Visuaalisen sisällön määrä on räjähtänyt — 5 tekniikasta riippumatonta valokuvausvinkkiä

"Ottakaa valokuvia. Käyttäkää niitä viestinnässänne. Osallistakaa museokävijät valokuvaamaan ja hyödyntäkää myös heidän ottamiaan kuvia", kannustaa viestintäpäällikkö Seppo Honkanen.

Lähes jokaisen taskussa on laite, jolla voi jakaa hetki sitten syntyneen kuvan, videon tai ajatuksen kenen tahansa ulottuville, tai vastaanottaa muiden jakamia sisältöjä. Kehitystä kutsutaan medioitumiseksi — arkemme on muuttunut mediavälitteisiksi. Olemme tottuneet elämään keskellä jatkuvaa visuaalisten viestien virtaa ja osallistumaan siihen myös itse.

Blogikirjoitus perustuu Seppo
Honkasen Viestinnän koulutuspolun
valokuvauskursilla pitämään
puheenvuoroon Kuvien käyttö
viestinnän tukena.

Esimerkiksi Facebookiin jaetaan noin 250 000 valokuvaa joka ikinen minuutti. Se tarkoittaa 15 miljoonaa kuvaa tunnissa, 350 miljoonaa kuvaa yhdessä vuorokaudessa ja 127 miljardia kuvaa vuodessa. Kuluvana vuonna koko maailmassa otetaan arvioiden mukaan hämmästyttävät 880 miljardia valokuvaa. 

Suurin osa niistä on mitäänsanomattomia kertakäyttöroiskaisuja, mutta entistä harvemmin se johtuu tekniikasta. Kalliilla järjestelmäkameroilla voi ottaa todella huonoja kuvia, mutta nykyisillä älypuhelimillakin hienoja, monella tapaa käyttökelpoisia valokuvia. Kysymys on siitä, kuinka valokuvaaja laitettaan käyttää.

Viisi tekniikasta riippumatonta kuvausvinkkiä

1. Valokuvaaminen antaa virallisen luvan käyttäytyä omituisesti. Kameran kanssa voit kiivetä katolle tai käydä makaamaan nurmikolle ottamaan makrokuvia koppakuoriaisista. Kukaan ei ihmettele, kunhan kädessäsi on kamera!  

2. Laki ei määrää ottamaan valokuvia "kamera oman pään korkeudella noin kahden metrin päästä kohteesta" — vaikka suuri osa maailman valokuvista näin otetaankin. Vaihda siis perspektiiviä! Mene kameran kanssa aivan lähelle, kauas, kyykisty tai nouse vaikka seisomaan pöydälle. Ellet sitten makaa lattialla.   

3. Ennen laukaisimen painallusta pysähdy hetkeksi. Kiinnitä huomiota valaistuksen suuntaan ja sommitelmaan. Miten kohde asettuu taustaan? Miten varjot asettuvat; paistaako aurinko suoraan kohteen takaa? Näyttääkö kuvassa olevan ihmisen päästä kasvavan esimerkiksi se taustalla oleva lyhtypylväs? Onko horisontti vinossa vahingossa vai mahdollisesti tarkoituksella?

4. Me ihmiset rakastamme katsoa kuvia ihmisistä. Valokuvia, joissa on ihminen — tai ihmisiä! — katsotaan tarkemmin ja kauemmin kuin kuvia, joissa on pelkkä esine tai vaikkapa ulkoa kuvattu museorakennus. Nyrkkisääntö: kasvot ovat kiinnostavin osa ihmistä, pois päin kääntynyt selkä vähiten kiinnostava osa.

5. Kuva näyttää lähes väistämättä paremmalta, jos siinä oleva ihminen ei keskity kameraan, vaan johonkin aivan muuhun. Kannattaakin ottaa aitoja tilannekuvia aina, kun se on mahdollista.  

Usein ihmisiä kuitenkin täytyy pyytää kameran eteen poseeraamaan. Kuvaustilanteen vapautumista voi auttaa, jos pyytää heitä tekemään kameran edessä jotakin. Ovenkarmiin nojailevakin henkilö näyttää vähemmän väkinäiseltä kuin tikkusuorana keskellä lattiaa pönöttävä tyyppi. 

Bonusvinkki: Digikuvien ottaminen ei maksa mitään, joten räpsi kuvia kuin viimeistä päivää. Kuvatulvan joukosta voit seuloa käyttöön yhden, parhaiten onnistuneen otoksen.

Aamulehden kaupunkilehteä varten ottamani valokuva, jossa poseeraa kiekkolegenda Timo Jutila.
Väkinäinen kuvaustilanne rentoutui, kun ojensin hänelle kukkaseppeleen, pyysin istumaan
koivun juurelle ja vilkutin. Jutila vilkutti takaisin — juhannusklassikko oli syntynyt.

Kuvia kannattaa paitsi ottaa, myös käyttää

Lukeminen on entistä useammin pelkkää pikaista silmäilyä. Visuaaliset sisällöt saavat enemmän huomiota ja jäävät paremmin mieleen kuin tekstit. Ne myös auttavat vangitsemaan potentiaalisen lukijan huomion: kuva voi toimia porttina, jonka kautta vastaanottaja päätyy lukemaan pitkänkin asiatekstin.

Facebookissa kuvia sisältävistä viesteistä tykätään 53 % useammin ja niitä kommentoidaan 104% ahkerammin.

Twitterissä kuvia sisältäviä viestejä lisätään suosikkeihin 89 % useammin ja niitä retweetataan (välitetään eteenpäin) 94 % suuremmalla todennäköisyydellä. 

Valokuvia kannattaa paitsi ottaa, myös käyttää. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia kuvia ei tarvitse ottaa itse. Lähes jokaisen museokävijän taskussa on kamera. 

Kannattaa pohtia, millaisissa tilanteissa kävijöitä voisi pyytää, kehottaa ja kannustaa räpsimään museokuvia (tietysti tekijänoikeudet ym. huomioiden). Jokainen museossa otettu — tai museoon liittyvä — sosiaalisessa mediassa jaettu kuva on paitsi kävijöiden osallistamista, myös ilmaista viraalinäkyvyyttä museolle.

Esimerkiksi: voisiko kävijöiden ottamia museopotretteja heijastaa museon seinälle? Tai voisiko ihmisiä pyytää valokuvaamaan näyttelyn aihepiiriin liittyviä asioita omassa arjessaan ja jakamaan kuvat Instagramissa, tietyllä hashtagilla merkittyinä. Millaisen gallerian kuvista saisi? Entä miten kävijöiden tuottamaa kuvamateriaalia voisi hyödyntää museon perinteisemmässä viestinnässä? 

Eräs käytännön esimerkki joukkoistetusta kuvien hyödyntämisestä on brittimuseoista lähtenyt MuseumSelfie -päivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran 22. tammikuuta. Hashtagilla #museumselfie merkityt kuvat ihmisistä poseeraamassa museoissa levisivät esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä. The Guardiankin kokosi museoissa otetuista omakuvista verkkogallerian.


PÄIVITYS ALKUPERÄISEEN: Museum Selfie -päivä oli kansainvälisen CultureThemes -ryhmän käynnistämä. Helmikuun 26. päivä vietetään #MuseumVideos –päivää. Pitäisiköhän osallistua? 

Seppo Honkanen

Kirjoittaja on Suomen museoliiton viestintäpäällikkö.

Twitterissä @honkanen.

Onnea 2-vuotiaalle!

Projektikoordinaattori, tiedottaja Tuuli Rajavuori luo katsauksen P.S.-blogin kaksivuotiseen historiaan blogitilastojen avulla.

P.S.-blogi vietti tammikuun alussa 2-vuotissyntymäpäiviään. Oikeastaan kaksi vuotta julkisena blogina tulee täyteen vasta maaliskuussa, sillä pari ensimmäistä kuukautta blogi oli koekäytössä piilotettuna. Blogioppaiden mukaan blogin kirjoittamista kannattaa kokeilla muutaman kuukauden ajan. Sillä aikaa tyyli kehittyy ja sopiva kirjoitusrytmi vakiintuu. Osa blogeista päättyy jo koeajan aikana, mutta P.S.-blogi tuntuu iän myötä vain virkistyvän ainakin lukijamäärään kasvun perusteella.

Ennen blogin perustamista blogille etsittiin nimeä Museoliiton henkilökunnan kesken järjestetyssä nimikilpailussa. Ehdokkaita kilpaan tuli noin kymmenen kappaletta, joista P.S. valittiin voittajaksi suurella äänienemmistöllä. Jälkikirjoituksen lisäksi nimi viitannee myös pääsihteeriin, jonka aloitteesta blogi alun perin perustettiin. Hän lupautui myös huolehtimaan siitä, että blogi päivittyy vähintään kahden viikon välein.

Päivitysrytmistä on pidetty kiinni ja tähän mennessä postauksia on julkaistu kaikkiaan 80. Lomien aikaan tahti on ollut hiukan rauhallisempi, mutta esimerkiksi vuodenvaihteessa 2012-2013 blogissa julkaistiin kahdeksanosaista Museotulevaisuus-sarjaa parin päivän välein. Aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta kaikkien kirjoitusten voitaneen katsoa sopivan kuvaukseen: ”Blogista löytyvät viralliset ja hieman epävirallisemmatkin huomiot museoalan kiperiin kysymyksiin. (…) Blogin tarkoitus on avata keskustelua ajankohtaisista teemoista alan toimijoiden kesken." (Museoliiton jäsentiedote 27.3.2012)

P.S-blogin lukijamäärät ovat vaihdelleen ensimmäisten postausten muutamista kymmenistä useisiin tuhansiin. Viime aikoina lukijamäärä on vakiintunut keskimäärin noin 300-400 lukijaan jokaisen postauksen kohdalla. Lukijapiikit syntyvät silloin, kun blogi mainitaan Museoliiton Facebook-sivuilla, Twitter-tilillä tai Julius-uutiskirjeessä. Kommentteja kertyy silloin tällöin, mutta ei ainakaan mitenkään liiaksi asti.

P.S.-blogin selvästi luetuin blogikirjoitus julkaistiin heinäkuussa 2013. Artikkeli, jossa kerrottiin Museoviraston kiinteistöjen siirtämisestä Senaatti-kiinteistöille ja Metsähallitukselle, levisi laajasti sosiaalisessa mediassa ja on tähän mennessä kerännyt 5007 katselukertaa. Aiheesta kiinnostuttiin blogin perusteella myös tiedotusvälineissä.

Eniten kommentteja on puolestaan kerännyt alun perin Museo-lehdessä julkaistu artikkeli "Museodiktaattorina kahden tunnin ajan", jossa Lisa Sounio antaa vinkkejä, miten museot voisivat houkutella uutta yleisöä. Lukijoita on 1792 ja kommentteja 40 kappaletta – puolesta ja vastaan.  Myös helmikuussa 2013 julkaistu suomalaisten museoblogien lista on kerännyt sekä lukijoita (1168) että kommentteja (20 kpl).

Suurin osa päätyy blogiin Museoliiton verkkosivujen tai Facebookin kautta. Lisäksi blogiin tullaan erilaisten hakusanojen kautta. Tavallisimmat hakusanat ovat ”ps blogi”, ”museoliitto” ja ”museoliitto blogi”, mutta niiden lisäksi blogiin päädytään myös esimerkiksi Museoliiton henkilökunnan nimien kautta. Lukijat ovat pääosin Suomesta, mikä tuskin yllättää suomenkielisen blogin kohdalla, mutta on blogilla lukijoita Bloggerin tilastojen mukaan myös esimerkiksi Yhdysvalloissa, Venäjällä, Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Puolassa. 

Syntymäpäiväjuhlien merkeissä blogin 2-henkinen toimitus kiittää blogin kirjoittajia, lukijoita ja kommentoijia. Odotamme innolla uusia avauksia ja entistä vilkkaampaa keskustelua. Haluamme muistuttaa lukijoita myös siitä, että kaikenlaiset vinkit blogin aiheiden tai kirjoittajien suhteen otetaan ilolla vastaan joko blogin kommenttikenttiin tai sähköpostiosoitteeseen info(a)museoliitto.fi. Myös oma museoaiheinen kirjoituksesi on lämpimästi tervetullut P.S.-blogiin. 

Tuuli Rajavuori

Kirjoittaja työskentelee Suomen museoliitossa projektikoordinaattorina ja tiedottajana

Museoiden pitää uskaltaa nostaa esille myös superlatiiveja

"Yksittäisen superlatiivin — museoihmeen  — kautta esillä olemisen pelätään jollakin tavalla vähentävän muiden kokoelmien ja museotyön arvoa", kirjoittaa pääsihteeri Kimmo Levä. 

Suomen katsotuin musiikkivideo vuonna 2013 oli Cheekin Timantit on ikuisia. Suomen eniten katsottu mainosvideo oli Johanna Tukiaisen syntymäpäiväonnittelu 7-päivää –lehdelle. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei tunnetusti diggaa Cheekin musiikkia ja kulttuuripiirien arvostama räppäri Paleface nostaa julkkis Johanna Tukiaisen tikunnokkaan kappaleessaan Helsinki Shangri-La.

Kahden otoksen perusteella voi tehdä hätäisen johtopäätöksen siitä, että suuren yleisön kiinnostus ja kulttuuripiirien käsitykset hyvästä ja kiinnostavasta ovat ristiriidassa. Ajatus ei ole uusi. 1950-luvulla kulttuuripiirit eivät antaneet ymmärrystä Reino Helismaan rillumareille ja 1970-luvulla Pertti ”Spede” Pasanen sai turhaan hakea valistunutta tukea uunolle elokuvataiteelleen.




Museot eivät seiso, tai ole seisoneet, täysin kummassakaan joukossa. Yleensä olemme halunneet välttää kulttuurielitistisen leiman — siinä myös melko hyvin onnistuen. Todisteena ovat miljoonat asiakkaamme ja se, että taloudellinen kynnys museopalvelujen käyttöön on kenen tahansa kukkarolle sopiva.

Arvostamme kansan syviä rivejä palvelujemme käyttäjinä, mutta ammatti-ihmisinä haluamme identifioitua suomalaisen kulttuurin, tieteen, opetuksen ja taiteen eliittiin. Pyrimme välttämätään ulostuloja, jotka näyttävät kulttuurieliitin silmissä liian halvoilta, kaupallisilta tai kosiskelevilta. Valitsemme viestimme viejäksemme mieluummin Klingen kuin Cheekin.


Suomen museoliitto on avaamassa Museot.fi –sivulleen Museoihmeet-tietokannan. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua museoiden kokoelmissa oleviin esineisiin, kuviin, taideteoksiin ja muihin materiaaleihin, joihin liittyy poikkeuksellinen tarina tai historia. Sellaiset harvemmin kuuluvat museoiden kokoelmapolitiikkojen keskeisimpään ytimeen.

Useimmiten näihin materiaaleihin liitetään superlatiiveja sisältäviä kuvauksia, joista käytetyimpiä ovat:

• Maailman tai Suomen ensimmäinen ja vanhin.
• Ainoa valmistettu tai säilynyt.
• Superlatiiviset ihmiset, vrt. presidentit, kuninkaat, laulajat, näyttelijät. ”Mannerheim on käyttänyt tätä.”
• Maailman ja Suomen historian käännekohdissa vrt. sisällissodassa, talvisodassa jne. on käytetty tätä.

Tälläiset superlatiivit nostavat yleensä enemmän objektien keräily- kuin museoarvoa.  Se tuntuu olevan aiheesta syntyneen keskustelun perusteella ainakin kulttuurihistoriallisen materiaalin osalta Museoihmeet –hankkeen Akilleen kantapää. Yksittäisen superlatiivin kautta esillä olemisen pelätään jollakin tavalla vähentävän muiden kokoelmien ja museotyön arvoa — vievän museoalaa pois opetus-, tiede- ja kulttuuriviitekehyksestä ja kohti massaviihdettä.

Superlatiivitaustat nostavat väistämättä objektien, ja mikä tärkeintä, niiden säilyttäjien ja esillä pitäjien julkisuusarvoa. Tähän mahdollisuuteen meidän on mielestäni tartuttava rohkeasti, vaikkakin viestimme siltä osin yksinkertaistuu ja pelkistyy. Totta kai myös kaupallistuu.

Kannattaa muistaa, että mahdollisesti yksittäisen superlatiivin vuoksi museon ovesta sisään astuva ihminen pääsee näkemään ja kokemaan myös kaiken muun sisällön.  Kyllä maineemme, kunniamme ja arvoperustamme sen kestää.

Kimmo Levä
Kirjoittaja on Suomen museoliiton pääsihteeri

PS. Tein haun Finnasta ja löysin tiedon, että suomalaiset ovat oletettavasti pystyttäneet maailman ensimmäinen harustetun sähköpylvään. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?

Osallistu keskusteluun superlatiiveista, kaupallisuudesta ja Museoihmeistä joko alla olevalla kommenttipalstalla tai täällä. 

Mobiilikuva muuttaa kaiken — myös museoissa

"Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät", kirjoittaa visuaalisen journalismin professori (ma.) Anssi Männistö. Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttaa maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu. 

Anssi Männistö

Sinä aikana, kun luet tämän kolumnin, f-alkuiselle some-sivustolle on ladattu puoli miljoona uutta valokuvaa. Päivittäin naamakirja karttuu yli 350 miljoonalla kuvalla.

Nämä luvut tainnuttavat. Kamerapuhelinten ansiosta miljardit ihmiset ovat yhtäkkiä voineet alkaa valokuvata elämäänsä ja julkaista näitä kuvia. Se on 2000-luvun suurimpia sosio-kulttuurisia muutoksia. Tätä ilmiötä ja sen vaikutuksia on tutkittu vielä kovin vähän.

Valokuvaaminen oli digi-ajalle asti lähinnä kehittyneiden yhteiskuntien vauraimpien ja keskiluokkaisten ihmisten huvia ja hyötyä. Aivan kohta kaikki kuvaavat kaikkea. 

Tuleeko kuvaamisesta uusi, universaali kansalaistaito, niinkuin luku- ja kirjoitustaito ovat? Miten siihen liittyvää etiikkaa pitäisi opettaa? Miten joka suunnista sihtaava, kaikkialle takertuva ja ehkä ikuisesti pysyvä kuva muuttaa historiaa?

Mobiilivalokuvan sisältämä metadata muuttanee maailmaa vielä enemmän kuin kuvien määrän kasvu sinänsä. Metadata, eli tieto tiedosta, voi kertoa, kuka otti kuvan ja milloin. Kännykän GPS-paikannin lisää metadataan tarkan sijaintitiedon, elektronisen kompassin avulla tallentuu linssin suunta. Paljon muutakin on luvassa, kuten keitä kavereita oli läsnä kuvaushetkellä (laitteet voivat kertoa sen toisilleen), minkälainen syke kuvaajalla oli, minkälainen oli säätila. Tämä on vasta alkua.

Miten historiantutkimus tai museot voisivat tästä hyötyä? Ajatellaanpa kesällä 2013 internetiin avautunutta SA-kuva-arkistoa. Se sisältää lähes 160 000, TK-kuvaajien ottamaa valokuvaa Suomen sodista vuosilta 1939-1945. Arkisto on kenen hyvänsä katsottavissa ja siinä on hyvät hakutoiminnot. 

Sama pätee legendaariseen FSA-kuva-arkistoon, joka taltioi Yhdysvaltain 1930-luvun lamakautta ja myöhemmin sotatoimia. Oheistietoa, metadataa, molempien arkistojen kuvissa on niukasti. Jokaisen tiedonmurun on jonkun täytynyt kirjoittaa käsin ensin kuvan taakse tai saatekaavioon ja siirtää sitten digimuotoon. Mobiilikuvassa metadata seuraa kuvaa sen tallentamishetkestä saakka. Tulevat arkistomme elävät.

Ihmisluonnonvarojen haurain ainesosa on tarkka tietoisuus historian hetkistä: kuka mitenkin vaikutti ja toimi jonain aikana. Laulut kertovat ja sananlaskut. Kirjapaino ja muut viestintävälineet hiukan kohensivat tilannetta. Mutta sitä, missä sinun esi-isäsi kulki kerran talvella 20-vuotiaana, tietää tuskin kukaan. Mitä hän näki, keitä oli rinnalla. Ikipetäjät kertoisivat, jos osaisivat. 

Vielä 1800-luvulla harva ikuistui lapsuudessaan kuvaan. Oma isoisoisäni syntyi vuonna 1846, hänestä ei tiettävästi ole valokuvia – ei kai aikuisiältäkään.

Mobiilikuvassa meistä kaikista tulee kuolemattomia. Me elämme jo nyt tulevaisuudessa, tägättyinä toistemme aikajanoilla. Kun kävelemme kaupungilla, lukuisat erityyppiset kamerat tallentavat meitä. Näistä erillisistä kuvista voidaan varsin helposti jo nykyisin rakentaa vaikkapa kolmiulotteinen kuvapilvi. 

Tulevaisuudessa kurkistetaan menneisyyden haluttuihin hetkiin tällaisten kuvapilvien avulla.

Sadan vuoden kuluttua jälkipolvesi tietää keiden kanssa vietit aikaasi talvella 2014, miltä he näyttivät, minkälaista kieltä käyttivät. Tulevaisuudessa on vain harvoja henkilöitä, paikkoja ja hetkiä, joista ei olisi piirtynyt tiivistä digipolkua menneisyyden metsiin.  

Anssi Männistö
Kirjoittaja on visuaalisen journalismin professori (ma.)
Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikössä

Kolumni on julkaistu Museo-lehdessä 4/13, jota voit selata myös näköislehtenä. 

Kotoutumista ja Koiramäkeä

Satu Savia kirjoittaa museoiden roolista maahanmuuttajien kotoutumisessa.

Helsinkiläisen Pelimannin päiväkodin lasten kodeissa puhutaan lähes kolmeakymmentä eri kieltä. Lasten kesken ei sanoilla maahanmuutto tai kotoutuminen ole kaikupohjaa. Yhtä outoja olisivat museoretkellä nähdyt vanhat juustomuotit, jollei lepohetkellä olisi luettu yhdessä Koiramäen talossa – kirjaa. Monien Pelimannin lasten vanhempien elämässä maahanmuutto ja kotoutuminen ovat tuttuja käsitteitä. Museoillakin voisi olla enemmän annettavaa kotoutumisessa.

Kolme vuotta voimassa ollut laki kotoutumisen edistämisestä selittää kotoutumisen seuraavasti: kotoutuminen on maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. 

Kotoutumiseen liittyvät toimenpiteet ja palvelut järjestetään osana kunnallisia peruspalveluja sekä työ- ja elinkeinohallinnon palveluja. Museoilla on paljon osaamista ja palveluja, joiden myötä niillä on hyvät lähtökodat olla kotoutumisessa mukana. 

Museoilla on jo toimivaa yhteistyötä kotoutumiseen liittyvien koulutusten tarjoajien kanssa. Museot tarjoavat esimerkiksi opastuksia ja työpajoja kotoutujille. Missäpä suomalaiseen kulttuuriperintöön perehtyminen tapahtuisi paremmin kuin museossa? Samat sisällöt kiinnostavat sekä maahanmuuttajia että kantaväestöä, joten aina ei tarvitse suunnata palvelua erityisesti maahanmuuttajille muuten kuin kieltä vaihtamalla. Tietoa museoista ja niiden palveluista ei kuitenkaan ole vielä saatavilla tarpeeksi.

Kotouttamisen ja etnisten suhteiden seurantajärjestelmän osana työstetystä maahanmuuttajabarometristä ilmenee, että maahanmuuttajille ovat kotoutumisessa tärkeintä työ, kielitaito, turvallisuus, terveyspalvelut sekä itselle ja perheelle sopiva asunto. Palveluista puolestaan parhaiten toimivat maahanmuuttajien mielestä lasten päivähoito, neuvola ja nuorten harrastustoimintaan liittyvät palvelut sekä kirjasto-, liikunta- ja kulttuuripalvelut. Vastaajista 59 % koki saaneensa melko vähän, vähän tai ei lainkaan tietoa tarjolla olevista palveluista. Museoiden siis kannattaisi kartoittaa, miten ne vielä enemmän voisivat kertoa palveluistaan maahanmuuttajille. Kunnan muiden päättäjien lisäksi ainakin maahanmuuttajien yhdistykset voisivat toimia tiedonvälittämisen yhteistyökumppaneina. Yhdistysten avulla museot saattaisivat saada myös tietoa siitä, millaisia sisältöjä ja palveluita maahanmuuttajat toivoisivat niiltä.

Entäpä kotoutumisen toinen osa, maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin ylläpito? Museoiden nykydokumentointiprojekteissa on tallennettu maahanmuuttajien elämää uudessa kotimaassa. Tällöin maahanmuuttajat ovat olleet lähinnä kohteena, eivät niinkään aktiivisina tuottajina. Oman kielen ja kulttuurin ylläpito näyttää jääneen maahanmuuttajien omalle vastuulle. Museoiden kokoelmapolitiikoissa ei vielä laajemmin näy monikulttuurisuuden vastuunkantoa. Sen sijaan näyttelyprojektien yhteydessä maahanmuuttajien kanssa tehtävä yhteistyö tuntuu luontevalta tavalta toteuttaa kotoutumista museoissa. Siinä oppivat varmasti eniten museon työntekijät, jotka edustavat suurimmaksi osaksi kantaväestöä.

Maahanmuuttajien ja kantaväestön kanssakäyminen muuttaa Suomea avoimemmaksi. Museot voivat aidosti olla tätä edistämässä. Pelimannin päiväkodin lapset ovat edelläkävijöitä, jotka kasvavat aivan erilaisessa, monikulttuurisessa Suomessa verrattuna vanhempiinsa. Heitä yhdistävät Koiramäen talossa –kirjan tarinat ja moninaisuus on osa arkea. 

Satu Savia

Kirjoittaja on Helsingin kaupunginmuseon tutkija,
joka aiemmin työskenteli Museo 2015 -hankkeen projektipäällikkönä.