Ollaanko muualla Euroopassa edellä kulttuurimatkailussa?

Leena Tornberg vieraili Berliinissä kansainvälisillä turistibisnesmessuilla. Voisiko messuilla nähtyä hyödyntää myös Suomessa?

Kävin MEKin Culture Finland -väen kanssa Berliinin ITB-messuilla (International Tourist Business) maaliskuun alussa. Ne ovat yksi alan suurimpia kansainvälisiä messuja ja osastoja on laidasta laitaan. Vietin kaksi päivää messuilla ja ehdin perehtyä vain Culture Lounge -osioon, Saksan, Pohjoismaiden ja vähäisessä määrin muun Euroopan tarjontaan. Kaukaisempien alueiden osastolle en ehtinyt edes kurkistaa.

Koko käynnin ajan päässäni oli museot matkailussa -lasit. Messujen yhteydessä pyöri päivittäin konferenssiesityksiä noin 10 eri lavalla, 10-15 esitystä/lava eli yhteensä noin 130-150 esitystä. Etsin museoihin liittyviä luentoja ja niitä löytyi viisi esitystä kolmen päivän ajalta.

Culture Finland projektipäällikkö Susanna Markkola ensimmäisen päivän aamuna messukartan
edessä. Karsinta alkaa. Kuva: Leena Tornberg/SML

Culture Lounge - kulttuurimatkailun eurooppalainen osasto

Osallistuin messuille, koska halusin perehtyä kulttuurimatkailun omaan messuosastoon, Culture Loungeen. Kulttuurimatkailua pidetään messujen ohjelmassa yhtä merkittävänä matkailun alana kuin risteily-, hyvinvointi- (kylpylät ym. fyysistä terveyttä edistävät asiat), nuoriso-, seikkailu-, eko-  ja muuita erityismatkailualoja. Tästä kehkeytyi alustava ajatus: Kannattaisiko tammikuussa Suomen matkailumessuilla olla oma suomalaisen kulttuurin kulttuurimatkailuosio. Kuka koordinoisi messuosaston? Ketkä lähtisivät mukaan? Olisiko messuosastolle tarvetta? Katsotaan, lähteekö asia etenemään. Onko sinulla mielipidettä asiaan?

Mallia Culture Loungen luomiseen. Kuva: Leena Tornberg/SML

Yksittäisiä museoita messuosastolla. Yhteisteema, yhteistuote - laajempi näkyvyys? Kuva: Leena Tornberg/SML

Culture Loungessa oli esillä noin 30 yksittäistä museota, pääasiassa Saksasta – Berliinissä kun oltiin. Culture Loungen tämän vuoden keskiosion ja samalla myös näkyvimmän ja isoimman paikan oli ostanut Hollanti. Hollannin museot olivat siten osa suurempaa näkyvää kokonaisuutta. Tuli vaikutelma, että hollantilaiset museot kokivat itsensä vahvasti osaksi jotakin laajempaa, merkittävämpää ja vaikuttavampaa. Onhan Hollannissa tällaisia museoita, mutta osana vielä isompaa voisi sanoa, että museot tulivat vielä näkyvimmiksi.

Vastaava tunne tuli saksalaisten alueiden osastoilla, joissa museot saivat hyvinkin näkyviä ja isoja

Kuva: Susanna Markkola

paikkoja, esimerkkinä vaikka Nordrhein-Westfalenin alue. Itselläni oli mielikuva alueesta Ruhrin teollisuusalueena, jossa ei paljon kulttuuria olettaisi olevan. Tämä oli tietysti ihan oma väärinkäsitykseni! Bonnin, Düsseldorfin, Dortmundin ja Aachenin kaupungeista esiteltiin vahvasti museoita isoilla, näyttävillä paneeleilla ja ständeillä. Erityisen suuren tilan sai Dortmundiin vuonna 2015 avattava Jalkapallomuseo.

Aachenin kaupunki ja sen museot pitivät toisen viidestä museoaihetta käsittelevistä konferenssiesityksistä. Heille on tulossa kesäksi kolme näyttelyä Kaarle Suuresta. Minulle uusi tieto ja elämys oli, että Aachenilla oli paljon kytköksiä Kaarle Suureen. Näin sitä oppii joka kerta uutta ollessaan tekemisissä museoiden kanssa. Esitystä oli pitämässä kolme henkilöä (20 minuutin esitys): kaupungin matkailupäällikkö, kaupungin varapormestari ja museon kuraattori. Jokainen puhui omasta näkökulmastaan, mitä Kaarle Suuresta kertovat näyttelyt merkitsevät. Äänensä sai kuuluviin niin
matkailun, hallinnon (osarahoittajana) kuin museon edustajakin.  Win-win toimintaa parhaimmillaan!

Esityksen viesti oli yhteinen: Tervetuloa Aacheniin ja Kaarle Suuren -näyttelyihin tai Tervetuloa Kaarle Suuren -näyttelyihin ja Aacheniin. Olisiko museolla ollut varaa – ehkä saksalaisella museolla olisikin – tulla yksin messuille kertomaan näyttelyistään? Tässä kohdin tuli mieleen, tuntevatko suomalaisten kaupunkien matkailu- ja hallinnonalat riittävästi omien museoidensa sisältöjä ja niiden mahdollisuuksista. Messuilla näyttävyys tulee yhteistyöstä.

Lopuksi vastaus otsikkoon: Vaikka matka oli antoisa ja kokemuksia karttui välitettäväksi edelleen Suomessa, voi todeta, että messujen laajuuteen suhteutettuna kulttuurimatkailu on vielä pieni tekijä kansainvälisellä tasolla. Culture Loungen pinta-ala oli yksi messujen pienimpiä. Messuosion ala oli pienempi kuin messukeskuksen pääsisäänkäyntiaula. Se oli sivusisäänkäyntien kanssa samankokoinen. Eli kasvua voi vielä tapahtua.

Suomessa emme ole jäljessä kulttuurimatkailun saralla muuta kuin suurissa messupaneeleissa ja näyttävissä ständeissä. Kiitos kulttuurimatkailun kehittämisestä kuuluu opetus- ja kulttuuriministeriölle, joka on myöntänyt  rahoitusta kulttuurin matkailulliseen kehittämiseen ja tuotteistamiseen sekä Museoliitolle että MEKin Culture Finlandille.

Leena Tornberg
Kirjoittaja työskentelee projektikoordinaattorina Suomen museoliitossa Museot kulttuurimatkailun kärkeen -hankkeessa

Miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia?

"Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla", kirjoittaa Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallio.

Museo 2015 -hanke julkaisi uudet
luettelointiohjeet helmikuun lopussa. 

Museokokoelmien luettelointi on monissa suomalaisissa museoissa varsinainen pullonkaula. Vuoden 2012 Museotilaston mukaan kulttuurihistoriallisista esineistä reilu kolmannes oli luetteloitu sähköiseen kokoelmanhallintajärjestelmään ja valokuvista joka kahdeksas. Digitaalinen kuva oli vielä harvemmasta. 

Asiakkaat edellyttävät sähköisiä kokoelmatietoja eivätkä museot aina itsekään löydä luetteloimattomia aineistojaan. Valtiokin on panostanut kokoelmien digitointiin erillismäärärahoin, jotta luettelointivajetta saataisiin kurottua umpeen.

Museotilastojen perusteella on voinut seurata sähköisen luetteloinnin ja digitoinnin etenemistä jo viiden vuoden ajan. Vertaamalla vuosien 2007 ja 2012 Museotilastoja huomaa, että museot ovat luetteloineet viidessä vuodessa noin 800 000 esineen ja yli miljoonan valokuvan tiedot. 

Luvut tuntuvat suurilta, mutta museoiden kokoelmat ovat kasvaneet vielä enemmän: 1,2 miljoonalla esineellä ja 3,6 miljoonalla valokuvalla. Museoalan luettelointivaje on kasvanut vuosittain noin 80 000 esineellä ja puolella miljoonalla valokuvalla. Museoilla on siis enemmän tekemätöntä luettelointityötä edessä kuin oli vielä vuonna 2007.

Näinhän tässä ei pitänyt käydä. Museoalalla on koko 2000-luvun ollut yhteisymmärrys siitä, miten kokoelmia kartutetaan harkitusti ja valikoiden. Uusi aineisto pitäisi luetteloida heti ja takautuvalla luetteloinnilla nostetaan digitointiasteet ylös. 

Vaikka valokuvakokoelmien kattava digitointi ja kuvakohtainen luettelointi tuntuvat näillä kuvamäärillä utopialta, esinekokoelmien osalta näin ei pitäisi olla – luetteloimaton esine vie vain kallista varastotilaa, siitä ei tiedetä mitään eikä sitä osata käyttää. Museokohtaisia eroja on toki paljon, mutta luvut kertovat, että alalla puhutaan yhtä ja tehdään toista.

Työprosesseja kyseenalaistamalla kokoelmatyön tuottavuutta voisi kuitenkin nostaa. Keskimäärin yhden minuutin nopeampi luettelointi vapauttaisi noin viisi lisähenkilötyövuotta luettelointiin. Asiakkaiden näkökulmasta se mahdollistaisi karkeasti arvioiden 10 000 digitoitua esinettä tai 20 000 valokuvaa enemmän vuodessa (jos oletamme, että yhden esineen digitoi keskimäärin tunnissa ja kuvan puolessa tunnissa). 

Luettelointiprosessia pitäisi nopeuttaa kahdeksalla minuutilla, että museokokoelmiin vuoden aikana karttuneet esineet saataisiin digitoitua ja enemmän, jos takautuvaa luettelointia halutaan edistää.

Mikäli tuottavuutta ei onnistuta nostamaan, tarvittaisiin luettelointivajeen kuromiseen aika paljon lisärahoitusta. Vuosien 2007–2012 luettelointivauhdilla digitointirahaa olisi pitänyt olla puolitoista miljoonaa euroa enemmän vuodessa, että edes esinekokoelmien vuosittainen kartunta olisi saatu luetteloitua. Vasta sitä suuremmilla summilla olisi takautuva luettelointikin edistynyt. Tässä taloustilanteessa tuntuu siltä, että museoiden on pakko kehittää työtapojaan, jos luettelointivaje halutaan kuriin.

Helmikuun lopussa Museo 2015 -hanke julkaisi uudet luettelointiohjeet, joiden voisi toivoa parantavan kokoelmatyön tuottavuutta. Olisiko siellä uusia vinkkejä kokoelmien nopeampaan ja tehokkaampaan luettelointiin?

Luettelointiohjeissa on paljon hyvää. Ennen muuta ne luovat selvät säännöt tietojen merkitsemiselle: esimerkiksi esineen mitat tulisi ilmoittaa samalla tavalla kaikissa maan museoissa. Brittiläiseen SPECTRUM-standardiin perustuvia ohjeita on yli 500, joten jokaiseen kysymykseen tuntuu vastaus löytyvän. 

Ohjeen massivisuuteen liittyy toisaalta myös sen heikkous: merkitysten purkaminen pieniin osiin johtaa siihen, että luetteloijan täytyy yksittäistä objektia luetteloidessaan vastata todella moneen kysymykseen. Työ alkaa näin väistämättä hidastua ja tuottavuus kärsii.

Meille nopean luetteloinnin ystäville on kuitenkin laadittu ohjeet vähimmäistiedoista. Mutta näitäkin on peräti 36 kappaletta – enemmän kuin perinteisiin pahvikortteihin edes mahtui. Monissa pätevissä järjestelmissä ei ole näin montaa kenttää edes käytössä.

Minä en oikein ymmärrä, miksi kaiken luetteloinnin pitäisi olla näin pedanttia. 

Samat vähimmäistiedot eivät ole oleellisia jokaisen esineen, valokuvan tai kokoelman kannalta: esimerkiksi kahvikupin halkaisijalla, matkapuhelimen materiaalilla, postimerkin omistushistorialla tai takavuosina kokoelmiin päätyneen valokuvan hankintaperusteilla ei usein ole sellaista merkitystä, että sitä kannattaisi selvittää. Vaikuttavuuden ja asiakkaiden näkökulmasta olisi monesti fiksumpaa käyttää aika seuraavaan objektiin ja luettelointivajeen kuromiseen.

Luettelointiohjeet ovat kovin kunnianhimoiset ja niistä huokuu luetteloinnin laatutason eikä määrän korostaminen. Jo vähimmäistasolla tehtävä luettelointi edellyttää syvällistä perehtymistä luetteloitavaan aihepiiriin, yksittäisen objektin kulttuurihistoriaan ja kokoelmahistoriaan. Kuitenkin digitointityötä tehdään paljolti työllistämisprojektien, harjoittelijoiden ja vapaaehtoisten voimin. 

Vähimmäistiedot pitäisi kai asettaa sellaiselle tasolle, että maallikonkin voi opettaa niillä luetteloimaan. Parhaiden asiantuntijoiden työaikaa pitäisi sitten kohdentaa tietojen valikoivaan täydentämiseen ja avainobjektien perusteelliseen tutkimusluettelointiin. Neljän miljoonan esineen luettelointivajetta ei voi purkaa kuin reippaalla pikadigitoinnilla ja poistoilla.

Oma vaikutelmani on se, että konservatiivinen SPECTRUM-standardi ja siitä johdettu luettelointiohje palvelevat parhaiten niitä harvoja museoita, joilla on rajallinen mutta hyvin luetteloitu kokoelma sekä jo entuudestaan raskassoutuinen ohjelma käytössä. Museot, jotka taas painivat suurten luetteloimattomien kokoelmien kanssa, joutuvat miettimään uudenlaisia työtapoja ja kyseenalaistamaan perinteisiä työprosesseja. 

Mitä asioita halutaan luetteloida ja missä kohtaa tingitään luetteloinnin laadusta? Tämä voi tarkoittaa esineen fyysisen kuvailun, mittaamisen, taustoittamisen tai hankintatietojen karsintaa, objektien eräkohtaista luettelointia, työnkulun hiomista ja erilaisia luovia tapoja nopeuttaa prosesseja. Vähimmäisohjeista on uskoakseni pakko tinkiä, ettei luettelointivaje enää kasva.

Kaipaan uuden sukupolven ohjelmia – nykyiset kokoelmajärjestelmäthän ovat pohjimmiltaan perinteisten pahvikortistojen sähköistettyjä versioita. Objektikohtainen kortistointimme on osoittautunut liian hitaaksi työtavaksi, kun edes viimeisen viiden vuoden aikana emme ole museoalana pystyneet luetteloimaan vuosittaista kartuntaamme.

Itse uskon siihen, että luetteloinnin työtavat tulevat vielä muuttumaan rajusti. Voisiko kone joskus hoitaa mekaanisen kirjaamisen luetteloijan keskittyessä merkitysten tuottamiseen? Luetteloinnin ytimessä voisi tulevaisuudessa olla museo-objektien kiinnittäminen ilmiöihin, aikakausiin, paikkoihin tai tarinoihin – ja näitä kytköksiä rakennettaisiin yhdessä meidän asiakkaiden kanssa.

Kalle Kallio 

Kirjoittaja on Suomen museoliiton varapuheenjohtaja,
joka työskentelee museonjohtajana Työväenmuseo Werstaalla.

Hyppy vauhdissa olevaan junaan

Museo 2015 -hanketiimi Teatterimuseon näyttämöllä. Takarivi vasemmalta: Eero Ehanti, Pekka Korhonen, Tomi Orre ja Toni Bärman. Istumassa vasemmalla Riikka Sainio ja oikealla Leena Furu. Kuva: Marika Kokkinen-Eurén/Museovirasto

Museoliiton uusin työntekijä, Museo 2015 –hankkeen projektipäällikkö Eero Ehanti esittäytyy.

Kuten tunnettua, Museo 2015 on Museoviraston yhteistyössä Kansallisgallerian ja Suomen museoliiton kanssa johtama hanke, joka toteutetaan vuosina 2011 - 2015 opetus- ja kulttuuriministeriön tuella. Vähemmän tunnettua saattaa olla se, että projektipäällikkö on hiljattain vaihtunut. Siksi esittäydyn, samalla hankkeen kuulumisia päivittäen.

Taustani on taidehistoriassa, konservoinnissa, näyttelynteossa, Museovirastossa, Suomen merimuseossa, Damaskoksessa, ICOMissa – monessa muussakin, kuten antikvariaateissa ja pipolätkäkentillä. Mutta museomaailmasta tulen ja sinne asetun entistä tukevammin vetäessäni tätä hanketta. Olen iloinen päästessäni osaksi suomalaisen kokoelmahallinnan jatkumoa, joka on pitkä ja kunniakas. Iloitsen siitä, että pääsen edistämään museokokoelmien entistä parempaa avautumista meidän ammattilaisten ja suuren yleisön hyödynnettäväksi, kotimaassa ja maailmanlaajuisesti. Iloitsen siitä, että saan edetä yhteisessä linjassa kaikkien muistiorganisaatioiden kanssa muodostamassa yhteistä muistia.

Tässä ollaan hyvällä asialla. Valistusfilosofi Denis Diderot halusi koota maailman tiedon Ensyklopediaansa ja lisäksi esittää siitä kaikesta kokonaisnäkemyksensä. Tuloksena on 1700-luvun mittapuulla massiivinen kirjasarja, joka on tieteellisiltä ja taiteellisiltakin ansioiltaan sitä luokkaa, että imperfektin käyttö on mahdotonta sen merkitystä pohdittaessa, siitäkin huolimatta, että tiedot ovat luonnollisesti monin paikoin vanhentuneita. Asiaa on valtavasti järjestelmällisessä muodossa komeasti kuvitettuna ja nerokkaat sensuurin kiertämiseksi suunnitellut ristiviittaukset tekevät tiedonhausta elämyksellistä, joskaan ei helppoa.

Brittikirjailija Douglas Adams esittelee hulvattomassa kirjasarjassaan ”Linnunradan käsikirja liftareille” taskukokoisen laitteen, johon on koottu kaikki maailman tieto. Älypuhelin lienee aika lähellä tällaista laitetta, jonka välityksellä pääsee käsiksi valtaviin tietomääriin. Vaan ei kaikkeen tietoon, ainakaan jos ei pysty siivilöimään tietomassasta olennaista ja oikeaa. Voi käydä niin, että haaviin jää jotakuinkin yhtä olennainen tietomäärä kuin oli Adamsin Linnunradan käsikirjassa maapalloa koskien, joka kuului kokonaisuudessaan: ”mostly harmless”. (Ei ihme, että maa jouti tuhottavaksi galaksienvälisen moottoriväylän tieltä.)

Miksi tällaisia suureellisia esimerkkejä? Koska jotenkin tällaisessa jatkumossa näissä hommissa ollaan tai ainakin tällaisista mielleyhtymistä haen inspiraatiota. Diderot’n Ensyklopedian kanssa samoihin aikoihin kehittyivät sellaiset ensyklopedistiset museot kuin Eremitaasi, British Museum ja Louvre, jotka tänä päivänä haluavat valtavat kokoelmansa saataville sillä helppoudella, jolla Adamsin sankari Arthur Dent Linnunradan käsikirjaansa käytteli.

Samalla museoiden haasteena on tehdä kulttuuriperinnöstä niin elämyksellistä, että ihmiset tulevat, näkevät ja kokevat. Ja tulevat vielä uudelleenkin. Sekä verkon kautta että paikan päällä. Uskon, että me muistiorganisaatioissa jatkamme kunniakkaasti Diderot’n Ensyklopedian ja Adamsin visioiden avaamia teitä, sekä pistämme vielä paremmaksi tarjotessamme järjestelmällisempää, kattavampaa ja yhteismitallisempaa sisältöä. Museoilla on oma osansa tässä yhteistyössä ja siihen Museo 2015 -hanke keskittyy.

Kokoelmahallinnan kokonaisarkkitehtuuri julkaistiin viime vuonna ja sen päivitystyö tulee jatkumaan. Kokonaisarkkitehtuuri havainnollistaa, miten museoiden kokoelmahallinta kokonaisuutena Suomessa toimii ja millaisia siihen liittyvät tiedot, järjestelmät ja prosessit ovat. Vastikään julkaisimme erittäin kattavan, kansainväliseen SPECTRUM-standardiin perustuvan Museoiden luettelointiohjeen. Näitä ohjeita noudattamalla tieto tallentuu yhteismitallisesti ja, jos niin halutaan, leviää maailmalle Kansallisen digitaalisen kirjaston Finna-käyttöliittymän kautta. Luettelointikoordinaattorimme Leena Furun ja museoiden edustajista muodostetun luettelointityöryhmän ponnistus on ollut valtava ja tulokset ensiluokkaiset, joista tässä ylpeänä kiittelen.

Museoiden luettelointiohje on julkaistu verkkosivustona osoitteessa www.luettelointiohje.fi.  Sen teknisestä toteutuksesta vastaa It-suunnittelijamme Pekka Korhonen. Verkkosivuilta löytyy palautelomake, jonka kautta toivomme saavamme runsaasti palautetta sekä ohjeeseen että verkkosivustoon liittyen. Ohje on ladattavissa myös viitenä erillisenä pdf-tiedostona, joista jokainen käsittelee vain yhden objektityypin luettelointia. Koulutusta ohjeen käyttöön on saatavilla tämän vuoden aikana Leenan vetämissä lukuisissa koulutustilaisuuksissa, joihin voi ilmoittautua Museoliiton koulutuskalenterin kautta.

Hankkeen seuraava merkkipaalu on kokoelmahallintajärjestelmän lanseeraus ja pilotointi, jossa eletään parhaillaan olennaisia hetkiä koordinaattorimme Toni Bärmanin jämäkässä ohjauksessa. Mukana toki koko tiimi, erityisesti it-suunnittelijamme Tomi Orre ja Pekka, jotka myös auttavat museoita siirtämään aineistojaan KDK:n asiakasliittymään Finnaan. Tästä kaikesta tullaan kertomaan
tiedottajamme Riikka Sainion asiantuntemuksella.

Näin keltanokkanakin voin jo todeta olevani ylpeä kaikesta Museo 2015 -hankkeessa tehdystä ja tekeillä olevasta. Hyppään tässä hyvässä vauhdissa olevaan junaan. Nöyränä asetun hanketta hienosti vetäneen Satu Savian seuraajaksi. Monia muitakin on ollut mukana, samaten ansiokkain tuloksin.
Tästä jatketaan, loistavalla porukalla. Kuulette meistä vielä!

Eero Ehanti 

Kirjoittaja on Museo 2015 -hankkeen tuore projektipäällikkö. Teksti perustuu Eeron
puheenvuoroon Museoiden luettelointiohjeen julkaisemistilaisuudessa 27.2.2014.

Inspiraatiot:

Diderot, Denis 1751-1772. Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers
Adams, Douglas 1979-1992. The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

Visuaalisen sisällön määrä on räjähtänyt — 5 tekniikasta riippumatonta valokuvausvinkkiä

"Ottakaa valokuvia. Käyttäkää niitä viestinnässänne. Osallistakaa museokävijät valokuvaamaan ja hyödyntäkää myös heidän ottamiaan kuvia", kannustaa viestintäpäällikkö Seppo Honkanen.

Lähes jokaisen taskussa on laite, jolla voi jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville, tai vastaanottaa muiden jakamia sisältöjä. Kehitystä kutsutaan medioitumiseksi — arkemme on muuttunut mediavälitteisiksi. Olemme tottuneet elämään keskellä jatkuvaa visuaalisten viestien virtaa ja osallistumaan siihen myös itse.

Blogikirjoitus perustuu Seppo
Honkasen Viestinnän koulutuspolun
valokuvauskursilla pitämään
puheenvuoroon Kuvien käyttö
viestinnän tukena.

Esimerkiksi Facebookiin jaetaan noin 250 000 valokuvaa joka ikinen minuutti. Se tarkoittaa 15 miljoonaa kuvaa tunnissa, 350 miljoonaa kuvaa yhdessä vuorokaudessa ja 127 miljardia kuvaa vuodessa. Kuluvana vuonna koko maailmassa otetaan arvioiden mukaan hämmästyttävät 880 miljardia valokuvaa. 

Suurin osa niistä on mitäänsanomattomia kertakäyttöroiskaisuja, mutta entistä harvemmin se johtuu tekniikasta. Kalliilla järjestelmäkameroilla voi ottaa todella huonoja kuvia, mutta nykyisillä älypuhelimillakin hienoja, monella tapaa käyttökelpoisia valokuvia. Kysymys on siitä, kuinka valokuvaaja laitettaan käyttää.

Viisi tekniikasta riippumatonta kuvausvinkkiä

1. Valokuvaaminen antaa virallisen luvan käyttäytyä omituisesti. Kameran kanssa voit kiivetä katolle tai käydä makaamaan nurmikolle ottamaan makrokuvia koppakuoriaisista. Kukaan ei ihmettele, kunhan kädessäsi on kamera!  

2. Laki ei määrää ottamaan valokuvia "kamera oman pään korkeudella noin kahden metrin päästä kohteesta" — vaikka suuri osa maailman valokuvista näin otetaankin. Vaihda siis perspektiiviä! Mene kameran kanssa aivan lähelle, kauas, kyykisty tai nouse vaikka seisomaan pöydälle. Ellet sitten makaa lattialla.   

3. Ennen laukaisimen painallusta pysähdy hetkeksi. Kiinnitä huomiota valaistuksen suuntaan ja sommitelmaan. Miten kohde asettuu taustaan? Miten varjot asettuvat; paistaako aurinko suoraan kohteen takaa? Näyttääkö kuvassa olevan ihmisen päästä kasvavan esimerkiksi se taustalla oleva lyhtypylväs? Onko horisontti vinossa vahingossa vai mahdollisesti tarkoituksella?

4. Me ihmiset rakastamme katsoa kuvia ihmisistä. Valokuvia, joissa on ihminen — tai ihmisiä! — katsotaan tarkemmin ja kauemmin kuin kuvia, joissa on pelkkä esine tai vaikkapa ulkoa kuvattu museorakennus. Nyrkkisääntö: kasvot ovat kiinnostavin osa ihmistä, pois päin kääntynyt selkä vähiten kiinnostava osa.

5. Kuva näyttää lähes väistämättä paremmalta, jos siinä oleva ihminen ei keskity kameraan, vaan johonkin aivan muuhun. Kannattaakin ottaa aitoja tilannekuvia aina, kun se on mahdollista.  

Usein ihmisiä kuitenkin täytyy pyytää kameran eteen poseeraamaan. Kuvaustilanteen vapautumista voi auttaa, jos pyytää heitä tekemään kameran edessä jotakin. Ovenkarmiin nojailevakin henkilö näyttää vähemmän väkinäiseltä kuin tikkusuorana keskellä lattiaa pönöttävä tyyppi. 

Bonusvinkki: Digikuvien ottaminen ei maksa mitään, joten räpsi kuvia kuin viimeistä päivää. Kuvatulvan joukosta voit seuloa käyttöön yhden, parhaiten onnistuneen otoksen.

Aamulehden kaupunkilehteä varten ottamani valokuva, jossa poseeraa kiekkolegenda Timo Jutila.
Väkinäinen kuvaustilanne rentoutui, kun ojensin hänelle kukkaseppeleen, pyysin istumaan
koivun juurelle ja vilkutin. Jutila vilkutti takaisin — juhannusklassikko oli syntynyt.

Kuvia kannattaa paitsi ottaa, myös käyttää

Lukeminen on entistä useammin pelkkää pikaista silmäilyä. Visuaaliset sisällöt saavat enemmän huomiota ja jäävät paremmin mieleen kuin tekstit. Ne myös auttavat vangitsemaan potentiaalisen lukijan huomion: kuva voi toimia porttina, jonka kautta vastaanottaja päätyy lukemaan pitkänkin asiatekstin.

Facebookissa kuvia sisältävistä viesteistä tykätään 53 % useammin ja niitä kommentoidaan 104% ahkerammin.

Twitterissä kuvia sisältäviä viestejä lisätään suosikkeihin 89 % useammin ja niitä retweetataan (välitetään eteenpäin) 94 % suuremmalla todennäköisyydellä. 

Valokuvia kannattaa paitsi ottaa, myös käyttää. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia kuvia ei tarvitse ottaa itse. Lähes jokaisen museokävijän taskussa on kamera. 

Kannattaa pohtia, millaisissa tilanteissa kävijöitä voisi pyytää, kehottaa ja kannustaa räpsimään museokuvia (tietysti tekijänoikeudet ym. huomioiden). Jokainen museossa otettu — tai museoon liittyvä — sosiaalisessa mediassa jaettu kuva on paitsi kävijöiden osallistamista, myös ilmaista viraalinäkyvyyttä museolle.

Esimerkiksi: voisiko kävijöiden ottamia museopotretteja heijastaa museon seinälle? Tai voisiko ihmisiä pyytää valokuvaamaan näyttelyn aihepiiriin liittyviä asioita omassa arjessaan ja jakamaan kuvat Instagramissa, tietyllä hashtagilla merkittyinä. Millaisen gallerian kuvista saisi? Entä miten kävijöiden tuottamaa kuvamateriaalia voisi hyödyntää museon perinteisemmässä viestinnässä? 

Eräs käytännön esimerkki joukkoistetusta kuvien hyödyntämisestä on brittimuseoista lähtenyt MuseumSelfie -päivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran 22. tammikuuta. Hashtagilla #museumselfie merkityt kuvat ihmisistä poseeraamassa museoissa levisivät esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä. The Guardiankin kokosi museoissa otetuista omakuvista verkkogallerian.


PÄIVITYS ALKUPERÄISEEN: Museum Selfie -päivä oli kansainvälisen CultureThemes -ryhmän käynnistämä. Helmikuun 26. päivä vietetään #MuseumVideos –päivää. Pitäisiköhän osallistua? 

Seppo Honkanen

Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.

Twitterissä @honkanen.

Onnea 2-vuotiaalle!

Projektikoordinaattori, tiedottaja Tuuli Rajavuori luo katsauksen P.S.-blogin kaksivuotiseen historiaan blogitilastojen avulla.

P.S.-blogi vietti tammikuun alussa 2-vuotissyntymäpäiviään. Oikeastaan kaksi vuotta julkisena blogina tulee täyteen vasta maaliskuussa, sillä pari ensimmäistä kuukautta blogi oli koekäytössä piilotettuna. Blogioppaiden mukaan blogin kirjoittamista kannattaa kokeilla muutaman kuukauden ajan. Sillä aikaa tyyli kehittyy ja sopiva kirjoitusrytmi vakiintuu. Osa blogeista päättyy jo koeajan aikana, mutta P.S.-blogi tuntuu iän myötä vain virkistyvän ainakin lukijamäärään kasvun perusteella.

Ennen blogin perustamista blogille etsittiin nimeä Museoliiton henkilökunnan kesken järjestetyssä nimikilpailussa. Ehdokkaita kilpaan tuli noin kymmenen kappaletta, joista P.S. valittiin voittajaksi suurella äänienemmistöllä. Jälkikirjoituksen lisäksi nimi viitannee myös pääsihteeriin, jonka aloitteesta blogi alun perin perustettiin. Hän lupautui myös huolehtimaan siitä, että blogi päivittyy vähintään kahden viikon välein.

Päivitysrytmistä on pidetty kiinni ja tähän mennessä postauksia on julkaistu kaikkiaan 80. Lomien aikaan tahti on ollut hiukan rauhallisempi, mutta esimerkiksi vuodenvaihteessa 2012-2013 blogissa julkaistiin kahdeksanosaista Museotulevaisuus-sarjaa parin päivän välein. Aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta kaikkien kirjoitusten voitaneen katsoa sopivan kuvaukseen: ”Blogista löytyvät viralliset ja hieman epävirallisemmatkin huomiot museoalan kiperiin kysymyksiin. (…) Blogin tarkoitus on avata keskustelua ajankohtaisista teemoista alan toimijoiden kesken." (Museoliiton jäsentiedote 27.3.2012)

P.S-blogin lukijamäärät ovat vaihdelleen ensimmäisten postausten muutamista kymmenistä useisiin tuhansiin. Viime aikoina lukijamäärä on vakiintunut keskimäärin noin 300-400 lukijaan jokaisen postauksen kohdalla. Lukijapiikit syntyvät silloin, kun blogi mainitaan Museoliiton Facebook-sivuilla, Twitter-tilillä tai Julius-uutiskirjeessä. Kommentteja kertyy silloin tällöin, mutta ei ainakaan mitenkään liiaksi asti.

P.S.-blogin selvästi luetuin blogikirjoitus julkaistiin heinäkuussa 2013. Artikkeli, jossa kerrottiin Museoviraston kiinteistöjen siirtämisestä Senaatti-kiinteistöille ja Metsähallitukselle, levisi laajasti sosiaalisessa mediassa ja on tähän mennessä kerännyt 5007 katselukertaa. Aiheesta kiinnostuttiin blogin perusteella myös tiedotusvälineissä.

Eniten kommentteja on puolestaan kerännyt alun perin Museo-lehdessä julkaistu artikkeli "Museodiktaattorina kahden tunnin ajan", jossa Lisa Sounio antaa vinkkejä, miten museot voisivat houkutella uutta yleisöä. Lukijoita on 1792 ja kommentteja 40 kappaletta – puolesta ja vastaan.  Myös helmikuussa 2013 julkaistu suomalaisten museoblogien lista on kerännyt sekä lukijoita (1168) että kommentteja (20 kpl).

Suurin osa päätyy blogiin Museoliiton verkkosivujen tai Facebookin kautta. Lisäksi blogiin tullaan erilaisten hakusanojen kautta. Tavallisimmat hakusanat ovat ”ps blogi”, ”museoliitto” ja ”museoliitto blogi”, mutta niiden lisäksi blogiin päädytään myös esimerkiksi Museoliiton henkilökunnan nimien kautta. Lukijat ovat pääosin Suomesta, mikä tuskin yllättää suomenkielisen blogin kohdalla, mutta on blogilla lukijoita Bloggerin tilastojen mukaan myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, Venäjällä, Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Puolassa. 

Syntymäpäiväjuhlien merkeissä blogin 2-henkinen toimitus kiittää blogin kirjoittajia, lukijoita ja kommentoijia. Odotamme innolla uusia avauksia ja entistä vilkkaampaa keskustelua. Haluamme muistuttaa lukijoita myös siitä, että kaikenlaiset vinkit blogin aiheiden tai kirjoittajien suhteen otetaan ilolla vastaan joko blogin kommenttikenttiin tai sähköpostiosoitteeseen info(a)museoliitto.fi. Myös oma museoaiheinen kirjoituksesi on lämpimästi tervetullut P.S.-blogiin. 

Tuuli Rajavuori

Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa projektikoordinaattorina ja tiedottajana