusteella suomalaiset ovat tämän teorian todeksitekijöiden etujoukoissa. Liitetäänhän meihin usein sanonta, että ”suomalaiset kestävät kaiken muun paitsi kehumisen”.
Edellä mainittu sanonta todentuu aina, kun suomalaiset saavat kansainvälisessä vertailussa positiivista palautetta. Lienee niin, että olemme käyttäneet esim. koulutusjärjestelmäämme kehuvien Pisa-tutkimusten tulosten yhteydessä henkisiä voimavarojamme enemmän tulosten paikkansapitävyyden arviontiin kuin siihen, kuinka hienoa on että kv-arviointikin tämän huomasi.
Negatiivisen todellisuuden normiteoria on tärkeä huomioida viestinnässämme. Koska negatiiviseen uskotaan ja positiivista epäillään, tasapainoisen ja siten myös realistisen kuvan muodostaminen edellyttää viestintämme painottumista positiiviseen. Tämä tarkoittaa sekä yhteisöjen sisäistä että ulkoista viestintää. Viimeksi lukemassani kirjassa ja aikaisemmissakin teoksissa suhdeluvuksi on useimmiten esitetty 1:5 eli yksi negatiivinen palaute tai uutinen edellyttää viittä positiivista palautetta tai uutista, jotta tilanne olisi tasapainossa.
Realistisen (siis positiivisen tasapainoisen) kuvan rakentamiseen panostamme enemmän ulkoisessa viestinnässämme. Harva meistä lähettää aktiivisesti tiedotteita ja muita viestejä, että ”täällä on harvinainen keskittymä epäonnistujia ja se näkyy tuloksissamme”. Sisäisen viestinnän osalta tilanne on monesti valitettavasti toinen. Emme kerro tarpeeksi työyhteisömme sisällä siitä kuinka onnistuimme tai kuinka työkaverimme on hommissaan saavuttanut hienoja tuloksia. Tältä osin meidän epäilemättä on ponnisteltava 1:5 suhteen toteuttamiseen.
Tasapainoa ei saavuteta ulkoisen ja sisäisen viestinnän ristiintaulukoinnilla. Jos annamme yhden negatiivisen palautteen sisäisissä keskusteluissamme, tilanne ei parane lähettämällä viisi positiivista lehdistötiedotetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti